Koeviikko loppusuoralla, huominen pitäisi vielä jaksaa. Jotenkin vaan tuntuu taas siltä, että kaikki voimat on ihan loppu. Pikkupiski on täällä hoidossa, sen kanssa olen jaksanut lenkkeillä monta tuntia päivässä, mutta mitään muuta en sitten enää jaksakaan. Kokeet menee tuurilla läpi, muuten mennään uusintoihin, lukemisesta ei tule taas yhtään mitään. Kyllä sitä haluaisi lukea, haluaisi pärjätä hyvin, näyttää kaikille että hei, mä pärjään, mutta kun ei vaan jaksa.

Aamuisin heti heräämisen jälkeen tunnin itkutuokio, pakko herätä monta tuntia ennen kouluun lähtemistä, ei sinne kehtaa silmät punaisena mennä. Yhtenä päivänä itkuisena koulusta kotiin, pientä erimielisyyttä kaverin kanssa, sovittiinkin heti, mutta jäi silti painamaan mieltä.

Onneksi on toi koira, ei tarvii olla ihan niin yksin kuin normaalisti. Mutta sunnuntaina sekin lähtee taas, sen jälkeen joudun taas olemaan yksin. Lauantaina katsomaan mahdollisesti tulevan pennun isää ja tapaamaan kasvattajaa, saa nähdä suostuuko se myymään mulle koiraa kun oon tällänen paska. Pitäkää peukkuja kuitenkin, mä yritän jaksaa esittää tervepäistä sillekin. Enää en vain halua sitä koiraa, mä tarvitsen sen.

Ärsyttää muuten olla jatkuvasti kipeenä, oon ollut kuumeessa nyt jotain kuukauden(?). Hampaasta tää aika varmasti johtuu, mutta kun ei uskalla mennä uudestaan sinne hammaslääkäriin niin ei. Poishan ne tuon tulehtuneen aikoo repiä, ja vievät samalla vierestä viisurinkin. Hyi kamala. Ehkä kysyn vielä siitä nukutuksesta, vaikka siinä meneekin sitten varmaan kaikki säästöt.

Toisinaan asiat muuttuu kovin nopeasti. Oon tässä muutaman päivän sisällä kuullut, että pääsen muuttamaan kaverin kanssa samaan kämppään marraskuun alussa. Ja ilmeisesti olen lauantaina menossa tapaamaan erästä kasvattajaa, jonka koira sai pentuja tuossa pari päivää sitten. Mikään ei ole vielä varmaa, mutta jos tulen sen kanssa toimeen ja vaikutan sen mielestä siltä, että pärjään haastavan koiran kanssa, pääsen muutaman viikon päästä pentuja katsomaan. Jos sitä parin kuukauden päästä olisi oma pentu...

Koirajutussa on vain yksi pieni mutta... Jos mä otan haastavan koiran täysin mun omalle vastuulleni, mun on pakko pitää itseni hengissä koko sen eliniän ajan. Enkä mä vielä tiedä, onko musta elämään.

Pystyy pitkästä aikaa kirjoittamaan jostain hyvästäkin asiasta. Nickelbackin keikka takana ja oli ihan mahtavaa! Olin koko keikan ajan täysin selvinpäin, ja pystyin silti puhumaan uusille ihmisille. Yhdessä vaiheessa meinasi paniikkikohtaus tulla päälle, kun tyhmänä melkein eturivissä seisoessani menin ja katsoin taaksepäin ja tajusin, kuinka paljon ihmisiä siellä oli, mutta se pieni paniikki meni nopeasti ohi. Vaikka en nickelbackin suurimpiin faneihin kuulukaan, pääsin silti harvinaisen hyvin menoon mukaan ja pakko sanoa, että mä rakastan tuollaisia isompia keikkoja.

Keikan jälkeen käytiin tutustumassa Helsingin yöelämään, istuskeltiin baarissa ja lopputulos oli se, että melkein sammuin junaan kotimatkalla. Ja joku mies, jonka kanssa juteltiin jossain vaiheessa baariin mennessä, yritti pussata mua junan ikkunan läpi(??).

En varmaan ehdi kirjoittaa tällä viikolla mitään sen ihmeempiä, kun en ehdi olemaan yksin missään vaiheessa, mutta yritän pysyä hengissä, ja ehkä yritän varata kuraattorille jutteluaikaa jos uskallan.

