Pitkästä aikaa tekee oikeasti mieli kirjoittaa, mutta jotenkin tästä aloittamisesta on tullut kovin vaikeaa. Liikaa asiaa eikä tiedä mistä aloittaa, mutta just senhän takia mä kirjoitan. Kai. Että sais jotain selvyyttä ja ajatukset järjestykseen.
Meillä on pidempi etäjakso koulussa menossa, tehdään itsenäisesti omaan tahtiin ja tässähän ehtii ihan lomailemaankin hetken. Unirytmi on mennyt solmuun, osittain ihan tahallisesti. Kiitos järkyttävän lumimäärän metsään ei ole asiaa, tai voihan sinne mennä mutta toinen koira saisi vain itsensä kipeäksi siellä niin pysytellään poissa. Se tarkoittaa sitä, että ainoat mahdollisuudet juoksuttaa koiria irti ovat koirapuisto (jossa on myös välillä aivan liikaa lunta) ja parkkipaikat (hyi minua), eli yölenkit ovat enemmän kuin tervetulleita tähän kohtaan. Ja on meillä ollut kivaa. On ihanaa kiivetä koirien kanssa ison lumivuoren päälle ihailemaan jouluvaloja, seikkailla pitkin tyhjiä katuja ja kuunnella hiljaisuutta.
Vaan etäilyllä on omat huonotkin puolensa. Koulussa kun on mun ainoat ihmiskontaktit, en tunne täältä ketään. Eikä kovin ole mielenkiintoa tutustuakaan, pari kuukautta enää ja muutan kesäksi muualle, talven kökötän täällä ja sitten toivottavasti jo muutankin kaaauas. En mä halua mitään uusia ihmissuhteita vain jotta voin lyhyen tuttavuuden jälkeen katsoa miten välimatka hajottaa nekin. Yhtä tärkeää ihmistä on pitänyt nähdä, mutta ne suunnitelmat nyt kusee aina tavalla tai toisella, siinä sen jo näkee miten lyhytkin välimatka kusee ihmissuhteet. Vähän hajottaa. Tai ei ihan vähänkään.
Terveyshuolia on myös ihan riittämiin, tuskin mitään vakavaa kuitenkaan. Mut ahdistaa ihan helvetisti välillä. Ja ahistaa myös se miten tuun selviimään ens kuusta koulun suhteen, kun teen kahta kurssia päällekkäin. Ja niistä toisessa on vielä mulle täysin vieraat ihmiset, jotka tuntee kaikki toisensa. Lisäksi pitäis käydä tekemässä pari tenttiä pois alta. Pitää jotenkin yrittää selvitä.
Ahistaa myös koronan suhteen paluu normaaliin. Mä olen niitä, jotka on iloinneet aina rajoitusten kiristyessä. En mä kenellekään sairastumista toivo, mutta tarviin mun etäpäivät. En mitenkään selviä viidestä lähipäivästä viikossa koulussa, neljä on siinä rajoilla ja kolme aika mukavuusalueella jo. Ja oon tykännyt siitä, et ollaan tehty pienemmissä ryhmissä, pystyy paremmin keskittymään itse asiaan kun on vähemmän porukkaa paikalla. Siitä oon ilonen et lähdin opiskelemaan korona-aikaan, koska en mä ois ikinä selvinnyt edes tähän asti ilman etäilyjä ja pienryhmiä.
Aika paska olla tällä hetkellä. Mut ehkä tää tästä taas.
