Liikaa. Ihan liikaa. Tuntuu et muserrun tän kaiken stressin ja huolen ja murheen alle.
Isoisä oli tärkee. Oon suht hyvin siitä yli, mut näinä lämpiminä päivinä ollut ihan törkeen kova ikävä sitä. Ulkona on paljon vanhempia ihmisiä ja osan jutut kuulostaa ihan siltä mitä ois voinut odottaa isoisänki suusta. Niinä hetkinä se ikävä iskee.
Koulujutut. Vielä useempi viikko haastatteluun. Ei se haastattelu yksinään tunnu niin pahalta, kunhan löydän paikalle ja pääsen jossain stressipissalle ni kaikki on ihan ok. Mut se kaikki muu siihen liittyvä, ne asiat jotka on isoja kysymysmerkkejä tällä hetkellä ja joille ei vaan voi tehdä yhtään mitään. Jos ne huolii mut sinne, ni en tiedä esim. sitä, koska se alkais. Tai joustavasti joo, mutta olettaisin et niillä on joku ajankohta mihin ne haluais ottaa uudet, helpompihan se ois kaikille niin. Eli ei oo mitään tietoa esim. siitä miten ehin olemaan mökillä kesällä.
Ja ku ei tiedä lähiopetuksen määrää ni ei tiedä oisko fiksumpaa muuttaa vai ei. Enemmän oon kyl ehkä muuttamisen kannalla, ku en tykkää tästä nykyisestä ympäristöstä muutenkaan. Mut en voi katella vielä kämppää koska en tiedä vielä varmaks pääsenkö sinne. Yks tosi kivalta vaikuttava kämppä siel oli ihan koulun vieressä tarjolla, mut se meni niin nopeesti et heihei vaan sille. Nyt en ees kato niitä ennen ku tiiän, ettei tarvii harmitella niitä mitkä menee ohi.
Jaa jos tulee muutto, ni ois pakko saada tää saatanan paskaläävä siivottua, mut en vaan pysty. Oon saanu vähän alkuun joo, mut siihen se sit jääki.
Ja koko kouluhomma sillee yleisesti, miten siel pärjäisin ja miten pää kestäis. Millanen porukka siel mahtaa olla, mitä jos jään taas ulkopuoliseks niinku mulla on tapana.
Ahistaa sekin, et pitää ehtii käymään porukoilla viel ennen sitä haastattelua. En haluais, mun unirytmi on ihan perseestä (tai siis sitä ei ole), ni ajaminen tulee oleen ihan helvetistä, mut muuta vaihtoehtoo ei oo. Vihaan lähtee täältä ajamaan sinne ja viel enemmän vihaan lähtee sieltä takasin tänne. Etenki nyt ku ei ehi ees oleen siellä kauaa.
Välil tuntuu et kuolen tähän stressiin. Viime yönä nukuin huikeet kuus tuntia, se oli uus ennätys pitkään aikaan. Yleensä pystyn nukkuun jonkun 2-4h, joskus jopa pari lyhyttä pätkää vuorokaudessa. Aika usein herään siihen et oon niin stressissä etten saa henkee, mut ei nyt onneks ihan mihinkään paniikkikohtaukseen saakka oo noi menny. Etenki sillon hajottaa, ku on ihan saatanan väsyny eikä silmät pysy auki, mut silti ei voi vaan nukahtaa. Ne on niitä hetkiä ku ihan oikeesti haluis kuolla ja miettii et onks tää kaikki nyt muka tän arvosta. Et mitä jos vaan peruis koko kouluhaastattelun tai vaik koko elämän. Ja samaan aikaan on niin saatanan vihanen itelleen siitä et on tällänen.
Bentsot auttas, mut koska ei oo hoitosuhdetta ni minkäs teet. Ihan turha mennä arvauskeskukseen sanomaan randomille lääkärille et hei tarttisin pameja kiitos hei. Vituttaa sekin, ettei voinu saada sitä apua sillon ku sitä pyysi. Jos ois vielä poli ja terppa, ni tiedän et se ois jo aikoja sitten selvittäny alkamisajankohdat ja muut, se ois tunkenu tänne auttamaan siivoomisessa ja auttanu muutenki kaikessa mitä tarviin. Ja ois saanu ne pamit. Mut ei, apua ei ole saatavilla ei ees sillon ku sitä pyytäis.
Liikaa kaikkee muutakin, mut en jaksa enkä ees halua kaikkee tänne kirjottaa. En ainakaan nyt.
En jaksa tätä. Mut en mä jaksais sitäkään et kaikki jatkuis niinku aina ennenkin. Mä tarviin ihmisiä mun elämään, tarviin ihan vitusti. Viihdyn yksinki ihan ok joo, sillon ku se on vapaaehtosta. Mut mikään introvertti mä en oo. Onnellisimmillani oon ollu sillon, ku asuin solukämpässä (ei kyl enää kiitos) useemman kaverin kanssa, ilman et oli ees omaa huonetta. Ja tarviin tekemistä ja tavotteita, en jaksais olla enää turha. Ni en haluais peruakkaan. Jos jotenki jaksais siihen haastatteluun asti ni kaikki ois varmaan selvempää sen jälkeen.
Ku vaan keksis miten kestäis siihen asti.
