Viime viikolla kuutena päivänä sosialisointia, muutamana päivänä pariinkin kertaan. Yksi uusi kaveri ja pari uutta tuttavuutta, koirapiireistä kaikki tietenkin. Valvontaeläinlääkärikin kävi, yhden naapurin mielestä mun koirat ei pääse ulos kuin pikapissalle kerran-pari päivässä. Ihan ymmärrettävää sikäli, etten tykkää liikkua ulkona siihen aikaan kun valtaosa muista, harva meitä ulkona usein näkee. No ei siinä mitään, kiva että joku uskaltaa ilmoituksen tehdä jos huolettaa, ei haitannut yhtään kun ei mun koiranpidossa mitään salattavaa ole. Eikä se ell kauaa tässä ollut, totesi vaan että jos noiden hoidossa vikaa olisi, eivät olisi noin luottavaisia ja hyvässä lihaskunnossa.
Muutamat hyvät treenitkin takana, on se ihan kiva tunne kun oman vuoron jälkeen treenikaverin ja koutsin suusta kuuluu vaan "vau". Koska täydelliset koirat ja ehkä munkin päähän joskus jotain uppoaa. Kohta pystyy taas treenaamaan ulkona (ja tulee ulkokisoja, jäiks!), sitä mä ootan. Talviaikaan on treenimotivaatio aina vähän hukassa, pakko ajaa hallille jos jotain tahtoo tehdä kun sisällä ei mahdu ja ulkona on kylmä (liukasta/märkää). Osa hiekkateistä on siinä kunnossa, et ajattelin kaivaa vetokamppeet esille ja lähteä viikonloppuna piskien kans canicrossailemaan pitkästä aikaa. Hyydyn kyllä varmaan ekan kilometrin jälkeen, kun ei oo tullu juostua aikoihin. Mut nyt se tuntuu ainakin ajatuksen tasolla aika hyvältä. Vähän jopa ikävä sitä aikaa, kun heräsin kouluaamuina tyyliin viideltä, että pääs aamulla juokseen. Ja syömisvammailulla pilasin sen kaiken sit lopulta. Kun ei voinu uskoa, ettei voi juosta jos ei syö. Tulipahan testattua sekin.
Vaikka on se väsyttävääkin, eikä mua todellakaan aina huvita kenenkään kanssa mihinkään lähteä. Pakko välillä ladata akkuja yksikseen, ei tuu muuten mitään. Maanantaina teki mieli heittää kännykkä seinään kun pyydettiin lenkille, ei vaan koko ajan jaksa. Joutunut muistelemaan miten sanotaan ei. Muistuttaan itelleen, et ei kukaan sen takia mun elämästä katoo, etten ihan joka päivä jaksa. Välillä koiratkin on liikaa, kun pitää tunkea ihan kylkeen kiinni vaikka tahtois olla rauhassa. Vaikka on noi kyllä aika söpöjä tossa vieressä nukkuessaan.
Oon taas monen vuoden tauon jälkeen löytänyt aamulenkit. Joka aamu herään vähän edellistä aikaisemmin, ihan vaan koska aamulenkki. Helposti vierähtää 2-3 tuntia metsässä koirien kans. Kummasti pysyy päivänkin paremmin hereillä, kun tulee ulkoiltua heti aamusta.
Auto pitäis parin viikon päästä katsastaa. Jos se menee läpi (uskallan epäillä), niin vähän muutoksia siihen, mulle oma nukkumapaikka sinne ja se on morjens hetkeksi. Jos se ei mee läpi niin pitänee lähteä autokaupoille, on nytkin muutamasta tarjousta jätetty mut lähinnä testaillen myiskö joku laatuun nähden halvalla. Nopeesti jonkun halpisauton löytää jos tarve tulee, ja on toi nykyinenkin halpis tossa nyt muutaman vuoden menny ilman mitään isompaa.
Kamerakalustoakin tuli vähän päivitettyä monen vuoden tuskailun jälkeen. Uus objektiivi, älyttömän hyvä suht halvalla, oli ihan tuuria et sen sain. Noi hyvät menee nopeesti, mut lumiaura herätti mut kerran neljältä yöllä ja kurkkasin sit facen läpi, ja mitäs sinne kirppikselle olikaan minuutti aikasemmin lisätty. Sattu vielä oleen kaupungissa, mihin porukat oli just menossa. Tykkään, nyt voi taas kuvata ilman et joka reissulla menee kameraan hermot.
Kyl tää tästä vielä paskaks muuttuu, ainahan niin käy. Mut just nyt en jaksa miettiä sitä. Nyt just mä oon enemmän elossa ku pitkään aikaan. Joskus vituttaa ja väsyttää ja haluaa vaan kuolla, mut ne menee ohi. Just nyt jopa pelottavan nopeesti. Illat on vaikeimpii, mut ehkä neki helpottaa ku alkaa oleen pidempään valosaa.
Olis enemmänkin kerrottavaa, mut nyt ei jaksa. Oisin jo ihan valmis painumaan unille. Pari kevätkuvaa tän aamun lenkiltä:
Ja jossain hiljaksiin kuiskii toive siitä, etten enää putois. Et tää kestäis. Mut ehkä se on vähän liikaa toivottu.
