393

Oon viimiset päivät vaan miettinyt sitä, haluanko asua täällä vielä. Koulu ilmeisesti loppuu kahden kuukauden päästä, jos vaan saan sen yhden kurssin vielä tehtyä. Luokanvalvoja nyt selvittelee miten se olisi paras suorittaa.

28.5.2014. Vapaus. Ärsyttävää! Pitäisi kai olla iloinen, mutta mua ahdistaa, liikaa vaihtoehtoja. Vuoden päästä voisi hakea ammattikorkeaan (siis jos nyt lakkaisin jahkailemasta sen alan kanssa ja jos silloin tuntuu siltä että jaksan koulua), mutta mitä siihen asti?

Voisin asua täällä. Kämppiksen kanssa, vaikka se onkin välillä rasittava, en ainakaan eristäytyisi kokonaan. Meillä on kiva kämppä hyvällä paikalla, täältä löytyy oikeastaan kaikki mitä tarvitsen. Ja ne ihanat kulkuyhteydet, voi koska vaan hypätä junaan tai bussiin ja häipyä täältä, jos alkaa ottaa päähän. Koirapiirit on kivat, niiden kanssa harrastusmahdollisuudet on loistavat, seuroja siedettävien matkojen päässä on neljä, yhden toiminnassa oon nyt mukana ja muihinkin ollut yhteydessä kyllä ja päästään mukaan jos niin joskus tahdon. Omilla ja kämppiksen koirilla on täällä seuraa toisistaan.

Tavallaan houkuttaisi muuttaa lähemmäs porukoita. Joko samalle paikkakunnalle tai naapurikaupunkiin, josta löytyy myös AMK jonne voisi vuoden päästä hakea. Lenkkimaastot on sielläkin jees, koiraseurat taas.. no, voi niissä treenata, mutta pitää itsekin osata jotain :D Lapsuudenystävä muutti kauemmas, joten kavereita ei lyhyen matkan päässä olisi, se on iso miinus. Toki ainakin koirapiireistä saisi uusia tuttavuuksia, mutta en mä tiedä. Jos en osaisikaan olla niiden kanssa? Pitkä miinus myös siitä, että etenkään pikkukylästä ei pääse julkisilla yhtään mihinkään. Junia siellä ei kulje ja busseja joskus ja jouluna.

Tai sitten teen kuten nykyisenkin kaupungin kohdalla tein. Arvon jonkun random paikkakunnan kartalta ja muutan sinne. Muuttaminen vieraaseen paikkaan on aina kivaa, mutta siinä on kyllä iso riski siihen, että eristäytyy kokonaan. Joten tää on ainakin toistaiseksi hylätty vaihtoehto.

Kesän vois ainakin vielä olla täällä. Saan kesäksi ilmeisesti auton (<3) porukoilta lainaan, ne kun ei tarvii niitä kaikkia itse nyt, kun veli ei muuta sinne kesäksi. On olemassa pienenpieni mahdollisuus, että se auto jää mulle myös talveksi. Katsotaan, katsotaan... Autohan tekisi kaikesta helpompaa, pääsisi harrastamaan koirien kanssa vielä paremmin ja sitä kautta löytää yleensä aina kavereita. Ja pääsisi porukoille just silloin kuin haluaa, ei tarvitsis arpoa lähteekö aikaisin aamulla vai ruuhka-aikaan iltapäivällä, kun kumpikaan ei houkuttele.

Ehkä jään vielä tänne. Siis ehkä. En tiedä itsekään mitä haluan.

Asiasta kolmanteen. Blogista sen verran, että tämä tulee ehkä muuttumaan vähän. Tällä hetkellä mulla ei ole tarvetta tulla tänne tappamaan aikaa, purkamaan ahdistusta tai pahaa oloa, pärjään ilmankin. Ajattelin, että kerään pientä listaa niistä asioista, jotka painavat mieltä edes vähän ja yritän kirjoittamisen avulla päästä niihin kunnolla kiinni ja keksiä, mitä voisi/pitäisi muuttaa. Kirjoitan kyllä ihan perus kuulumisiakin, mutta ehkä vähän harvemmin? Katsotaan.. Voi olla, että palaan nopeasti takaisin entiseen tyyliin, mutta eipä tällä kokeilulla mitään menetä.

