Täällä taas. Jotenkin sitä aina tähän aikaan vuodesta tulee hetkellinen ikävä blogia ja kirjoittamista.
Kirjoitin vuosi sitten, että vihdoin uskallan todella sanoa että minä selvisin. Ja uskallan sanoa niin edelleen. Kirjoitin myös toivovani, että pystyisin joskus saamaan edes yhden nuoren todella uskomaan siihen, että asiat voivat muuttua paremmaksi. Ja kuinkas kävikään, tilaisuus mahdollisesti monienkin nuorten ja lasten auttamiseen tuli eteen ihan yllättäin. Päädyin työpaikkaan johon en olisi ikinä uskonut päätyväni, asia tapahtui vähän niin kuin vahingossa. Mutta nykyään työnkuvaani kuuluu päivittäisten hommien lisäksi satunnaisesti päiväkoti- ja koululaisryhmien ohjaaminen, lisäksi meillä käy työpajoilta porukkaa toisinaan ja meillä on kuntouttavassa työtoiminnassa olevaa jengiä osana tiimiä. Oikeastihan alani ei mitenkään liity ihmisiin ja heidän kanssa toimimiseen, joten on aika suuri ihme että juuri minun kohdalleni osui tämä työpaikka ja että vielä halusivat palkata hommaan juuri minut. Toivon, että pystyn olemaan avuksi mahdollisimman monelle. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen päätynyt oikeaan paikkaan, jotenkin minut ohjattiin juuri tähän.
Olen myös ollut melkein pari vuotta parisuhteessa. Edelleen hämmentää miten helposti asiat voivatkaan sujua. Emme ole riidelleet tämän kahden vuoden aikana kertaakaan, hän ei ole kertaakaan suuttunut minulle vaikka myönnän että osaan kyllä olla hyvin ärsyttäväkin toisinaan. Vihdoin olen tasapainoisessa suhteessa, jossa molemmat voivat sanoa kaikki omat ajatuksensa ja mielipiteensä ääneen, olimme sitten asioista samaa mieltä tai emme. Uskallan olla oma itseni ja pystyn luottamaan siihen että kelpaan juuri sellaisena kuin olen. Ihan uusi tunne minulle, ja samalla niin ihana.
Ja onnekseni olen myös päässyt vihdoin pois kerrostalosta. Olen vihdoin päässyt asumaan maalle ja saanut omia ihanan ison pitkään hoitamattomana olleen pihan. Täysin vapaat kädet pihan suhteen, joten siellä on tullut kuopsuteltua paljon ja kaikenlaista uutta on sinne jo kehitetty. Ja mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan, on syksylle myös odotettavissa karvaista perheenlisäystä. Mutta siinä matkassa on vielä monta muuttujaa eikä mikään ole täysin varmaa ennen kuin nähdään mitä sieltä syntyy vai syntyykö mitään. Odotan kuitenkin innolla uutta ystävää ja sitä, että pääsee palamaan takaisin harrastuskentille. Vanhuskoirien kanssa keskitytään rauhalliseen yhdessäoloon ja nauttimaan niistä hetkistä joita vanhoilla ystävillä vielä on jäljellä <3 ja tulevan kaverin kanssa sitten suunnataan vauhdikkaampien tekemisten pariin.
Lisäksi olen tietenkin tapani mukaan käynyt retkeilemässä ympäri metsiä, löytänyt ihania lenkkimaastoja myös yllättävän läheltä. Seikkaillut lähellä ja kaukana, mökkeillyt, kokeillut uusia juttuja ja vanhoja harrastuksia (mm. ratsastusta seitsemän vuoden tauon jälkeen!), elänyt oman näköistä elämää.
Nähtäväksi jää tulenko taas vuoden päästä kirjoittamaan kuulumisia vai en. Sekin on mahdollista etten kirjoita enää ollenkaan, tai sitten saatan olla täällä taas jo huomenna. En tiedä, enkä aio stressata asiasta. Kirjoitan jos tuntuu siltä ja jätän kirjoittamatta jos ei huvita tai ehdi. Blogi pysynee kuitenkin julkisena näkyvissä. Ehkä tämäkin voi olla keino todistaa jollekin se, että paskastakin elämästä voi joskus tullakin ihan hyvä elämä. Vakavistakin mielenterveysongelmista voi toipua, tai elämä voi muuttua elämisen arvoiseksi ja mukavaksi vaikka ei täysin terveeksi koskaan tulisikaan. Saisin minäkin varmasti edelleen jonkun diagnoosin jos lääkäriin avoimesti menisin, mutta väliäkö tuolla. Minä pidän elämästäni. Ja ihme kyllä olen oppinut pitämään myös itsestäni. Tässä on hyvä.
