Alkaa vähän tuntua siltä, etten jaksa käydä tuota nykyistäkään koulua loppuun. En mä halua lopettaa sitä, mutta en vaan jaksa enää. Mä en vaan tiedä, mitä teen jos joudun lopettamaan sen. Pelottaa.

En halua mennä porukoille enää ikinä. Ei siellä pysty olemaan, ei niiden ihmisten seuraa jaksa. Enkä jaksais aina esittää, että mulla menee hyvin.

Okei en taas pysty edes kirjottamaan.

Haluisin vaan kuolla. Tai edes viiltää, mutten jaksa tehdä sitäkään. Tuskin sekään mitään auttais. Ei tähän auta enää mikään.

Mun täytyy jotenkin taas päästä siihen tunteettomuuteen, tyhjyyteen. Edes pariksi päiväksi. Sitäkin on helpompi kestää kuin tätä. Oon vaan maannut peiton alla itkemässä koko päivän. Ja tuijottanut yli tunnin tyhjää tietokoneen näyttöä, miettien miten pystyisin kirjoittamaan. Mutta ei tästä olosta voi kirjoittaa, ei ole olemassa tarpeeksi rumia sanoja.

Kolme nettitiestiä väittävät kaikki, että olen alkoholisti. En varmasti ole, mutta aika lähellä kuitenkin. Kyllä mä pystyisin olemaan juomatta, en vaan halua olla ilman. Ei tätä elämää kestä selvinpäin.

Mä oon viimeisen viikon miettinyt vaan miksi. Miksi juuri minä olen se, jota kiusattiin koulussa se helvetin kymmenen vuotta? Miksi mä en ollut yksi niistä kiusaajista? Miksi niillä menee aina vaan hyvin ja musta tuli tälläinen pelkuri joka ei onnistu ikinä missään?

Ja miksi ihmeessä menin sanomaan, etten tapa itseäni vuoteen? Tällä hetkellä mä en taas halua mitään muuta kuin kuolla. Kyllä mä lupaukseni pidän, en ole nyt mitään itsaria tekemässä, mutta mä haluan sitä. Onneksi mikään lupaus ei estä mua leikkimästä sillä ajatuksella, että pystyisin tappamaan itseni koska tahansa. Mulla on niin monta varmasti toimivaa keinoa, että jos tämä elämä ei muutu vuodessa yhtään paremmaksi, se on sitten heippa. Vuoden päästä tammikuussa. Sillon mä saan lähteä.

Ei itsari ole ainoa asia, jonka kanssa leikin. Päätin eilen taas vaihteeksi, että menen tammikuussa uudestaan juttelemaan terkkarille. Tänään hylkäsin koko idean. En mä ole ennenkään uskaltanut kertoa sille mitään, vaikka monta kertaa oonkin sen luona käynyt. Leikin vaan silläkin ajatuksella, mietin usein mitä sanoisin JOS uskaltaisin puhua, sanoa kerrankin ääneen sen, miten mulla oikeasti menee. Mutta en mä ole enää sen luo menossa, paitsi yhden pikakäynnin kun tartten koululääkärille ajan. Täytyy saada uusi resepti ennen kuin unipilsut loppuu. Onneksi se lääkärikään ei huomaa, että valehtelen koko ajan.

En mä kyllä tiedä, miten pärjään koko vuoden jos en voi puhua kenellekään. Pakko vaan yrittää jaksaa.