Kuulumisiin liittyen... Melkein kolmen tunnin metsälenkki koirien ja kämppiksen kanssa. Leikittiin jotain hiton Gandalffia, huidottiin toisiamme puukepeillä, tehtiin koirille esteratoja ja houkuteltiin ne uimaan kuraojassa. Nyt väsyttää, mutta ei anneta sen häiritä. Huomenna ehtii vielä nukkua, loppuviikko menee taas koululla.

Välillä on helpompi olla, välillä vaikeampi, mutta ainakin mä oon hengissä. Se riittää.

Tore & kämppiksen piski, pojat joilla huima päivä ikäeroa<3

392

Onni on...

...15km kävely-/hölkkälenkki Toren kanssa
...täysin pilvetön tähtitaivas
...näytöistä selviäminen, ei enää ikinä näyttöjä tuossa koulussa!
...kouluasioiden selviäminen, tiedän taas missä mennään
...hyvä musiikki ja uudet lenkkireitit
...huomata löytäneensä eksymisen jälkeen takaisin tutulle tielle
...kaverit, jotka eivät sittenkään hylkää
...kävely sillalla ja sen huomaaminen, ettei enää tee mieli hypätä sieltä

...se vaan on. Tai oli.

Epäonni on kämppis, joka alkaa raivoamaan jostain laskusta, jota meidän ei edes tarvitse oikeasti maksaa, koska iik sen eräpäivä oli tänään ja kaikki kuolee jos sinne soittaa vasta maanantaina selvittääkseen asian. Ja naurettavinta tässä on se, että kämppis on tiennyt monta päivää kyseisen laskun olemassaolosta, minä en, koska minulle ei jaksettu mainita asiasta. Kivakiva.

Oisin halunnut nauttia siitä hyvästä olosta edes muutaman minuutin kotonakin. Mutta ehei, ei tietenkään. Mun ei onneksi tarvitse miettiä maksaako lasku vai ei, tili on tyhjä joten on vain yksi vaihtoehto, joka taitaa alkaa e-kirjaimella. Enkä tasan maksaisi sitä vaikka rahaa olisikin, se on luvattu ettei sitä tarvitse maksaa joten...

Saisipa siitä olosta uudelleen kiinni. Edes joskus.

391

Sellainen hetki, ettei vaan pysty olemaan kirjoittamatta jos haluan saada ajatukset muualle edes hetkeksi.

Eiliset näytöt meni paremmin kuin osasin odottaa. Tuntui siltä, että kuolen siihen jännitykseen, mutta teorian ja käytännön osuuksista molemmista parhaat mahdolliset arvosanat. Vaikka käytännön osuudessa piti tietää asioita, esittää niitä vieraalle opettajalle ja vastata sen kysymyksiin sellaisistakin asioista, mitä en itse ollut tajunnut miettiä. Ja mikä palaute, ne uhkasi kaivaa kaikista näytöistä jotain haukuttavaa, mutta... "Toi sun vetämä kierros oli ehdottomasti päivän paras ja tämä kirjallinen työ sopisi tälläisenään työelämään." Jes, se oli siinä.

Tänään jännitti vähän vähemmän, vaikka tän päivänen kirjallinen osuus menikin vähän huonommin kuin eilinen (kai, ei kukaan tarkastanut niitä vielä). Käytännön osuuteen mut repäistiin ruokkiksen aikana, kun en käynyt lainkaan syömässä, en osannut yhtään varautua ja se kai sitten kostautui. Menin ihan lukkoon, olisi taas pitänyt osata neuvoa jotain tyyppiä, mutta en vaan pystynyt. Se tyyppi joutui vähän kyselemään, osasin kyllä niiden kysymysten avulla selittää kaikki jutut ja jopa perustella ne, mutta eihän se mihinkään riittänyt. Saatanan ykkönen, vaikka tiesin ne kaikki jutut. Vain ja ainoastaan tän nuppivian takia, muuten oisin mun tiedoilla kuulemma saanut siitäkin sen kolmosen...

"Ei tämä ykkönen mitään haittaa, sä kuitenkin tiedät kaikki tarvittavat asiat ja osaat perustella ne hyvin."

