Mä en enää anna itselleni lupaa jäädä jumiin neljän seinän sisälle. Vaikka olisi kuinka vaikeaa lähteä ulos, mä lähden. Vaikka sitten vaan viemään roskat jos en pidemmälle pääse. Mutta sisällä ei enää jumiteta. Se ei auta mitään, mikään ei muutu sinä aikana kun pysyn vain sisällä. Tai muuttuu, tottakai aina kaikki muuttuu, mutta minä en muutu, en kehity, en saa rohkeutta, en pääse eteenpäin, jos jumitan vaan sisällä. Aikanaan en uskaltanut kävellä pienen kylän keskustassa, olin ihan paniikissa jatkuvasti ja jouduin muutaman kerran istumaan rauhoittumaan, koska en pystynyt paniikin takia liikkumaan. Mutta menin silti ulos, ja se on kannattanut, koska nykyään pystyn kulkemaan yksin missä tahansa. Välillä se pelottaa, mutta aina vaan harvemmin ja harvemmin. Ehkä joskus vielä pystyn rehellisesti sanomaan, että en pelkää ihmisiä.
Olin viikonloppuna yksin festareilla. Jätkä feidas, mutta sain itseni pakotettua sinne kuitenkin. Enkä oikeestaan ollut siellä kovin kauaa yksin, hengasin aina joidenkin vieraiden ihmisten kanssa eikä mulla ollut mitään hätää. Vaikken mitään hyviä uusia kavereita sieltä löytänytkään, tämä todistaa sen, etten ole sosiaalisestikaan täysi idiootti. Mulla on mahdollisuus löytää uusia kavereita jos vaan niin haluan. Ja jos teen töitä sen eteen.
Ja mähän teen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti