Yöt on vaikeita. Valvon nykyään niin pitkään kuin mahdollista, koska en halua sammuttaa tietokonetta ja telkkaria, mutten pysty nukkumaan niiden ollessa päällä. Etenkin koneen sammuttamisen jälkeen yksinäisyys jotenkin oikeen vyöryy päälle ja tv:n sammuttamisen jälkeen hiljaisuus alkaa ahdistaa. On mulla radio, joka saa vuorostaan olla yöt päällä, mutta ei se ole sama asia. En tiedä auttaako radio yhtään mitään, mutta ei siitä kai haittaakaan ole. Vielä pahemmaksi olon tekee se, että melatoniineja on taas pakko säästää, ja ilman niitä nukkumisesta ei tule mitään. Olin kuinka väsynyt tahansa, kaikki väsymys katoaa heti, kun yritän nukahtaa. Ajatukset alkaa pyöriä päässä ja seuraavaksi itkenkin muutaman tunnin itsesäälissä kierien. 

Melatoniinia menee tosiaan nykyään yleensä kolme pilleriä kerralla, joten täytyy olla aika usein ilman. Laskin tossa, että voin mennä joskus syyskuussa uusimaan reseptiä, joten siihen asti täytyy kituuttaa niillä, mitkä jäljellä on. 

Mä vihaan tällä hetkellä itsessäni eniten sitä, etten pysty antamaan kenenkään auttaa. Jos joku yrittää, mun täytyy heti ruveta esittämään jotain vitun kovista, jolla on kaikki hyvin, vaikka tiedän, ettei se mene kaikilla läpi. Kiva kun en uskalla kertoa mitään edes niille, jotka tietää jo vaikka kuinka paljon mun asioista. 

Ajatus koulun alkamisesta ahdistaa. Täytyy taas jaksaa nousta aikaisin joka aamu, istua koko päivä koululla, käydä luultavasti muutama kurssi iltalukiolla, stressata kokeista ja esitelmistä, pakottaa itsensä tekemään kotonakin jotain tehtäviä... Työharjoittelukin on edessä jossain vaiheessa, eikä mulla oo mitään hajua, miten muka selviän siitä. Pitäisi jaksaa selvittää kämppäasioita, yrittää saada sitä vitun muuttoa järjestettyä asuntotoimiston laiskojen tyyppien kanssa. Jaksaa tuota nykyistä kämppistä, jos muutto ei onnistu. Lomallahan tää kämppä on kiva, kun ei kämppis oo täällä, mutta kohta se muuttaa takasin taas... 

Houkuttais lopettaa nykyinenkin koulu. Vaihtaa vaikka pelkkään lukioon ja muuttaa taas. Tai unohtaa kaikki koulut vaikka vuodeksi, jos sais repästyä jotain työtä jostain. Mutta tyhmäähän se olisi. Onhan toi kuitenkin jo kolmas koulu, missä oon ysin jälkeen, ja ensimmäinen paikka, jossa voin sanoa viihtyväni edes jotenkin. Ehkä se kannattaa yrittää käydä loppuun, kun oon siellä sentään jo vuoden pysynyt. 

Toisaalta, itsemurhakin on alkanut taas houkuttaa pelottavan paljon. En ole ainakaan tällä hetkellä itseäni tappamassa, mutta en mä voi sille mitään, että sekin pyörii usein mielessä. 

Sekavaa tekstiä, mutta sekavat on ajatuksetkin.

Viikonloppu oli vaikeampi kuin pitkään aikaan. En ollut kovin ahdistunut, ei mulla ollut muutenkaan mitenkään mahdottoman paha olo, tuntui vaan niin voimattomalta. Meinasin muutaman kerran soittaa kriisipuhelimeen, mutta en uskaltanutkaan. Vähän luulen, etten sittenkään pärjää yksin, vaikka aina välillä sitä mieltä olenkin. Jostain se puhuminen on aloitettava. Olihan mulla vaikeuksia bloginkin kirjoittamisen kanssa aluksi, en meinannut uskaltaa kirjoittaa mitään edes vanhaan blogiini. Kirjoitin silti, koska se auttoi. Ehkä puhuminenkin helpottuisi, jos vain pari kertaa pakottaisin itseni siihen?