Haittaapas. Kun se numero tulee siihen vitun tutkintotodistukseen, jossa näkyy vaan näyttöjen arvosanat. Ja se on aika silmiinpistävä siellä. Enkä ala selittämään yhdellekään uteliaalle sukulaiselle että joo, kyllä mä ne asiat tiesin mutta vedin vaan sellaset paniikit päälle että ihme etten pyörtynyt sinne. + tuo on toki se ainoa aine, jonka arvosana työnantajia oikeasti kiinnostaa, koska jos noita tilanteita ei hallitse, on ihan turha yrittää tehdä yhtään mitään turva-alalla (((:

Siinä oli sit kiva sen arviointikeskustelun jälkeen istua vielä muutama tunti luokassa ilman tekemistä, yritin vaan pidätellä itkua. Päätin siinä jo, että sen yhden ykkösen takia en tule ikinä pääsemään mihinkään töihin (joo mitä vittua, ei kaikkia kiinnosta todistukset, etenkään jos kun vaihdan alaa).

Mutta hei, oon nykyään aika hyvä miinaharavassa. Ollut muutakaan tekemistä, kun tein kaikki kirjalliset tehtävät tyyliin puolet muita nopeammin.

Luojan kiitos huomenna on vapaa. Noi yheksän tunnin koulupäivät ei oo ihan mua varten. Paitsi että huomenna pitäis tehdä ne sähkötehtävät loppuun, perjantaina pitäis viedä ne valmiina koululle. Ja opinnäytetyön pitää olla maanantaina valmis. Koska mä saan nukkua?

390

Kirjoitustauko jatkuu kyllä, varmaan jotain viikon verran vielä, mutta salaisessa vähän positiivisempaa juttua :)

389

Mä en tiedä haluanko oikeasti parantua. Tai siis välillä olen varma siitä että haluan, mutta aika usein epäröin sen asian kanssa. Kuten nyt.

Pelkään, että jäisin jotenkin yksin jos parantuisin, vaikka tiedän ettei niin ole. Silti se vaan välillä tuntuu siltä. Tykkään kuitenkin tutustua ihmisiin silloin kun voimat siihen riittää ja nykyiset kaverit kai todistaa sen, etten mä voi ihan hirveä ihminen olla. Uskallan kuitenkin nähdä ihmisiä tyyliin parin sähköpostin jälkeen ja olen niin monesti tehnytkin, kaikki tutustumisyritykset vaan kaatuu siihen omaan jaksamiseen. Oon käynyt koirien kanssa ties missä miiteissä joista en oo tuntenut ketään etukäteen, yleensä oon ottanut kämppiksen mukaan, mutta sujuis ne yksinkin.

Tää on näistä varmaan vaikein asia kirjoittaa, mutta yritän vaikken tavallaan uskaltaisi. Tarvitsen turvaa, en sellaista mitä pystyisin itse järjestämään. Haluaisin, että joku asettais mulle rajat ja vahtisi, että noudatan niitä. Enkä nyt tarkoita mitään lakeja, vaan sellasta jotenkin henkilökohtaisempaa, tyyliin ettei saa viillellä tai tehdä muuta pahaa itelleen. Sellasia huolta pitäviä rajoja. Et joku muutenkin pitäis huolta ja kattois vähän mun perään. Olisi joku, jolle voisi kertoa ihan mitä tahansa ilman, että aiheuttaisi turhaan huolta eikä olisi vaivaksi. Miten sellaista muka voisi saada terveenä?

Terveenä menettäisin tän blogin ja kaikki teidät ihanaiset tavallaan (tiedän ettei pari teistä katoaisi mun elämästä mihinkään, mutta suurin osa kuitenkin). Aina kun oon pitänyt taukoa kirjoittamisesta, mulla on ollut ajatuksena kokeilla pärjäisinkö ilman tätä. Mitä muka tekisin tällä blogilla, jos olisin terve? En osaa kuvitella, että kirjoittaisin jotain blogia mun elämästä terveenä, enkä oikeastaan edes halua kirjoittaa sellaista. Koirienkaan blogia en jaksa kirjoittaa ja sen tarina tuleekin loppumaan jahka saan oman kasvattajanimen (saan sen heti kun revin jostain pirusta 200e, en tajua miksi sen pitää maksaa niin paljon) ja sitä kautta nettisivut pystyyn. Hyppäsinpä taas aiheesta toiseen. Tuntuu liian vaikealta luopua tästä, oon kuitenkin kirjoittanut blogia muistaakseni jotain melkein viis vuotta. Kerran päätin lopettaa kokonaan, poistin vanhan blogin ja kahden päivän päästä tein uuden...

