Oon pitänyt blogia niin kauan etten enää muista mistä kaikesta oon kirjoittanut ja mistä oon halunnut olla hiljaa. Mutta ei kai sillä niin väliä, ehkä tulee jotain uusia ajatuksia jos kirjoittaa jostain mistä on kirjoittanut ennenkin.
Tänään oli taas aika paljon kaikkea mielen päällä, mutta en osaa kirjoittaa jos en saa olla yksin, niin harmikseni ajatukset ehtivät jo karata ties minne. Ja nyt on järkky väsymys päällä, mutta nää myöhäset illat on oikeastaan ainoat hetket omaa rauhaa nyt, kun porukoilla on lomaa ja nekin on täällä. Tai kävin mä yhdellä retkellä sentään, reilu vuorokausi yksin teki ihan hyvää. Tai oli mulla koira sentään mukana. Jos vaan uskallan, on ensi viikolla vähän pidempi ja rankempi reissu edessä, saa nähdä. Kuntouttavan ryhmästä kerään ihan huolella poissaoloja, mutta ihan sama, lupaavan alun jälkeen se on ollut aika paskaa. Näin 10v omillaan asuneena on hieman turhauttavaa esimerkiksi miettiä mitkä VOISIVAT olla vaikeimmat ja helpoimmat asiat omilleen muuttaessa. Tai katsoa jotain historiadokkaria ja vastata miljoonaan kysymykseen jotka eivät kiinnosta tippaakaan. Tai kuvata jotain hiton kukkasia?? En tosiaan tiedä mitä ryhmästä pitäisi saada irti ja miten sen pitäisi minua auttaa, mutta kai siinä joku pontti sitten on. Lähinnä passivoinnilta se tuntuu, 3x 5h viikossa ja suurin osa ajasta tietokoneella istumista ja mä oon vittu mökillä, maalla, ja mulla olisi ulkona hemmetisti tekemistä ja täällä se on vielä kivaakin. Turhauttavaaaaa.
Mutta joo, en mä sitä tänään miettinyt, tulipahan päivitettyä sekin asia :D
Jotenkin vaikeeta taas saada ajatuksista kiinni. Päivällä oli paljon selkeämpää. Hitto. Niin, mä oon yrittänyt pohtia sitä miks poli auttoi mua aika paljon, vaikka en sillon osannutkaan puhua asioistani juuri mitään. Mähän oon koko ikäni hakenut turvaa ja useimmiten se on joku ihminen. Polilla tuntui että musta välitettiin, otettiin koppi eikä tarvinnut pystyä mihinkään. Aika nopeasti siitä tuli mulle sellanen turvapaikka, mikä toki osaltaan saattaa vaikuttaa siihen etten mitenkään älyttömästi puhumisen kanssa edistynytkään. Siellä hyväksyttiin ja jos saanut asioita hoidettua, ne hoidettiin yhdessä. Ehkä se oli jopa liian turvallinen? Jäin siihen tunteeseen kiinni enkä halunnut puhua, koska olisin joutunut pois mukavuusalueelta ja turvallisuudentunne olisi hetkellisesti horjunut, vaikka varmaan lopulta apua olisikin saanut niin enemmän...
Kun naapurista löytyikin ihana ihminen joka jaksoi mua kaikkine murheineni ja hyväksyi mut tälläsenä kun oon, en tarvinnut enää polia. Sain mun turvan muualta, lähempää ja useammin. Oli siinä omat ongelmansa, mutta kun mä olin päättänyt missä mun turva on niin no, ei musta helpolla eroon siinä kohtaa pääse.
Okei, mä saan mun turvan. Mulla on aina pakko olla sellainen tai hajoon ihan kokonaan. Hetkellisesti pärjään ilman jos sattuu olemaan joku superhyvä kausi. Tää blogi on mulle jossain määrin turvasatama myös, ja netissä muutama ihminen. Kirjotustahdista kyllä huomaa onko muut turvat "käytettävissä" vai ei. Mut tää on samalla tosi huono juttu. Musta tuntuu, etten ansaitse turvaa jos mulla ei mene riittävän huonosti. Mikä on yks juttu joka vetää mua aina masennukseen takasin.
Oon jo jostain pienestä lapsesta asti toivonut, että mulle sattuisi jotain pahaa, koska se tekisi tästä jotenkin hyväksyttävämpää. Ja mitä huonommin mulla menee, sen paremmin mä pystyn hyväksymään sen että tarviin turvaa. Mut koska olen mä, tarviin todellisuudessa sitä myös silloin kun mulla menee paremmin. Kai se on jotain siitä, kun mut jätettiin lapsena niin usein yksin sillon kun oisin eniten apua kaivannut, ehkä. Tai sit oon muuten vaan näin sekasin. Viiltely on myös ollut mulle yks keino hakea sitä turvaa ja jotenkin oikeuttaa se itelleni. Se ei oo koskaan ollut ainoo syy siihen, mutta vaikuttanut kuitenkin aika paljon. Sen lisäks, että se on auttanut mua hyväksymään tän mun tarpeeni, sillä on myös saanut muut ottamaan mut paremmin tosissaan. Ehkä. Oikeesti varmaan mut ois polilla ja muuallakin otettu ihan yhtä tosissaan vaikka en oiskaan tuhonnut itteäni niin huolella, mut koska en osannut puhua ni piti se paska olo jotenkin "todistaa". Mut ei tästä sen enempää, rupee tekeen mieli viiltää jos jää miettimään sitä aiheena liian pitkään. En tiedä oliko tossa ees mitään järkeä tai saako mun ajatuksista mitenkään kiinni, mut olkoot nyt noin.
Siitä terveyskeskuksen mt-puolesta ei koskaan tullut mulle turvapaikkaa. Ekan hoitajan kanssa ois ehkä tullut. Tai lekurin, jos sille ois saanu aikoja useemmin. Mut en ehtiny käydä niillä riittävän montaa kertaa siihen, ja sit tää vika hoitaja oli mitä oli enkä tykännyt siitä yhtään. Ja koska oon nössö enkä halua pahoittaa kenenkään mieltä, en uskaltanut sanoa haluavani vaihtaa hoitajaa, vaan mieluummin sitten lopetin käynnit ja olen nyt sitten ilman apua. Taas. Mä tarviin puhumiseen jonkunlaisen turvan, sen ei aina tarvii olla iso, mut sen on pakko olla olemassa tai en pysty, menee niin paljon mukavuusalueen ulkopuolelle muutenkin. Mut ehkä se turva ei saa olla myöskään liian iso ja mukava, koska sit sieltä ei halua pois ja siihen jää liikaa kiinni.
Öö. No nyt sitten unohdin mitä ajattelin vielä kirjoittaa :D Ehkä meen vaan nukkumaan. Liikaa ajateltavaa näin väsyneenä ei oo koskaan hyvä juttu. Pahoittelut sekavasta postauksesta, yhtä sekava on pääkin. Varmaan huomenna tuun lukemaan tän ja toteemaan että ei helvetti, vähän siltä tuntuu nyt mutta tuntukoot.
