749.

 Oon vuosia ajatellut, etten koskaan tuu pääsemään kuolemanhalusta eroon, kun oon niin kasvanut siihen. Sama juttu viiltelyn kanssa, oon ollut vuosia ilman, mut pitkään oli niin että jokainen epäonnistuminen aiheutti sen että teki mieli viiltää ja sen jälkeen vetää ittensä hirteen. 

No, en tiedä kauanko ne kumpainenkin oli poissa. Nyt ne on taas valitettavasti täällä. Mutta jos tästä jotain positiivista pitää repiä, niin ilmeisesti jopa mun on mahdollista päästä kokonaan niistä ajatuksista eroon. Tai ainakin niin, ettei ne oo päivittäisiä niinku ne joskus oli, ne oli päivittäisiä välillä sillonkin kun mulla meni oikeesti ihan hyvin. 

Oon vaan niin helvetin väsynyt ja yksin. Yksin siitä huolimatta, et melkein joka päivä näen koulussa ihmisiä ja oon sosiaalinen ja viihdynkin niiden kanssa. Mut ne on kuitenkin vaan koulukavereita, ei sen enempää. Joka päivä ku tulee kotiin muistaa miten yksin sitä onkaan. Koirat sentään vastassa, mut ei ne ihmisseuraa korvaa. 

Mun lukkarikin on yks päällekkäisyyksien helvetti. Onneks tätä ei jatku kovin montaa viikkoa, ja ens kuussa mulla on peräti viikko vapaata, en tiiä onko se mun kesäloma sit vai ehinkö pitää jonkun toisenkin pätkän. Tai no vapaata ja vapaata, pitää sillon hoitaa roikkumaan jääneet kouluhommat joita en tässä päällekkäisten kurssien aikana oo ehtinyt. Kesästä tulee kans ihan helvetin raskas, mut sit helpottaa elokuussa taas. Pitää vaan jotenkin jaksaa sinne asti. 

Haluisin vaan nukkua, mut en osaa sitäkään. Oon nyt jonkun pari viikkoa nukkunu sohvalla, selän tässä saa paskaksi mut tuntuu jotenki turvallisemmalta paikalta. Ei ainakaan tunnu niin yksinäiseltä, ku on ahdasta ja sit vielä toinen koira tunkee aina viereen ni on sopivan tiivis tunnelma. Tosin viime yönäki kattelin vaan kasan painajaisia ja heräilin välissä, ja sen takia varmaan oon nytkin hereillä ku en haluais et se toistuu. Haluisin nukkua mut en uskalla. Ja mitä pidempään oon hereillä sitä enemmän alan stressata sitä et huomenna pitää taas jotenki jaksaa nousta kuudelta, ja sitä vaikeemmaks nukahtaminen taas menee. Yritin tänään nukkua päikkäritkin koulun jälkeen, väsytti ihan törkeesti mut tunnin pyörimisen jälkeen luovutin. Miten voi harrastaa mitään pikaisia 30min päikkyjä kun ei nukahda ees tunnissa?

Koitan vaan keskittyy siihen et enää kaks päivää. Sit yks etäpäivä jollon saa nukkua kasiin asti, ja teamssia kuunnellessa voin tehä samalla toisen kurssin etätehtävää ni sais viikonlopun vapaaksi. Piti mennä myös ens viikolla tekeen pari tenttiä mut ihan oman jaksamisen takia jätin ne nyt myöhempään, ihan on riittävästi hommaa muutenkin tällä hetkellä. Toivottavasti ne onnistuis ens kuussa. Ja toivottavasti viikonloppuna osaisin nukkua, sillon ei tarvii stressata aamuherätyksistä.

748.

 Pitkästä aikaa tekee oikeasti mieli kirjoittaa, mutta jotenkin tästä aloittamisesta on tullut kovin vaikeaa. Liikaa asiaa eikä tiedä mistä aloittaa, mutta just senhän takia mä kirjoitan. Kai. Että sais jotain selvyyttä ja ajatukset järjestykseen. 