Toki kirjoittamista vois pikkuhiljaa vaihtaa puhumiseen kun mulla kuitenkin ois mahdollisuus siihen, tuntuu siltä että se vois auttaa enemmän. Se on vaan niin vaikeeta, enkä edes tiedä miksi. Muistan kyllä että blogiin kirjoittaminenkin oli mulle aluksi tosi vaikeeta, istuin mun huoneessa ja nauroin ja itkin vuorotellen kun se tuntui niin tyhmältä. Se muuttui onneksi nopeesti helpommaksi, parin kuukauden päästä mun ei tarvinnut kuin avata blogger ja tekstiä tuli joskus liikaakin, ilman mitään suunnittelua. Pitäis kai yrittää enemmän, mutta oon jotenkin puoliksi luovuttanut sen asian kanssa, en jaksa yrittää täysillä. Mulla ois yksi idea, mikä voisi auttaa, mutta siinä on myös se riski että se vaan romahduttaa. Taidan kuitenkin yrittää sitä.

Ohhoh, pyyhin osan tekstistä pois ja tästä jäi silti näin pitkä ja epäselvä. No, sainpahan haaskattua yli kaksi tuntia elämästäni taas tähän.

Tää onkin hyvä päättää taas siihen tuttuun kirjoitustaukoon. En kirjoita ainakaan ennen näyttöjä enkä ihan heti niiden jälkeenkään. Tähän on syynsä, nyt tämä ei ole pelkästään kokeilu ilman pärjäämisestä. Kerron joskus, nyt en voi kirjoittaa sitäkään, mutta mihinkään pahaan se ei liity :)

388

Keskiviikkona siivottiin yhdessä kämppiksen kanssa, leikittiin meikeillä, värjäiltiin hiuksia ja repeiltiin toisillemme, kun heitettiin molemmille värinpoistot päähän ja lopputulokset oli aika mielenkiintoisia. Lenkitettiin koiria keskellä yötä lähimetsässä ja hukattiin ne pari kertaa sinne pimeään.
Karu fakta, skippasin sen liikuntajutun taas. Tällä kertaa en voi syyttää koiria vaan ihan itseäni. Siellä ois ollut joku vieras vetäjä, joten siitä tuli jotenkin kamala mörkö taas. Oli ihan jees päivä kuitenkin muuten, vaikka harmittikin etten mennyt sinne.

Tiistaina teen jonkun puuttuvan kokeen koululla, en edes tiedä minkä aineen koe se on... Siitä suoraan tekemään näyttöjä, niiden parissa meneekin tiistaista eteenpäin koko viikko. "Varautukaa ylipitkiin päiviin", joo kiva. Neljä pitkää päivää koko luokan seurassa, pitää kai esittää se opinnäytetyö ("kieroiltiin" vähän ja se on suurimmaksi osaksi videomuodossa, vältytään puhumiselta :D) ja selvitä niistä näytöistä jotenkin. Pakko jaksaa.

Tää päivä onkin ollut yksi kammotus. Koko ajan väsyttää, lyllerö leikkii hormonihirviötä ja lähtee taas hetkeksi porukoiden mukaan lauantaina, raivosin koirille lenkillä kun meni hermot ihan kaikkeen ja söin liikaa. Toi kelikin on ihan syvältä ja koneessa on joku virus tmv jonka poistin jo kerran mutta se piru tuli takasin. Onneks kännykässäkin on netti, antaa koneen olla kun en nyt jaksa. Kämppis lähti äidilleen, ei saa siitäkään seuraa.

joo. Oli mulla jotain järkevääkin kirjotettavaa mutta antaa olla, oon niin paskalla tuulella ettei ehkä kannata miettiä mitään tärkeää. Millä tätä oloa sit yrittäis helpottaa, en tiedä kun oon yrittänyt jo kaikkea. Ulkoilu pahentaa, koirien kanssa oon ihan epäreilu niitä kohtaan, konetta ei voi käyttää, kirjottaminen ei tääkään oikeestaan auta eikä musiikin huudattaminenkaan ja jos yritän mennä nukkumaan niin tää luultavasti vaan pahenee, kun alan miettiä liikaa. Tekis mieli viiltää mutta veikkaan että sekin vaan pahentais oloa.

387

Salaisessa uutta!

Menin sit syömään. Tai syömään ja syömään, juotavaa jogurttia pari desiä... Harmittaa, piti olla keskiviikkoon asti syömättä. Mutta tietty keskiviikkona vois aloittaa sen viikon paaston heti liikuntajutun jälkeen, ehkä siis syön huomennakin(?). Toisaalta porukat tulee viikonloppuna käymään, ne varmaan haluaa että me syödäänkin jotain yhdessä. Täytyy keksiä joku syy miksen voi syödä, ainakaan paljon.

