Mulla oli ihan kiva kesä. Hyvää seuraa, vaellusreissuja, koirien treenausta, viralliset ja epäviralliset kisat niiden kanssa, mökkeilyä, uimista (uin tänä vuonna enemmän kuin viimeisinä viitenä vuotena yhteensä), puutöitä, paljon kaikkea pientä askarreltavaa. Ja nyt oon jonkun aikaa tehnyt paluuta canicrossin pariin, josko viimeistään keväällä ois kisakunnossa. Oli huonojakin päiviä, mut suurimman osan ajasta musta tuntui pitkästä aikaa siltä että olin elossa.
Mut tää syksy. Ennen mua on syksyisin ahdistanut se, etten kesällä tehnyt mitään. Nyt mua ahistaa se, etten pysty enää ennen loppukevättä/alkukesää tekemään puoliakaan siitä mitä oon kesällä tehnyt. Kuinka paljon paremmalta tuntui kun oli jatkuvasti tekemistä ja joskus siitä oli jopa muillekin apua. Etten ollut ihan koko aikaa näin turha. Ja tää lisääntyvä pimeyskin ahdistaa. Mikä on sinänsä outoa, kun mähän tykkään pimeestä. Iltalenkitkin voi taas tehdä metsäänkin niin, ettei siellä tuu ketään vastaan.
Varmaan jotain kaks-kolme viikkoo on ahdistukset ja masennukset yrittäny taas liittyä seuraan. Alkuun onnistuin ignooraamaan ne täysin, mutten enää. Kaikki vanhat tutut ajatukset on täällä taas. Eikä mulla oo voimia tehdä asialle mitään. En varmaan osais vaikka olisikin, ettei sillä kai niin väliä. Jos koiria ei olis, liikkuisin varmaan ainoastaan sängyn, jääkaapin ja vessan väliä.
Mä myös kesällä melkein pääsin täältä pois. Melkein unelmien kämppään, tilavaan taloon keskelle korpea, lapsuudenystävä ois ollut siinä naapurissa. Ja piharakennuksissa ja pihalla tilaa vaikka mille, ois vihdoin pystynyt tekemäänkin jotain. Mut se sit olikin liian hyvää ollakseen totta. Vihaan tätä kaupunkia ja tätä kämppää päivä päivältä enemmän ja mua vituttaa olla jumissa täällä. Ahistaa ajatus siitä että todennäkösesti tuun asumaan koko talven tässä. Okei täällä on enemmän valoa pimeen aikaan, mutta se sit olikin ainoo hyvä puoli, eikä mua korvessa se pimeys mitenkään haittaa. On tos muutama muukin kämppävaihtoehto ollut, mut äh. Ei vaan onnista. Enkä halua sellaista kämppää missä ei viihdy, vihaan muuttamista.
Oon taas jotenkin niin yksin tän pään kanssa. Kyllä mulla ois ihmisiä joille puhua, tai vaikka kirjottaa jos (ja kun) vammailen sen puhumisen kanssa edelleen, vaikka oon ehkä vähän siinäkin edistyny. Mut mulla ei oo sanoja. Eikä voimia, enkä halua tuhlata kenenkään aikaa mun ongelmiin enkä olla vaivaks. Paljon helpompaa vaan vetää feikkihymy naamalle ja eristäytyä omiin oloihin aina kun ei jaksa esittää.
Nyt mä taas vaan oon. Olemassa mutten elossa. Enkä tiedä haluanko edes olla olemassa.
