585

Koskakohan tää pää oikeesti tajuais sen, ettei oo mikään pakkopakko pärjää kaikkien asioiden kanssa yksin.

Ekaks tiistaina sain eläinlääkäriltä pikkasen ennen viittä tiedon, ettei niillä ole oikeen kokosia kaulureita, ja sellanen oli pakko saada saman päivän aikana. Tuttu eläinkaupanpitäjä sit kävi hakemassa sellasen viereiseltä eläinlääkäriasemalta ja jätti sinne pihalle mun noudettavaksi, kun ehti lähteä kotiin ennen kuin ehin ite sinne, kävin seuraavana päivänä maksamassa sen.

Ja jouduin torstaina vähän pakon edessä ottamaan apua vastaan, kun olin ajelemassa porukoilta kotiin ja auto päätti jättää tielle. No, ei mitään, konepelti auki (vaikken siitä mitään ymmärrä), niin aina joku pysähtyy :D Ei menny edes montaa autoa ohi, kun siihen jo ilmestyi joku mies, jonka avulla hinattiin pösötin vähän paremmin penkan puolelle ja lisäks se heitti mut ja koirat takas porukoille, vaikka sille tuli siitä ihan reilusti ylimäärästä matkaa. Eikä ees raha kelvannu, jätin sille kyl silti setelin penkille, kun sattui taskussa oleen. Muutama tunti siitä ja pari sukulaista kävi heittämässä mut takasin pösölle, ja hinauspalvelun mies kelpuutti mut kyytiinsä (tosin se ei ois löytäny porukoille ilman mua, eli sen vaihtoehdot oli aika vähissä...). Ja nyt se auto on korjaantunut ihan itsekseen tuolla pihalla ja taitaa olla ihan ajokelponen taas, vaikka alkuun luultiinkin ettei siitä enää ajokelposta saa (ja ehin jo stressaamaan mistä revin uuden nopeella aikataululla ja rahattomana).

Ei vaan ois voinu paskempaan väliin auto lahota (tulee tää valitusosiokin kattokkees). Nyt on sit viikko täynnä porukoilla, menee hermot niihin, kun täällä ei tunneta käsitettä oma rauha. Lisäks mulla oli kyydissä leikkauksesta toipuva koira, joka osais ottaa kotona paaaaaaljon rauhallisemmin kuin täällä, mut ei voi mitään. Huomenna uus yritys, josko vaikka pääsis perille asti.

Muutenki... Tietty tollasissa tilanteissa on helpompi ottaa apua vastaan ku päänupin kanssa, ohan se henkilökohtasempaa jne kuitenkin, mutmut... Ehkä joskus oppii, kun ei yksinkään pärjää.

584

En mä osaa enää kirjottaa tänne. Tai uskalla. En haluu enää koskaan siihen tilanteeseen, et joku soittas lanssin mun kirjotusten takia. Eikä muutenkaan saa huolestuttaa. Harmittaa sinänsä, kun tein ekaa blogia, sen piti olla paikka, jonne voi kirjottaa ihan kaiken valehtelematta, ja vaikka osote onkin muutamaan otteeseen vaihtunut, ni haluisin sitä edelleen. En mä täällä oo valehdellut, mut joka kerta kirjottaessa huomaa, kuinka paljon sitä osaakin kaunistella asioita.

Tein uuden blogin. Vaan mulle. Et voi ees johonkin kirjottaa asiat just niin kuin ne on. Kyllä mä tänne ja salaseenkin edelleen jotain kirjotan (=valitan) jos jaksan, mut pakko olla joku paikka mihin voi purkaa ihan kaikki. Tää se ei enää oo.