Helvetin typeräähän tää on, mutta mä rakastan tätä. Eksyin monen kuukauden tauon jälkeen takaisin eräälle syömishäiriöfoorumille (ei mitään pro-anaa kuitenkaan, hyi) ja nää syömisjutut raapustan jatkossa sinne. Mitään kalorimääriä en täällä kerro enkä laita tänne kaikkia kuvia mitä haluaisin, tiedän kuinka paljon ne voi vaikuttaa osaan teistä lukijoista.

Oli miten oli, nyt on ihan hyvä fiilis :) Ne koulujutut on edelleen kesken, mutta ei niiden tarvitse olla valmiina ainakaan ennen torstaita... Jos niitä jaksais tehdä vaikka huomenna. Nyt nappaan koirat kainaloon ja kömmin peiton alle, jos vaan jaksan siirtää itseni sohvalle kämppiksen seuraksi. Jostain syystä nukun sohvalla paremmin kuin sängyssä, joten pitää valvoa vielä hetki ja odotella, että kämppis lähtee valumaan makkaria kohti. Me tarvittais isompi sohva, niin mahtuisin nukkumaan siinä vaikka kämppis istuiskin kattomassa telkkaria.

386

Lusikallinen pilttiä, sillä on menty tää päivä. Piti syödä se kokonaan, mutta ehei, koirille se meni.

En jaksaisi olla mitenkään. Ärsyttää, kun luokanvalvoja joutuu jatkuvasti selvittelemään asioita mun takia enkä uskalla edes luvata pystyväni mihinkään sen ehdotuksiin.

Ärsyttää sekin, etten näemmä taaskaan pysty kirjoittamaan, vaikka pää on täynnä ajatuksia siitä, mitä haluaisin kirjoittaa. Antaa olla. Pitäisi tehdä vielä vähän koulujuttuja ennen aamua (heihei yöunet), kun tyhmyyksissäni sanoin LV:lle, että saan ne varmaan tällä viikolla valmiiksi. Ihan kaikkia en kyllä tee, ei se niitä varmaan heti huomenna halua nähdä.

Ainiin... Toren isän omistaja kävi tässä pikaisesti. T:n emällä on kuulemma epilepsia, ja se periytyy ilmeisesti aiikas vahvasti... Vittu.

385

Salasessa uutta!

Mä olin taas syömättä, kaksi vitun vuorokautta putkeen. Nautin siitä näläntunteesta jollain kierolla tavalla. En ollut ees eilen siellä liikuntajutussa, Tore oli kipeenä eikä muutenkaan olisi jaksanut, oisin varmaan pyörtynyt sinne tai jotain muuta kivaa.

Olin vielä aamulla lataamassa tänne kasaa kuvia niistä vanhoista tutuista aiheista: syömättömyydestä, ahdistuksesta, itsarista sun muusta. Kämppis kuitenkin puhui jotain lenkille lähtemisestä ja päätin tunkea mukaan, vaikka olinkin aika loppu niin fyysisesti kuin henkisestikin. Nappasin kameran ja koirat mukaan, eikä mulla oo pitkään aikaan ollut niin hauskaa! Oltiin metsässä seikkailemassa jotain kolme tuntia, koirat kävi uimassa sun muuta kivaa.

Lenkin jälkeen tilattiin perhepizza puoliksi, ja se oli mun idea. Ajattelin, että ehkä tämä syömispelleily saa oikeasti riittää. Syömisen jälkeen teki mieli painua oksentamaan, tai oikeastaan tekisi vieläkin, mutta ei. En mä ala siihen, tunnen itteni sen verran että tiedän, että jos nyt opettelen sen, en pääse siitä välttämättä ollenkaan eroon. Siitä tulisi vaan kerta toisensa jälkeen helpompaa.

Hih, ajatus kulkee taas paljon selkeämmin. Piti laittaa jo tiistaina luokanvalvojalle viestiä siitä typerästä kurssista mitä en pysty käymään, mutta en jaksanut. Teen sen heti, kun saan tämän julkaistua.

Eksyin muuten tänään myös väärälle puolelle kameraa, tullut harrastettua sitäkään ilman meikkiä piiiitkään aikaan, muutamaan vuoteen ainakaan. Kertokaahan taas jos tunnistatte, vaikka kai tutut mut näistä kirjotuksista tunnistaisi ilman kuviakin...

