Ei riitä, että pimenevät illat saavat masennuksen hiipimään takaisin. Kuvittelemaan autojen ääniä ja ihmisten puhetta keskellä yötä, niin kuin tänne korpeen kukaan eksyisi. Ei riitä mökille (vaihteeksi) saapumisesta asti piinannut selkäkipu, ei jumien aiheuttamat hengitysvaikeudet. Huoli koiran selkäongelmasta. Ahdistus syksystä, mökkeilykauden loppumisesta, kotiinpaluusta ja edelleen niin kamalan sotkuisesta kodista. Pelko siitä, ettei ikinä saa palastakaan siitä, mistä on lapsesta asti haaveillut. Siitä, joka on ollut vaikeimpina hetkinä se pieni toivonpilkahdus, joka on saanut jatkamaan. Valitettavasti alkaa näyttää siltä, että se pelko toteutuu. Ei riitä hiljaksiin mieleen hiipineet tutut ajatukset siitä, kuinka haluaisi vain nukkua pois.
Miksi vitussa ne ei voi riittää. Miksi se on juuri minun rakas isäni, joka makaa teho-osastolla miljoonien letkujen keskellä. Enkä voi tehdä mitään muuta kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta. Ei ilmeisesti mitään hengenvaaraa tällä hetkellä, mutta koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Päivä ja tunti kerrallaan mennään. Jatkuvassa hälytysvalmiudessa, joka ikistä saapuvaa puhelua säikähtäen.
Jos olisin kotona, tämä saattaisi olla vihdoin se hetki, jolloin raahautuisin lääkäriin kinuamaan pameja takaisin, tai edes jotain tujua unilääkettä. Täältä korvessa ei ole lääkäriäkään lähellä, joten yritän unohtaa sen ajatuksen.
Ehkä tästä selvitään. Ehkä ei.
