Tuntuu siltä kuin ois asunut täällä aina. Eli oon kotiutunut varsin hyvin. Tykkään tästä paikasta, vaikka en todennäkösesti täällä kovin montaa vuotta tulekaan asumaan. Ainoo miinus on se et täällä ei oo alkoa. Nyt mulla tosin on vähän viinaksiakin kotona, mut ne saakin sit riittää loppuvuoden koska auto lähti talvilomalle, rahasyöppö sai lähteä ku on vähän tiukkaa. Bussilla tietty pääsis, mut en mä oikeestaan kauheen usein ees juo ainakaan aikasempaan verrattuna, ni eiköhän nää riitä.
Koulu on raskasta mutta kivaa. Aamuisin ei enää ahdista melkein yhtään, sellanen pieni jännitys kyllä on joka aamu edelleen mut ehkä sekin tästä helpottaa. Uskallan kokeilla uusia juttuja ja uskallan myös sanoa jos joku asia jännittää. Tällä viikolla juttelinkin vastuukouluttajan kanssa yhestä mun ongelmakohdasta ja katotaan sitä tossa joku päivä kun tulee sopiva hetki. Ennen oisin ollut ihan stressissä enkä ois ehkä uskaltanut myöntää koko asiaa, nyt vaan ihan rennosti menin huikkaamaan että hei, tuli muuten mieleen että mun pitäs vähän työstää yhtä asiaa enkä pysty tekemään sitä kotona. Monenmoisia koneita oon myös päässyt käyttämään, ensin ajattelin että se on varmasti ihan hirveetä mutta oikeestaan se on ihan tosi kivaa :D Ja oon tuolla oppinu myös luottamaan siihen et aina voi kysyä ja asiat kyllä opetetaan huolellisemmin jos vaan sanoo että tarttis ehkä vähän enemmän. Ja luokkalaisilta voi aina kysyä myös ja niiltäkin saa aina apua, ja samalla tavalla oon itsekin päätynyt opettamaan muutaman kerran. Ihan eri meininki mitä jossain nuorisopuolella oli.
Edelleen jää ärsyttävästi päähän pyörimään jos mokaa tai siis "mokaa" jotain. Kukaan muu ei edes muista niitä pikkujuttuja muutaman minuutin päästä, mutta mä sit illat vatvon niitä. En tie miten siitä pääsis eroon. Masennuskin vähän vaivaa mut ei mitenkään mahottoman pahasti, tää syksy tekee siihen kyl oman osansa. Vielä en oo mitään koulun tukipalveluita käyttänyt, en oo kokenut tarpeelliseksi mut pidän ne kyllä edelleen mielessä et jos alkaa vähänkin tuntua siltä et haluis päästä juttelemaan ni uskallan sitä kyllä pyytää. Vaik tiiän ettei se helppoa ois. Mut tiiän myös ettei oo pakko pärjätä yksin ja tiiän et kouluakin pystyis vähän keventämään ilman et valmistuminen lykkääntyis. Mut en haluu keventää sitä ainakaan nyt.
Helppoa ei oo ollu hammaslääkärikäynnitkään, mut silti oon selvinny niistä. Sain yksityisen kanssa neuvoteltua asioista ni saa noi hampaatkin taas kuntoon ja yhden stressinaiheen ees hetkeksi pois mielestä. Sitä en tiiä saanko niitä viel tänä vuonna kokonaan kuntoon, riippuu nyt siitä miten voin olla koulusta pois et mihin väliin ne käynnit sais sovittua. En tosin tarviikkaan ku kaks käyntiä, et sinänsä ei oo paha homma. Pitää täs jossain kohdassa soitella sinne ja varata aikaa. Ajatuksena se ei tunnu kovin pahalta, mut tiiän et tulee kauhee ahistus sit kun sinne pitäis mennä. Mut selviin siitä, ku oon selvinny jo kahesta käynnistä. Tää toinen tosin oli väärä hälytys mut meni siedätyshoidosta sitten.
Epävakaa on tasaantunu tosi paljon. Selvästi siihenkin auttaa ku on tietyt rutiinit ja jotain säännöllisyyttä elämässä. En mä nyt oireeton oo mut aika lievillä oireilla mennään, ja tää on tosi jees. Jos nyt pysyis ees tässä ni riittää mulle ja voin elää tän kanssa.