Joku ihan repeemispisteessä...

Koko poppoo, miten ne osaakin näyttää aina niin "onnellisilta" :D

384

Mulla on tällä hetkellä niin kamalia ajatuksia, etten edes kehtaa kirjoittaa niitä tänne. En muista, koska oon viimeksi vihannut itteäni näin paljon.

En luultavasti ole kuolemassa mihinkään, mutta taidan kadota hetkeksi. Kirjoittaminen ei onnistu, täytyy pitää hetki taukoa. Tuskin yli viikkoa pystyn pysymään poissa tälläkään kerralla, mutta turha kai yrittää kirjoittaa kun ei tästä tule yhtään mitään. Menee vaan hermot entistä pahemmin.

383

Tuijotan tyhjää näyttöä. Niin paljon kirjoitettavaa, mutta en edelleenkään osaa siirtää ajatuksia sanoiksi. Sain tänään pestyä pyykit ja kävin kämppiksen kanssa kaupassa, enempää en jaksanut tehdä. Koiratkin on lenkittämättä, mutta onneksi nekin tarvitsee lepopäiviä ja kestää ne, vaikka aktiivisia ovatkin.

Luokanvalvoja ei soittanutkaan, onneksi ei. En olisi vastannut, en jaksa nyt miettiä koulua. Se yksi kurssi vaan on liikaa. En halua tietää mitä ne koululla ajattelee musta, järjestävät mahdollisuuksia hoitaa kurssit kasaan ja mä vaan jätän kaiken tekemättä.

Ärsyttää katsoa vierestä kämppiksen kirjotusstressiä, mun kuuluisi stressata sen kanssa (tai ei oikeestaan, kun en jaksa stressata mistään kokeista). Oisin oikeesti halunnut käydä sen lukiopuolenkin. Mutta ei musta oo edes amikseen.

Pitäs kai valmistumisen jälkeenkin tehdä jotain, jos nyt edes koskaan valmistun. Mutta jos pyykkien peseminenkin aiheuttaa sen, ettei koko loppupäivänä jaksa tehdä mitään muuta, niin ehkä musta ei vaan oo mihinkään. Tarkottaa sitä, että musta on taas muille vaan haittaa, porukatkin joutuu kattomaan tätä vitun pelleilyä kun makaan vaan kotona. Puhuvat kuinka pitäisi ruveta hakemaan töitä tai tehdä jotain muuta järkevää. Onneksi ne ei asu yhtään lähempänä, näin kaukaa niille on helppo valehdella, tietää ettei ne ainakaan alle parissa tunnissa ehdi oven taakse.

Ehkä pitäis vaan kuolla. Lasken taas lääkemääriä ja tutkin junien aikatauluja, niin typerää kuin se onkin. En ole kuitenkaan nyt sitä tekemässä, kunhan vaan mietin.

tää sai itkemään. pitäs kai katella ilosempia kuvia...

382

Tulee sitten huomisestakin vapaapäivä. En tiedä kumpi on pahempi, ajatus siitä että sinne olisi pakko mennä vai se, että nyt pelkään voinko koskaan valmistua tuolta kun en pysty käymään sitä kurssia siellä. Luokanvalvoja soittaa varmasti huomenna, se ei varmaan tykkää mun poissaoloista. En tiedä yhtään mitä sanon. En varmaan uskalla ees vastata sille.

Nyt en jaksa yhtään mitään. Ois paljon kirjotettavaa, mutta ei tää nyt onnistu.

Elämäkin selkeesti vittuilee mulle. Eilen illalla nukahdin helposti, ennen nukahtamista jo ajattelin että jes, johan tässä on viikko valvottu. Arvatkaa vaan, heräsinkö parin tunnin päästä siihen, että Tore oksentaa makkaria täyteen... Ei muuta kun koira pihalle kamalaan tuuleen ikuisuudeksi, sit siivoomaan makkari ja eihän sen jälkeen enää väsyttänyt. Aamulla ajattelin lähteä lenkille purkamaan ketutusta, mutta ehei, eihän toi nilkka halua tänään kestää edes kävelyä :)))

Uus yritys. Josko yöllä pystyis nukkumaankin vähän. Huomenna meen lenkille vaikka päällä hyppien.