Eilen illalla ahdistus paheni, kun ajattelin tätä viikkoa. Istuisin taas koko viikon sisällä, koska en jaksaisi tehdä muuta. Se ei kuulostanut kovin houkuttelevalta, joten järjesti täksi viikoksi joka päivälle tekemistä ja seuraa. Se helpotti. Tuntui paljon paremmalta heti, kun sain jotain odotettavaa. Oon aika yllättynyt siitä, että kaikki oli valmiita lähtemään mukaan mun suunnitelmiin. Ehkä pitäisi olla tulevaisuudessa vähän aktiivisempi itsekin, eikä vain odottaa muiden yhteydenottoja - ja ahdistua sitten luullen, ettei kukaan halua tehdä mitään kanssani. Ei kai kukaan pyydä mua mihinkään, jos en koskaan itse ehdota mitään tekemistä. Luulenhan minäkin, ettei seurani kelpaa, jos kukaan ei pyydä minua mukaan mihinkään. Ehkä muutkin luulevat, ettei minua kiinnosta? Vaikka aina olenkin tekemisissä mukana, en koskaan ehdota mitään itse.

Tänään oli hyvä päivä. Jäin vain miettimään yhtä asiaa. 
Jos tapaa täysin vieraan ihmisen, miten voi tuntua siltä, että olisimme tunteneet toisemme aina?

Koska mulla ei ole muutakaan tekemistä kuin kaivella vanhoja juttuja, voin valittaa ala-asteesta vielä vähän lisää. 

Tää ei oikeestaan oo mitenkään iso juttu, mutta sillon se kyllä tuntui siltä. En muista millä luokalla tää oli, mutta veikkaan kolmosta. Mä olin tehnyt läksyt vaikken osannutkaan, en ollut saanut ketään auttamaan joten jouduin tekemään ne ominpäin. Väärinhän ne sitten oli tehty, ja mulle pamahti väärin tehtyjen läksyjen takia jälki-istunto... Pahin kusipäistä oli jättänyt samat läksyt kokonaan tekemättä ja sama juttu sille. Opettaja vielä kielsi erikseen, että niitä ei saanut tehdä tuntien aikana. Toisen opettajan tunneilla tää kusipää kuitenkin teki ne, ja minä kilttinä vaan katsoin vierestä enkä koskenutkaan omiin tehtäviini. Noo, ei tämän kusipään tarvinnutkaan jäädä koulun jälkeen sinne, vaikka se oli tehnyt juuri niin kuin oli kielletty. Sinänsä ihan hyvä, koska se opettaja itse ei vaivautunut olemaan luokassa ja olisin joutunut olemaan siellä kahdestaan sen kusipään kanssa, jos sekin olisi jäänyt sinne. Tein ne tehtävät siellä sitten uudestaan (ja taas väärin, koska edelleenkään kukaan ei neuvonut...) ja menin opettajanhuoneeseen näyttämään niitä, kuten oli käsketty. Vaan eipä ollut meidän opettaja enää siellä. 

Samanlaisia juttuja tapahtui enemmänkin. Mutta ne loppui heti, kun tajusin, että totuuden puhuminen ei kannata. Kukaan ei uskonut silloin, kun puhuin totta, mutta valheet menivät melkein aina läpi. Esimerkiksi silloin, kun se samainen kusipää pakotti mut varastamaan ja jouduin siitä rehtorin puhutteluun. Ei kukaan tiedä vieläkään, että mä se olin joka varasti. Olisi varmaan pitänyt valehdella koulussakin kaikesta ekaluokasta asti, siitä asti kuitenkin valehtelin kotona, joten kai se olisi toiminut koulussakin. Olisin säästynyt aika paljolta. Kiltit ei meidän koulussa pärjännyt, vaan valehtelijat ja kiusaajat.