Meillä on pidempi etäjakso koulussa menossa, tehdään itsenäisesti omaan tahtiin ja tässähän ehtii ihan lomailemaankin hetken. Unirytmi on mennyt solmuun, osittain ihan tahallisesti. Kiitos järkyttävän lumimäärän metsään ei ole asiaa, tai voihan sinne mennä mutta toinen koira saisi vain itsensä kipeäksi siellä niin pysytellään poissa. Se tarkoittaa sitä, että ainoat mahdollisuudet juoksuttaa koiria irti ovat koirapuisto (jossa on myös välillä aivan liikaa lunta) ja parkkipaikat (hyi minua), eli yölenkit ovat enemmän kuin tervetulleita tähän kohtaan. Ja on meillä ollut kivaa. On ihanaa kiivetä koirien kanssa ison lumivuoren päälle ihailemaan jouluvaloja, seikkailla pitkin tyhjiä katuja ja kuunnella hiljaisuutta. 

Vaan etäilyllä on omat huonotkin puolensa. Koulussa kun on mun ainoat ihmiskontaktit, en tunne täältä ketään. Eikä kovin ole mielenkiintoa tutustuakaan, pari kuukautta enää ja muutan kesäksi muualle, talven kökötän täällä ja sitten toivottavasti jo muutankin kaaauas. En mä halua mitään uusia ihmissuhteita vain jotta voin lyhyen tuttavuuden jälkeen katsoa miten välimatka hajottaa nekin. Yhtä tärkeää ihmistä on pitänyt nähdä, mutta ne suunnitelmat nyt kusee aina tavalla tai toisella, siinä sen jo näkee miten lyhytkin välimatka kusee ihmissuhteet. Vähän hajottaa. Tai ei ihan vähänkään. 

Terveyshuolia on myös ihan riittämiin, tuskin mitään vakavaa kuitenkaan. Mut ahdistaa ihan helvetisti välillä. Ja ahistaa myös se miten tuun selviimään ens kuusta koulun suhteen, kun teen kahta kurssia päällekkäin. Ja niistä toisessa on vielä mulle täysin vieraat ihmiset, jotka tuntee kaikki toisensa. Lisäksi pitäis käydä tekemässä pari tenttiä pois alta. Pitää jotenkin yrittää selvitä. 

Ahistaa myös koronan suhteen paluu normaaliin. Mä olen niitä, jotka on iloinneet aina rajoitusten kiristyessä. En mä kenellekään sairastumista toivo, mutta tarviin mun etäpäivät. En mitenkään selviä viidestä lähipäivästä viikossa koulussa, neljä on siinä rajoilla ja kolme aika mukavuusalueella jo. Ja oon tykännyt siitä, et ollaan tehty pienemmissä ryhmissä, pystyy paremmin keskittymään itse asiaan kun on vähemmän porukkaa paikalla. Siitä oon ilonen et lähdin opiskelemaan korona-aikaan, koska en mä ois ikinä selvinnyt edes tähän asti ilman etäilyjä ja pienryhmiä. 

Aika paska olla tällä hetkellä. Mut ehkä tää tästä taas.

747.

 Toivotaan, että tästä vuodesta tulee vähän vähemmän paska. Ei sillä, etteikö viime vuodessa olisi ollut paljon hyvää, mutta oli sitä paskaakin ihan riittämiin. Ihan liikaa stressiä ja menetyksiä, ihmeen hyvin oon niistä selvinny. Osan asioista oon kyllä vaan haudannut kiireen alle, huomannut sen nyt kun on hetkittäin ollut enemmän omaa aikaa.  Niin tyhmää kuin se onkin, jatkan sitä hautaamista niin kauan kuin pystyn. Tykkään koulusta, mutta ei mulle jää energiaa mihinkään ylimääräiseen. Silloin harvoin jos jaksaa tehdä muutakin, niin en todellakaan halua tuhlata sitä aikaa menneiden märehtimiseen. 