381

Liikuntajutussa olin eilen, ihan ok porukka ja vetäjät. Niillä on ollut samoja juttuja ilmeisesti aikasemminkin, mutta kaikki jaksoi neuvoa jos tipuin kärryiltä. Nyt kuolen lihaskipuun, mutta onpahan pitkästä aikaa sellanen olo, että on tullut tehtyäkin jotain. Jotain liikuntapäiväkirjaa pitää jatkossa muistaa täytellä, että saan kurssiin vaadittavan tuntimäärän täyteen. 5h/viikko riittäis kuulemma, mullahan toi tulee täyteen kahdessa-kolmessa päivässä, että ei tässä mitään hätää sen puoleen ole. Mietin vaan sitä, että jos mun pitää laskea liikkumisia, niin eihän se lähde taas käsistä..? Kännykkään ladattiin vetäjän kanssa joku sovellus mikä mittaa esim. kilometrejä ja nopeutta, mun epäonneksi se näyttää myös kulutetut kalorit ja se on kai aika paha. Etten vaan aloita taas sitä, että aina täytyy kuluttaa enemmän kuin edellisenä päivänä, etten ala laskemaan niitä liian tarkkaan tai tekemään mitään rajoja siihen, paljonko joka päivä on pakko kuluttaa.

Katotaan miten käy. Ruoka on hyvää ja siitä en luovu vaikka mikä olisi. Ei mulla nyt ole edes sellasta oloa, että pitäis lisätä liikuntamääriä, mutta mitäs sitten, kun niitä on kirjoittanut ylös vaikka pari viikkoa..? Ihan kaikkea en aio kirjoittaa ylös, kaikilla lenkeillä en käytä sitä sovellusta ihan sen takia, ettei ainakaan koirien lenkittämisestä tule mitään kiidän mahdollisimman pitkän lenkin mahdollisimman nopeesti-suorittamista.

Koululla olevat tunnit ei onnistu. Tai ei ainakaan eilen onnistunut. Oisin halunnut mennä, mutta alkoi ahdistaa liikaa. Tunnin hereilläolon jälkeen laitoin luokanvalvojalle viestiä, aattelin että ei ehkä oo fiksua aina vaan jättää menemättä ilmoittamatta mitään. Se lupas soitella tässä joskus. Maanantaina ois sitä teoriaa + pitäis nähdä se opettaja, joka sitä kurssia vetää, mutten uskalla sanoa varmaksi, pystynkö menemään edes sinne. Nyt stressaan tyyliin siitä, mihin voin istua siellä, etten vaan vie vaikka jonkun myöhässä olevan paikkaa enkä halua istua kenenkään ventovieraan vieressä. Siis kyllä mä tajuan, ettei siihen kuole vaikka istuis jonkun paikalle tai ois jonkun tuntemattoman vieressä, oonhan kaikissa koirajutuissakin vieraiden vieressä istunut ja jopa jutellut niille, mutta silti se tuntuu ihan mahdottomalta.

Oon vähän miettinyt... Miksi se voimankäyttö ja toi liikuntajuttu oli suht ok, miksi pystyn menemään oman luokan tunneille vaikka oonkin luokkalaisten mielestä ilman syytä pois tunneilta ja vaikka tiedän ainakin yhden luokkalaisen vihaavan mua nykyään (on sillä siihen syykin, mutta kuitenkin), miksi voin mennä täysin tuntemattomaan paikkaan tuntemattomien ihmisten keskelle kaikissa koirajutuissa, mutta kuitenkin noi kakkosluokkalaiset on niin "pelottavia"?

Okei.. Ensinnäkin tiedän, että ne tunnistaa mut, ne tietää että mulla pitäis olla toi kurssi jo käytynä. Häpeän sitä, etten pystynyt käymään sitä muiden mukana ja pelkään, mitä ne kakkoset ajattelee musta, jos yhtäkkiä ilmestyn suorittamaan sitä niiden kanssa. Tiedän, että ainakin pari niistä tulee kysymään multa, miksi suoritan sitä kurssia vasta nyt.

Ne on ollut samalla luokalla sen pari vuotta, ja niillä on mun tietääkseni aika tiivis porukka. Joo, ne tunsi toisensa siellä liikuntajutussakin kuten vähän aavistelin, mutta jotenkin tää on silti vaikeempi. Mun on aina(?) ollut jostain syystä helpompi mennä täysin tuntemattomaan porukkaan kuin sellaisten seuraan, jotka tiedän mutta joita en kuitenkaan tunne.

On siihen pari muutakin syytä, mutta en osaa selittää niitä mitenkään pikaisesti enkä jaksa ajatella. En oo tainnut nukkua viikkoon kunnolla...