Samaisella ala-asteella oli myös ongelma mun veljen kiusaamisen kanssa. Ei siitä mitään sen enempää, mutta jos kiusaajia oli tasan yksi, eikö sen kusipään olisi voinut siirtää toiselle luokalle? Veli ja se kusipää ei olisi törmännyt toisiinsa niin usein ja kaikilla olisi ollut parempi. Tästä kiusaamisesta opettajat ainakin oli tietoisia, koska äiti puhui siitä usein niiden kanssa. Mutta eipä opettajia kiinnostanut tehdä asialle mitään.

Ei ehkä olisi kannattanut kirjottaa koskaan mitään ala-asteesta. Liikaa paskoja muistoja, joista en kaikkia edes pystyisi kirjoittamaa vaikka haluaisinkin. Muutenkin taas koko päivän ollut sellanen olo, että ei tästä tuu yhtään mitään. Mä niin vihaan tätä, toisinaan voi olla monta kuukautta ihan hyvä olla, mutta se voi muuttua koska tahansa kamalaksi ahdistukseksi ilman mitään sen suurempaa syytä. Eikä tästä sitten pääsekään kovin helpolla eroon. 

Tekisi mieli vaihtaa maisemaa hetkeksi. Pois tästä kaupungista ja mahdollisimman kauas porukoista. Edes pariksi päiväksi. Onneksi mä voin huijata itseäni, viinaa ja pillereitä nassuun ja kaikki tuntuu hetken erilaiselta. Taidan olla kohta jossain huumekoukussakin vielä, jos en pian lopeta tätä vitun leikkimistä niiden kanssa. 

Tyhmä mikä tyhmä.

Oon taas lähipäivinä lukenut keskusteluja kiusaamisesta. Aina niihin eksyy joku, joka käskee kertomaan asiasta opettajalle ja lupaa kaiken järjestyvän opettajien kautta. Hei, mähän sanoin siitä kiusaamisesta opettajille montakin kertaa, mutta tekikö ne asialle mitään? Ei.
"Ole vaan kuin et huomaisikaan, ei ne kauaa sitä jaksa jatkaa" tuli kuultua pari kertaa ala-asteella. Ja jee, sainhan ne kusipäät yhteen puhutteluunkin ala-asteen aikana. Siitäkös ne sitten innostuikin. Oli muuten viimeinen kerta kun uskalsin sanoa kiusaamisesta kenellekään peruskoulussa. Hei kiitos ihan vitusti opettajat, teidän takianne ajattelin kiusaamisen olevan hyväksyttyä, enkä uskaltanut pistää kiusaajille vastaan, koska en saanut edes teiltä tukea. Haukkuja vaan, muistan ihan liiankin hyvin sen kerran, kun mun käskettiin lopettaa kiusaaminen. Joo tosiaan, omaa omaisuuttaan ei siis saanut ala-asteella ottaa takaisin :)) oli varmaan silläkin opettajalla kivaa olla kiusaajien puolella, vaikka se tasan tiesi miten asia oikeasti oli.

Luultavasti ala-asteen nettisivuilta löytyy tuttu selitys siitä, kuinka koulun henkilökunnan ja oppilaiden huoltajien välinen yhteistyö toimii, on tärkeää ja plaaplaaplaa. Okei, miksi kukaan ei koskaan kertonut vaikka jossain vanhempainillassa mun vanhemmille, miten asiat koulussa oli? Miksi kukaan ei kertonut niille, että olin joka ikisen välitunnin yksin? Miksi äidillä ei ole mitään tietoa siitä, että olen joskus kertonut opettajalle, että minua kiusattiin? Jos joku olisi kertonut mun vanhemmille edes jotain, olisin jäänyt valehtelusta kiinni ja luultavasti saanut apua. Ja joku olisi voinut edes yrittää tehdä sille kiusaamiselle jotain tai edes kertoa mulle, että ne kiusaajat siinä teki väärin enkä minä. Mutta ei, ollaan hiljaa vaan ja sanotaan kaiken olevan hyvin. Paskat siitä, miltä oppilaista tuntuu, kunhan koulun maine pysyy hyvänä ja palkka tulee tilille.