Sain harkkapaikan, taas yksi stressinaihe vähemmän. Sitä en vielä tiedä miten maksan kulkemiset sinne, se vähän stressaa mut on kaikki asiat tähänkin asti järjestyneet niin varmaan tuokin sitten. En siis tule asumaan harkan aikaa kotona mikä vähän mutkistaa tukiasioita, kun on pakko pitää kirjat täällä kuitenkin satunnaisten lähipäivien takia + täältä on vaikeeta saada kämppää eikä se muuttaminenkaan ilmaista ole. Pitää niitä selvitellä, tässä on useempi kuukausi siihen aikaa onneksi vielä. Muuten ootan harkkaa ihan positiivisin fiiliksin, jäi tosi hyvä kuva siitä paikasta kun siellä pikaisesti piipahdin. Ja tuntui, et siellä ihmisillä oli oikeesti kiinnostusta myös opettaa asioita ja et siellä myös pääsee tekemään tosi monipuolisesti hommia. 

Blogia en oo unohtanut, vaikka en olekaan aikoihin mitään kirjoittanut. Jotenkin jumittaa. Tätäkin postausta oon nyt vääntänyt useempana päivänä. Haluisin kirjottaa useemmin ja enemmän, mut en enää osaa. Oi niitä aikoja kun pystyi vaan avaamaan bloggerin ja kirjottamaan mitä mieleen tuli. Oon myös vetänyt sellasen kolmen päivän ryyppyputken tähän, en tiedä onko se auttanut kun ylipäätään oon nyt kirjottamassa :D Mut pitää kyllä vähentää tota alkon käyttöä. Tupakoinnin sentään lopetin (taas).

Ehkä jonain päivänä osaan taas kirjoittaa enemmän ja paremmin. Mutta hengissä ollaan ja opiskelukin sujuu ihan suunnitellussa tahdissa. Jonkun verran oon ollut lintsari, mut eipä kai se mitään. Tärkeimmät päivät oon ollut paikalla kuitenkin. Sen verran oon koulussa valehdellut, et muut luulee et mun poissaolot johtuu töistä. Haha. Jaksaiskin jotain sellasta tähän päälle. Mutta eipä siitä pienestä valheesta mitään haittaa ole. Joskus on vaan helpompi valehdella.

Toivottavasti teillä on lähtenyt 2022 hyvin käyntiin :)

746.

 Tuntuu siltä kuin ois asunut täällä aina. Eli oon kotiutunut varsin hyvin. Tykkään tästä paikasta, vaikka en todennäkösesti täällä kovin montaa vuotta tulekaan asumaan. Ainoo miinus on se et täällä ei oo alkoa. Nyt mulla tosin on vähän viinaksiakin kotona, mut ne saakin sit riittää loppuvuoden koska auto lähti talvilomalle, rahasyöppö sai lähteä ku on vähän tiukkaa. Bussilla tietty pääsis, mut en mä oikeestaan kauheen usein ees juo ainakaan aikasempaan verrattuna, ni eiköhän nää riitä.