Tulipas taas tekstiä, enkä edes kertonut sitä mitä tulin kirjoittamaan :D Lyhyesti, vaikka se koulu ei onnistunutkaan, se ei jostain syystä jäänyt mun päähän pyörimään mitenkään hirvittävänä mörkönä enkä ees ollut kauaa vihainen itelleni siitä, etten mennyt sinne. Yritin mennä ja se saa luvan riittää. Vituttaahan se, jos valmistuminen jää yhdestä kurssista kiinni, mutta pitää nyt jutella opettajien kanssa ja pistää ne käyttämään aivojaan, saavat tehdä vähän jotain palkkansa eteen. Voin mä vielä ensviikolla sitä koulua yrittää, mutta jos ei onnistu niin ei siihen kai kuole.

380

Salasessa uutta!

Uutta ulkoasua pitkästä aikaa. Tää on vähän tylsä, mutta se musta oli liian synkkä (enpä ois uskonut että kirjotan joskus noin). En kuitenkaan saa nukuttua yöllä, joten mulla on aamuun asti aikaa parannella tätä.

Oon vähän miettinyt. Kun en nyt ilmeisesti kuitenkaan oo kuolemassa (en tosin lupaa mitään), niin mitä hittoa teen kesällä? Jalat ja toinen käsi täynnä arpia. Ne on kyllä haalistunut paremmin kuin odotin, mutta pistää ne silti silmään eikä ne muutamassa kuukaudessa tosta paljoa muutu. Kun en mä jaksaisi pomppia koko kesää pitkissä housuissa, mitä kämppiskin siitä aattelisi kun muutenkin aina valitan sille kuumuudesta... Rannetuella saa kädestä melkein kaikki piiloon onneksi, mutta haluisin uimaankin joskus ja mitä viimeksi yritin, rannetuen kanssa uiminen oli aika hankalaa, se piru karkasi koko ajan. Eikä ollut kivaa olla loppupäivää märkä rätti ranteessa, muttei siellä mökillä porukoiden kanssa ollut oikeen mahdollisuutta sitä vaihtaakaan...

Mitäköhän muut sanoisi, vai sanoisikohan ne mitään, jos vaan karusti antaisin noiden arpien näkyä?
Uskaltaisinkohan mä..?

Vastaan kommentteihin kun jaksan, nyt siirryn sänkyyn stressaamaan huomisista jutuista. Taisin puhelimessa luvata luokanvalvojalle, että meen aamulla sinne koululle. Hupsista. Pakko yrittää. Se tulee kuulemma moikkaamaan ja mietitään taas jatkoa.

Enää huominen, sen jälkeen nukun sunnuntaihin asti.

379

En kuollutkaan voimankäyttöön, vaikka aamulla parin tunnin yöunien jälkeen sängystä ylös kömpiessä siltä tuntuikin. Okei, myönnetään, siellä oli hauskaa. Ihan turhaan pelkäsin. Ihanan kannustava porukka ja tehtiin jotain oikeilta vaikuttavia tilanteita joissa piti huutaa, yleensä ne on mulle vaikeita mutta tolla porukalla ei ollut mitään ongelmaa.
"Toi on kyllä aika provosoivaa käytöstä kun hymyilet samalla kun hakkaat toista patukalla"
"Mä lyönki niin kovaa ettei sillä pysy silmät auki" :D

Kaiken lisäksi yksi tyyppi neuvoi mulle pari juttua, joita koulun opettajat ei oo koskaan osanneet selittää kunnolla ja kutsui mut mukaan johonkin treeneihin, jotka taidan kuitenkin skipata. Ja selitti jotain miten voi saada polvet ja nilkat kestävämmiksi, tuli se tieto ihan tarpeeseen.

Loppukuussa on koulun puolelta näytöt, ehkä tän päivän avulla selviän niistäkin. Ainakin nyt osaan kaikki jutut mitä pitääkin ja uskallan käyttää sitä ääntä.

Keskiviikko tulee olemaan vaikeempi, ne nuoret siellä ei oo yhtä rentoja mitä nuo aikuiset oli. Mutta tänään ei mietitä sitä. Hain kaupasta kunnon mässyt, karkkia, sipsiä ja jätskiä. Vitut jostain paastoilusta, tänään otetaan rennosti, laiskotellaan ja tehdään piiitkä lenkki koirien kanssa.

Mitä tein eilen ennen porukoiden tuloa...