Samoin kävi aikasemmassa amiksessa. Ensimmäisenä päivänä luokanvalvoja piti kauhen saarnan siitä, miten hän ei hyväksy kiusaamista ja jos sellaista tapahtuu, hänelle pitää kertoa heti ja siitä tehdään loppu. No, se oli alusta asti tietoinen meidän luokan tilanteesta, kaikista erimielisyyksistä, kiusaamisista ja muista. Eihän se kaikkea tiennyt, ei sillä ollut hajuakaan esimerkiksi asuntolan tapahtumista, mutta tiesi se jotain kuitenkin. Mehän käytiin silloisen kaverin kanssa kertomassa kiusaamisesta tälle luokanvalvojalle, ja mikä olikaan vastaus... "En mä voi sille mitään tehdä." Selvä.

Ei taida olla mikään ihme, etten pysty luottamaan keneenkään saati sitten puhumaan näistä jutuista mitään. Opettajia ei kiinnostanut, vanhemmat eivät uskoneet ikinä mitä sanoin ja kaikki joihin joskus luotin ovat oikeasti olleetkin täysiä kusipäitä. Taidan oikeesti luovuttaa yhden asian kanssa. En mä enää edes yritä puhua kenellekään. Suunnittelin taas, että meen jutteleen terkkarille taikka koululääkärille syksyllä jos olo ei tästä helpota, mutta parempi kai unohtaa se jo tässä vaiheessa. Jos nyt päätän mennä puhumaan ja huomaan taas, että oho, en pysty vieläkään, alan taas vihata itseäni enemmän. Takapakkeja nyt vähiten kaipaan, niitä on muutenkin tullut lähiaikoina ihan riittävästi. Oon vaan ruvennut pelkäämään, että en oikeasti osaakaan käsitellä näitä juttuja yksin. Jos olo onkin tuntunut paremmalta siksi, koska olen sysännyt kaikki vaikeat asiat unohduksiin ja muistan ne uudelleen joskus, kun niiden käsittely on entistä vaikeampaa. Tai jos vaan en ikinä pysty käsittelemään kaikkea yksin, ja mun elämä tulee aina olemaan täynnä menneiden asioiden pyörittelyä.

Yksi asia on kuitenkin varma. Mä en lakkaa yrittämästä. Ainakaan ennen tammikuuta, jos kerran oon luvannut olla sillon vielä hengissä.

Ehkä mä olen taas vähän viisaampi.

Mä en enää anna itselleni lupaa jäädä jumiin neljän seinän sisälle. Vaikka olisi kuinka vaikeaa lähteä ulos, mä lähden. Vaikka sitten vaan viemään roskat jos en pidemmälle pääse. Mutta sisällä ei enää jumiteta. Se ei auta mitään, mikään ei muutu sinä aikana kun pysyn vain sisällä. Tai muuttuu, tottakai aina kaikki muuttuu, mutta minä en muutu, en kehity, en saa rohkeutta, en pääse eteenpäin, jos jumitan vaan sisällä. Aikanaan en uskaltanut kävellä pienen kylän keskustassa, olin ihan paniikissa jatkuvasti ja jouduin muutaman kerran istumaan rauhoittumaan, koska en pystynyt paniikin takia liikkumaan. Mutta menin silti ulos, ja se on kannattanut, koska nykyään pystyn kulkemaan yksin missä tahansa. Välillä se pelottaa, mutta aina vaan harvemmin ja harvemmin. Ehkä joskus vielä pystyn rehellisesti sanomaan, että en pelkää ihmisiä.

Olin viikonloppuna yksin festareilla. Jätkä feidas, mutta sain itseni pakotettua sinne kuitenkin. Enkä oikeestaan ollut siellä kovin kauaa yksin, hengasin aina joidenkin vieraiden ihmisten kanssa eikä mulla ollut mitään hätää. Vaikken mitään hyviä uusia kavereita sieltä löytänytkään, tämä todistaa sen, etten ole sosiaalisestikaan täysi idiootti. Mulla on mahdollisuus löytää uusia kavereita jos vaan niin haluan. Ja jos teen töitä sen eteen.
Ja mähän teen.