Koulu on raskasta mutta kivaa. Aamuisin ei enää ahdista melkein yhtään, sellanen pieni jännitys kyllä on joka aamu edelleen mut ehkä sekin tästä helpottaa. Uskallan kokeilla uusia juttuja ja uskallan myös sanoa jos joku asia jännittää. Tällä viikolla juttelinkin vastuukouluttajan kanssa yhestä mun ongelmakohdasta ja katotaan sitä tossa joku päivä kun tulee sopiva hetki. Ennen oisin ollut ihan stressissä enkä ois ehkä uskaltanut myöntää koko asiaa, nyt vaan ihan rennosti menin huikkaamaan että hei, tuli muuten mieleen että mun pitäs vähän työstää yhtä asiaa enkä pysty tekemään sitä kotona. Monenmoisia koneita oon myös päässyt käyttämään, ensin ajattelin että se on varmasti ihan hirveetä mutta oikeestaan se on ihan tosi kivaa :D Ja oon tuolla oppinu myös luottamaan siihen et aina voi kysyä ja asiat kyllä opetetaan huolellisemmin jos vaan sanoo että tarttis ehkä vähän enemmän. Ja luokkalaisilta voi aina kysyä myös ja niiltäkin saa aina apua, ja samalla tavalla oon itsekin päätynyt opettamaan muutaman kerran. Ihan eri meininki mitä jossain nuorisopuolella oli. 

Edelleen jää ärsyttävästi päähän pyörimään jos mokaa tai siis "mokaa" jotain. Kukaan muu ei edes muista niitä pikkujuttuja muutaman minuutin päästä, mutta mä sit illat vatvon niitä. En tie miten siitä pääsis eroon. Masennuskin vähän vaivaa mut ei mitenkään mahottoman pahasti, tää syksy tekee siihen kyl oman osansa. Vielä en oo mitään koulun tukipalveluita käyttänyt, en oo kokenut tarpeelliseksi mut pidän ne kyllä edelleen mielessä et jos alkaa vähänkin tuntua siltä et haluis päästä juttelemaan ni uskallan sitä kyllä pyytää. Vaik tiiän ettei se helppoa ois. Mut tiiän myös ettei oo pakko pärjätä yksin ja tiiän et kouluakin pystyis vähän keventämään ilman et valmistuminen lykkääntyis. Mut en haluu keventää sitä ainakaan nyt.

Helppoa ei oo ollu hammaslääkärikäynnitkään, mut silti oon selvinny niistä. Sain yksityisen kanssa neuvoteltua asioista ni saa noi hampaatkin taas kuntoon ja yhden stressinaiheen ees hetkeksi pois mielestä. Sitä en tiiä saanko niitä viel tänä vuonna kokonaan kuntoon, riippuu nyt siitä miten voin olla koulusta pois et mihin väliin ne käynnit sais sovittua. En tosin tarviikkaan ku kaks käyntiä, et sinänsä ei oo paha homma. Pitää täs jossain kohdassa soitella sinne ja varata aikaa. Ajatuksena se ei tunnu kovin pahalta, mut tiiän et tulee kauhee ahistus sit kun sinne pitäis mennä. Mut selviin siitä, ku oon selvinny jo kahesta käynnistä. Tää toinen tosin oli väärä hälytys mut meni siedätyshoidosta sitten.

Epävakaa on tasaantunu tosi paljon. Selvästi siihenkin auttaa ku on tietyt rutiinit ja jotain säännöllisyyttä elämässä. En mä nyt oireeton oo mut aika lievillä oireilla mennään, ja tää on tosi jees. Jos nyt pysyis ees tässä ni riittää mulle ja voin elää tän kanssa.

745.

 Ehkä oon vihdoin ymmärtänyt sen, että suurin osa ihmisistä on ihan mukavia ja ymmärtäväisiä ja että omista huolista ja peloista kannattaa puhua. Eikä tehdä niin ku ennen oon tehny, et oon yrittänyt vaan esittää mahdollisimman rohkeeta, ku eihän se niitä pelkoja poista mihinkään. 

Tokan rokotteen otin alkuviikolla. Ekan jälkeen tosiaan meinasin pyörtyä, ihan siis mun omasta päästä johtuen eikä siitä itse rokotteesta, ni nyt sanoin sen heti siellä rokotuspaikalla ja sain tosi ihanaa kohtelua ja pääsin suoraan makoilemaan ni ei tarvinnu edes miettiä alkaako taas pyörryttää. Ennen oisin vaan sinnitellyt ja pelännyt sitä et mitä jos taas alkaa pyörryttää ja yrittänyt vaan esittää hyvävointista ja sehän nyt ois vaan pahentanut tilannetta. Pääsi paljon helpommalla kun vaan heti totes että mulla on sit tällänen ongelma.

Sama juttu hammaslääkärin kanssa, ihan törkee hammaslääkäripelko mut pakko sinne oli mennä kun alkoi hammas vihloa. Taas tuli vaan ja ainoostaan ymmärrystä ja tsemppiä, juteltiin asiasta hetki ja kaikki mun toiveet kuultiin ja huomioitiin. Muutama pieni reikä jäi vielä oottamaan paikkausta ja hammaskivet pitää poistaa, mut ihme kyllä mitään nyt jo paikattua reikää akuutimpaa vikaa ei ollut. Jäi hyvä mieli käynnistä ja uskallan mennä uudestaankin, varmaan jo vähän rennommalla mielellä. Oikeestaan toi käynti siellä oli hyvin rentouttava, hammaslääkäri piti huolen siitä ettei missään vaiheessa sattunut ja mä vaan makoilin silmät kiinni kuulokkeet korvilla. Sen jälkeen juteltiin vielä toinen pieni hetki ja varmistettiin et uskallan mennä uudestaankin. Ois voinut olla aika erilainen käynti jos taas olisin ollu "vanha minä" ja esittäny et en pelkää ei satu ei haittaa. 

Tenttiahdistuksesta puhuin kanssa ennen koetta, helpotti kun kuuli muilta ettei oo ainoa jota ne ahdistaa. Ekasta nappasin täydet pisteet vaikka tuntuikin ennen sinne menoa et en osaa mitään. Seuraava on heti ens viikolla, taas tuntuu etten osaa mitään mut ehkä vähän varmempi olo kuitenkin. Vaik puolet materiaaleista onkin vielä kokonaan opettelematta :D Mut niinhän mä viimeksikin tein et pänttäsin melkein kaiken vasta vikana iltana, ku oli kaikkee muuta häslikiä eikä ollu aikaa. Nyt ois ollu aikaa mut no... Meneehän tää näinkin. Saa nähdä miten näyttöjen kanssa käy kun niiden aika tulee, luulen et ne on vielä ahistavampia ku ei voi harjotella kotona kaikkea etukäteen ja sit pitäs tehdä kun toiset kattoo vierestä ja arvostelee. Mut toisaalta oon mä ennenkin näytöistä selvinny ja tuolla koulussa oikeesti opetetaan asiat kunnolla ja siel uskaltaa myös sanoa jos tuntuu ettei osaa jotain tai jos joku jännittää.

Alan myös pikkuhiljaa uskoa sen, et aktiivisuus oikeesti lisää aktiivisuutta ja passiivisuus lisää passiivisuutta. Vapaapäivät on tylsiä, etenki ku lyltsi ei saa tehdä enää pitkiä lenkkejä selkävaivansa takia eikä viiti sitä moneks tunniksi yksinkään jättää ku arkisin sitä yksinoloa noille nyt väkisin tulee. Ja vaik alkuun koulupäivät vei kaikki energiat, ni nyt jo huomaa miten arkipäivinä tulee tehtyä paljon enemmän. Vieläki helposti väsyttää, mut on paljon enemmän intoa tehä asioita ja saa paljon helpommin myös alotettua asioitten tekemistä. Ennen ihan vaikka tukien hakeminen tuntu kauheen raskaalta ajatukselta, nyt se on vaan sellanen "vaan parin minuutin homma hoidanpa pois"-juttu. 

Pitää koittaa pitää mielessä, et sit joskus ku valmistun ni kehitän jotain tekemistä jos en heti saa töitä. Jotain säännöllistä minkä takia poistua kotoa, ku se selvästi vaikuttaa yllättävän paljon. Jos joku viittis parin vuoden päästä muistuttaa sitten jos en ite muista :D