Just näin. Olihan siellä se uusi terkkari, mutta en mä sille mitään kertonut. Kerrankin kun tuntui siltä, että olisin saattanut pystyä puhumaan edes vähän. Sitä ei ilmeisesti kiinnostanut tippaakaan kenenkään auttaminen. Ainoa kysymys minkä se kysyi multa, oli se, oonko yrittänyt nukkua ilman melatoniinia. Sen jälkeen ei mitään, vaikka sanoin, että jos yritän nukkua ilman, valvon muutaman tunnin ja loppujen lopuksi kuitenkin vedän sen pillerin naamaan. Kuumeestakin kysyin... "Sitä on liikkeellä, mee terveyskeskukseen jos se pahenee." Siihen päälle vielä vihainen mulkaisu ja minähän painelin sieltä heti pois. Piti valittaa vielä ainakin nilkasta, polvesta ja ranteesta, mutta ei huvittanut jäädä sinne, kun se selvästikin halusi vaan mut pois sen huoneesta.

Olihan se aikaisempikin terkkari välillä vähän rasittava, sellainen ylipirteä, mutta se sentään välitti. Jaksoi kuunnella ja otti tosissaan, eikä vaan heittänyt pihalle jos siltä kysyi jotain. Olis vaan pitänyt puhua sille sillon vuos sitten, niin olis saanut edes vähän jotain apua.

Nyt sitten jännätään millainen se lääkäri on. Kahden viikon päästä vasta aika, enkä oo edes ihan varma, ehdinkö käymään siellä silloin vai pitääkö se aika vaihtaa johonkin vielä pidemmälle. Jos se on oikeasti joku venäläinen niin ei kiitos, haluun vaan mun reseptin ja mahdollisimman nopeesti pois sieltä. Oliskin sama kuin viimeksi, jos se venäläinen oliskin ollut siellä vaikka vaan oikean lääkärin sairastumisen takia...

Täytyy siltä hammaslääkäriltä sitten kysellä tästä kuumeesta, kun ei toi terkkari tiennyt mitään mistään. Ja sitten vaan kyselemään yksityisen lääkärien hintoja, saa heitettyä vähän rahaa siihenkin.

vittu kun vituttaa.

Ahdistaa olla kipeenä. Pakko syödä ettei tää mene pahemmaksi, eikä pääse edes juoksemaan. Koulussa ei pysty keskittymään mihinkään kun on koko ajan kipeä olo, mutta ei sitä jaksa istua vaan kotonakaan. Koulussa nyt sentään on jotain tekemistä ja näkee kavereitakin. Koulu ja kaverit taitaa olla tällä hetkellä ainoot asiat, jotka auttaa mua jaksamaan. Ei mulla oo mitään muuta. Koulu omalla tavalla väsyttääkin, mutta ehkä siitä on tällä hetkellä enemmän hyötyä kuin haittaa.

Huomenna aamulla pitäis mennä käymään terkkarilla. En tiedä, uskallanko varata mitään jutteluaikaa, jos se ei itse ota asiaa puheeksi. Melatoniinista puhuessa molemmat aikasemmat terkkarit on masennuksesta kysellyt ja sen takia sille toiselle pystyin vähän jotain kertomaankin. Nyt en tosin ees tiedä, kumpi siellä on päivystysvuorossa, se uusi vai se toinen, joka on noi asiat multa jo kysellyt ja kusetin sitä oikeestaan kaikessa. "Ei mulla mitään muuta ongelmaa ole. Mä en vaan nuku." Hah. Täytyy tosiaan pyytää samalla lääkäriaikaa, sais ton melatoniinireseptinkin uusittua, vaikka ei ne ihan vielä loppumassa olekaan. Eipähän tarvii myöhemmin niiden loppumisesta stressata... Tai lääkäriajan se varmaan mulle antaa joka tapauksessa, mutta täytyy toi melatoniinireseptin uusiminen mainita ihan siinä toivossa, että se kysyisi jotain. En mä muuten pysty sille mitään kertomaan.

Ehe ehe, mun on sittenkin pakko mennä sinne terkkarille valittamaan. Eri aiheesta tosin, mutta kai sitä voi siinä sivussa masennuspaskastakin puhua. Googlettelin tuossa syytä sille, miksi oon ollut viimisen kaksi viikkoa kuumeessa ja kappas, endokardiittihan se saattaisi olla, kuume kuitenkin nousi alle vuorokausi hammaslääkärikäynnin jälkeen... Ehkä nyt leikitään, että siellä on vaan joku pieni tulehdus eikä mulla tuota tautia ole, mutta ei tää ainakaan normaalia flunssaa enää ole.

