Täällä ollaan. Blogi on ollut useampaan kertaan mielessä, ajatuksissani oon päivittänyt tänne paljon kaikkea mut lopulta en ole jaksanut kirjoittaa mitään. Oon oppinut sietämään sitä et oon yksin asioiden kanssa, mulla ei oo enää sellasta pakonomasta tarvetta kirjottaa aina jos ahdistaa. Voin elää sen kanssa et tiedän, ettei kukaan tiedä miten paska olo mulla on. Joskus en osannu. Kyllä mä edelleen hermostun jos en saa tukea sillon ku sitä tarttisin, mut en mee paniikkiin siitä. Selviin yksinkin jos on pakko, vaikka se perseestä onkin. Ku aikoinaan sain sitä paskaa oloa vielä pahemmaks sillä et yritin saada joltakin ees jotain huomiota, ja sit ku en saanu ni siitähän riemu repes. Sit kirjotin tänne ja se vähän autto. Onneksi löysin blogien pariin aikanaan, en tiedä miten oisin selvinny ilman tätä.
Harmittaa se, miten paljon tarviin ihmisiä et voisin olla sitä mitä haluun olla. Ei mulla pysy motivaatio yllä missään jos ei pääse jakamaan asioita, oon huomannu. Huomannu etenkin tässä X ajassa, jonka oon eläny täysin koirapiirien ulkopuolella. Ku treenaaminen loppu koirien sairastumiseen ja treenikaverit katos. Me liikutaan koirien kanssa toki, temppuillaan jonkun verran ja ne on ihan yhtä rakkaita ku ennenkin, mut ei mulla oo mielenkiintoa kehittyy asioissa ku ei oo ketään kenen kanssa puhuu niistä. Mua ei kiinnosta treenata, vaik haluisin, koska ei oo sellasta treeniryhmää mikä sopis mulle, ei täällä. Yksin ei oo motivaatioo eikä yksin edes oo mahollista kehittyä samalla tavalla ku muiden kanssa, ei oo ketään antamassa ideoita kun oma pää on jumissa, ei oo muiden jumituksia joihin vois ite yrittää keksiä ratkasua.
Enää ei oo mitään aktiivisia foorumeitakaan, joskus olin aktiivi useemmalla koirafoorumilla ja se piti motivaatioo yllä. Nykyään on vaan joku hemmetin facebook, jota huononnetaan vuosi vuodelta entisestään. En tykkää ja oonki ryhmissä suurimmaks osaks vaan sivustaseuraajana.
Haluisin sen mun innon takasin. Sen energian, minkä sain siitä kun oppi uutta, ravas treeneissä, vaihto ajatuksia muiden kanssa. Sen, et oli tavotteita ja mikä tärkeintä, oli ihmisiä joiden kanssa yritti saavuttaa ne. Oli niitä jotka oli samaa mieltä ja tukena, mut ehkä jopa tärkeempinä oli ne, jotka epäili ja jotka oli asioista eri mieltä.
Samasta syystä lopetin heppailunkin sillon joskus. Ei se ollu enää sama, kun sitä teki vuodesta toiseen aina vaan yksin.
Jotenki sitä on jäänyt omien unelmiensa kanssa niin yksin, etten tiedä haluunko niitä ees enää. Ja se on tosi surullista, ku oon kuitenkin aika pienestä asti tienny mitä haluan. Ja nyt se ei enää tunnu miltään.
Lähti taas kirjottaminen ihan eri suuntaan mihin piti, mut ei kai siinä mun kohalla oo mitään ihmeellistä. Vuosi on lähteny käyntiin ihan ok. Mitä nyt lyltsin kunto vähän huolettaa ja uus kone osoittautui harvinaisen vammaseks yksilöksi ja jännityksellä odotellaan saako tän hoidettua ilman et pitää kiikuttaa huoltoon. Hammaslääkärissä kävin enkä kuollut sinne, oli kyl vähän ristiriitaset olot taas ennen sitä. Aattelin, et mieluummin kuolen ku meen sinne ja samaan aikaan lohdutin itteeni sillä, et en kuole siihen :D Oli ärsyttävä patti suussa, ni oli pakko uskaltaa, ei onneks ollu mitään karannutta hammaskiveä isompaa. Pakko kyllä varaa kunnon tarkastukseen aikaa sit ku korona joskus helpottaa, mut pikatarkastuksen perusteella ei nyt kuulemma oo mitään akuuttia hätää.
Ah niin ja yks sukulainen hyppäs pois "kuka kuolee ekana"-kisasta eikä olekaan kuolemassa mihinkään <3 Hiton lekurit, jos ei vähätellä ni sit pelotellaan turhalla vaan, jotta seuraava lekuri voi sanoa et ei mitään vakavaa sairautta nyt kyllä ole olemassa.
Mökille on ikävä, joulun jälkeen nopeesti piipahdin siellä. Tuntu kivalta jopa nähdä se saatanan tikka, jonka kanssa mulla oli sota koko viime vuoden. Jotenki pitää taas sinnitellä ja selvitä talvesta, en tiedä miten, mut koitan vaan ajatella sitä et keväällä pääsee taas nauttimaan maalaiselosta. Pilipalikuntouttavan soppari loppui ennen ku kävin kertaakaan siellä paikan päällä :D ja sain uuden sossun joka ymmärsi ku sanoin etten halua jatkaa siellä. Ainakin toistaseks saan olla niiden ahdistelulta rauhassa. Saan siis säilyttää mun surkean unirytmin ja öiset metsäretket, jotka on ihan parasta <3
