594.

Tuli tällänen vastaan.

”Yksinäisyys kuristaa hitaasti hengiltä. Kaikki kapenee, näköala, värisävyt, kiinnostuksen aiheet. Käpristyy hiljaa oman tyhjyytensä ympärille. Lopulta on jäljellä vain ihmisen kuori. Sitten ei mitään.”
"Ainoat ihmiskontaktini ovat kaupan kassa ja pakolliset virastot… Mikään ei kuitenkaan muutu, joten miksi edes pitäisi jaksaa? Kukaan tuskin edes huomaisi kuolemaani."

Niin.

Luulin joskus että olin yksinäinen. Melkein naurattaa. Enhän mä sillon edes tiennyt mitä yksinäisyys on. Ei se ollut mitään tähän verrattuna. Joo tuntui paskalta enkä sitä vähättele, mut...

Enkä osaa ees kirjottaa enää. Joskus sitä vaan istui koneelle, avasi bloggerin ja kirjoitti mitä sattui mieleen ekana tulemaan. Nyt ei niin mitään. Haluisin kirjottaa taas kunnolla. En pelkästään vain mulle näkyvään blogiin, mut jotenkin se on helpompi. Tosin ei kauheesti jaksa sinnekään puolelle. Oon vaan jotenkin niin tyhjä. Ei sille oo sanoja. Päivät on kaikki samanlaisia, ei niistäkään mitään kirjoitettavaa ja ajatukset ei päässä liiku tai jos joskus harvoin liikkuukin, mennään niin synkillä vesillä etten edes kehtaa kirjoittaa. Eikä niissä oloissa ees pysty. Turhaa se jälkeenpäin on, ei se mitään muuta kuitenkaan.

Eikun joo, kerran jopa tapahtui jotain epänormaalia, joka palautui kyllä aika nopeesti takasin normaaliksi. Piti nähdä yhtä nettiforkalta löytynyttä ihmistä. Kävelin muutaman kilsan päähän todetakseni, ettei se vaivautunut paikalle eikä edes vastannut puhelimeen. Siellä puolla kaupunkia asuu pari tuttua, kyselin sit josko ne ois ehtineet näkemään mut ei kelvannut seura ees tupakalle. Kotimatkalla koirakin alko ontumaan. Tostakin on jo aikaa mut vituttaa edelleen. Lähtee fiiliksillä "jee joku haluaa nähdä, ehkä siitä sais jopa kaverin" ja painelee kotiin fiiliksillä "jaha ei ketään sit kiinnostanutkaan". Vedin pienet lääkeöverit sen jälkeen. Tosin siitäkin tuli vaan entistä paskempi olo. Se siitä sitten, ei kiinnosta edes yrittää enää.

593.

Täällä taas.

Suunnitelmat ois edelleen mutta ne ei etene. Ei siksi etteikö voisi vaan siksi, ettei yksinkertaisesti jaksa. Makaan sohvalla 24/7. Itken ja nukun vuorotellen, koirien kanssa yritän raahautua sentään välillä hetkeksi pihalle. Kroppa sanoo sopimusta irti mutten kamalasti jaksa välittää. Pelkään että kuolen mut samalla toivon sitä. Kukaan ei tiedä kuin pohjalla oon, ei oo ketään kelle kertoa. Ei ketään jota kiinnostais eikä ketään joka auttais. Viinaa ja tupakkaa kuluu ihan liikaa.

Ei vaan jaksa enää. Yhtään mitään.