Meneehän tuo tähän paskan jakson jatkeeksi hyvin. Tän viikon aikana en ookkaan vielä onnistunut telomaan muuta kuin nilkan, polven ja molemmat ranteet :) Ja niin, Yyponikin poistui juuri mun elämästä. Just kun löysi jotain, joka piti kiinni elämässä ja auttoi jaksamaan. Näinhän se aina menee. Sitä luulee löytävänsä kerrankin jotain pysyvää (ja hyvää) elämäänsä, ja heti se viedään pois.

Mä en oikeesti jaksa enää kauaa, etenkään kun kaikki alkaa menemään jatkuvasti vaan enemmän ja enemmän pieleen.

Ehkä pitäis vielä yrittää sitä terkkarille puhumista. En vaan tiedä miten, en uskalla edes varata aikaa sinne, tiedän jo etukäteen, etten kuitenkaan pystyisi kertomaan sille mitään. Mutta en mä pärjää yksin enää.

Ehkä mä voin nyt yrittää olla hetken tyytyväinen itseeni. Yli 300 päivää viiltämättä. Uskallan jo luvata, että pääsen sinne vuoteen asti ja pidemmällekin. Kyllä mulla on edelleen ikävä viiltelyä, mutta tää on jotenkin erilaista. Ei sellasta pakottavaa tarvetta, vaan sellainen pienenpieni satunnainen ikävä, joka saattaisi ehkä pahimmillaan johtaa viiltämiseen. Mutta mä hallitsen sen. Mä pystyn kääntämään ajatukset viiltämisestä pois koska tahansa. Vielä kun saisi nuo arvet pois, niin kaikki olisi viiltelyn osalta paljon paremmin, kuin olisin koskaan osannut odottaa. Voi olla, että vaan kuvittelen, mutta ehkä ne ei olekaan vielä lakannut haalistumasta, ehkä mulla on vielä vähän toivoa päästä niistä eroon. Tai ehkä ne haalistuu vielä sen verran, että niiden kanssa voi elää ilman, että kaikki uudet tuttavuudet huomaavat mussa ensimmäisenä arvet, jos en ole piilottanut niitä jotenkin.

Muuten kaikki elämässä on jatkanut päin persettä menemistä. Hammaslääkäristä tulee tässä puolen vuoden sisällä yhteensä sellanen 1400 euron lasku, joka pitäisi tietysti pystyä maksamaan jotenkin. Ja laskun lisäksi joudun käymään siellä aika monta kertaa, eli tämä tietää monia valvottuja öitä ja jatkuvaa stressiä. Torstain ja perjantain olin vain kotona, pienen lämmönnousun varjolla oli kiva jäädä kotiin. Ja toki fiksuna ihmisenä pidin parin päivän ryyppyputken tossa kipeänä, ei tainnut tehdä kovin hyvää.

Ja niin, meillä on sitten koulussa vaihtunut lääkärikin. Siellä on joku venäläinen, joka ei puhu edes kunnolla suomea. Siinä meni se mahdollisuus yrittää hankkia apua, minen edes yritä selittää mitään kenellekään ulkomaalaiselle. Pitihän mun kaikista muistakin pillereistä kysellä, oli vähän suunnitelmissa huijata se kirjoittamaan mulle resepti rauhoittaviin, kun ei huvittais istua aina montaa päivää ilman ruokaa ennen kuin uskaltaa mennä kauppaan. Mutta ei sitten.

Katoin tuossa sitäkin, että tämän kaupungin psykologi on taas vaihtunut. Turha mun on sinnekään varata aikaa, jos se tyyppi siellä vaihtuu monta kertaa vuodessa. Pahentais vaan oloa, jos siellä vaihtuis psykologi aina, kun uskaltais kertoa sille edes jotain. Parempi pysyä poissa sieltä vaan. Kiva kun nää kaikki ainoat paikat, joissa mun olis mahdollista käydä juttelemassa ilmaiseksi, vaihtaa työntekijöitään niin usein.

Kuitenkin taas on sellainen olo, että ois pakko päästä puhumaan jollekin. Tällä hetkellä mä pelkään eniten itseäni. Itsetuhoiset ajatukset ei pysy poissa, löydän itseni vähän väliä suunnittelemasta itsemurhaa ja pelkään, että jonain päivänä tarpeeksi sekavassa tilassa vielä menen toteuttamaan jonkun suunnitelmistani. Kun en mä edelleenkään oikeasti halua kuolla.

Ja mun persoonatkin on alkaneet taas erottua toisistaan enemmän. Tunnen ne molemmat jatkuvasti enkä tiedä, onko niistä jompikumpi (tai molemmat) oikeasti mun persoonia, vai onko se oikea minä hautautunut jonnekin niiden alle. Siltä se ehkä eniten tuntuu, että olen jossain niiden alla jumissa. Ottaa tästä nyt selvää.