429

Vähän jäänyt sen huonon olon takia, mutta lupailin sitä vähän erilaista postausta johonkin väliin. Vaihdoin aihetta tossa aamulla, kun istuin tallilla kattelemassa laitumella olevia heppoja ja sai olla ihan rauhassa, ilman pelkoa siitä että joku pamahtaa paikalle. Ehkä tarviin tällästä tähän väliin.

Hoen aina, ettei mikään koskaan muutu, että oon aina jumissa tässä samassa paskassa. Mut jos kurkistetaan vähän taaksepäin...

2011 kesällä olin just lopettanut ekan amiksen, en uskaltanut kävellä ulkona ees pienellä kotipaikkakunnalla muuten, kuin joskus keskellä yötä pimeessä metässä. Pelkäsin jokasta vastaantulijaa. Oisin tappanut itteni, mutten jaksanut tehdä sitä, en päässyt ylös sängystä vaikka olisin halunnut. Tuntu siltä, etten kuulunut mihinkään, ettei kukaan hyväksynyt mua just sellasena kun oon. Tallillakaan en oikeen jaksanut käydä, se ois auttanut oloa, mutten jaksanut koskaan lähteä sinne asti.
Samaisena vuonna kävin myös autokoulun, aina autoon istuessa tuntui siltä että kuolen siihen paikkaan, etten osaa mitään enkä myöskään koskaan opi. Enkä sit muuten autokoulun jälkeen ajanutkaan, pari kertaa tallille ja porukoille 20km/suunta, mut sekin tuntu liian vaikeelta. En jaksanut hoitaa porukoilla ollessa koiria yhtään (sillon siellä oli Max & pikkupiski), päästin ne pariksi minuutiksi pihalle jos oli pakko. En uskaltanut kirjotella foorumeille paljonkaan mielipiteitäni, pelkäsin et saisin kaikki mun kimppuun tai joku sanois pahasti.

2012 alotin sen ärsyttävän terkkarilla ravaamisen, halusin apua mutten osannut pyytää sitä. Keksin milloin mitäkin syitä miks menin sinne, hain jatkuvasti saikkua (ja sainkin sitä aina vaikken ollut ees kipeä, pitäis kai oikeesti harkita sitä näyttelijän uraa..) ja välillä istuin odotustilassa tietämättä mitä sanoisin. Kuitenkin aina puhuin itteni ulos sieltä, sain joo psykologin numeron näppeihini, mutta enhän mä uskaltanut myöskään soittaa mihinkään saati sitten vastata puhelimeen jos en tiennyt kuka soittaa. Taisin tona vuonna myös olla melkeen pari viikkoa ilman mitään kiinteetä ruokaa.

2013 en uskaltanut käydä kaupassa ilman kämppistä, joskus senkin kanssa ollessa livistin paikalta. Paniikkikohtauksia tais olla enemmän kuin ennen, vaikka niitä oli aikasemminkin ollut. En saanu nukuttua välillä melkein ollenkaan, ja syksy nyt meni miten meni... Meni vähän lujaa viiltelyn ja viinaksien kanssa enkä tiedä itsekään, miks oon vielä hengissä.

2014... Okei, haluun edelleen kuolla, mut vaan hetkittäin, en mieti sitä 24/7. Enkä tee sitä, vaikka tiedän et voisin tehdä sen koska vaan. Näköjään sit viiltelenkin edelleen, mutta pystyn pitämään pitkiä taukoja, enkä ota epäonnistumisia niin raskaasti kuin ennen. En oo heti tappamassa itteeni sen takia että sorruin, mietin sitä ehkä hetken, mutta sain ajatukset jotenkin kasattua ja todettua, että ei nyt oo niin iso juttu ja aina voi yrittää uudestaan. Se vituttaa, mutta en syytä itteeni siitä. Kunnon kännejä en oo vetänyt kuin kai kerran tän vuoden aikana, jos en ihan väärin muista.

Oon pystynyt käymään koulussa vaikeista hetkistä huolimatta, vaikka sit valmistunkin myöhässä. En kuitenkaan oo jättänyt tätä kesken kuten sitä edellistä. Jaksan käydä tallilla, mulla on kaks nuorta ja aktiivista koiraa, jotka jaksan hoitaa pääsääntöisesti hyvin. Voin kävellä vaikka Helsingin keskustassa ruuhka-aikaan ilman mitään stressiä, eikä kaupassa käyminen yksinkään yleensä jännitä. Mulla on auto enkä pelkää ajaa sillä, se on oikeestaan jopa kivaa välillä. Joskus se liikkeelle lähteminen jännittää, mutta siinä ajaessa rentoutuu aika nopeesti kun tajuaa, että hyvinhän se sujuu.

Oon käyny polilla yli vuoden ja jopa muutamissa ryhmissä. Joo jumitan puhumisen kanssa, mutta pystyn sentään käymään siellä enkä oo muistaakseni kertaakaan siellä valehdellut mun voinnista. Syömiset sujuu pääsääntöisesti hyvin, en laske kaloreita eikä herkkujenkaan syöminen ahdista. Välillä on päiviä, kun haluis vaan olla syömättä, mutta syön silti. Uskallan soittaa melkein mihin vaan ja vastata puhelimeen, vaikken tietäskään kuka soittaa. Oon yhellä eläinfoorumilla yks tunnetuimmista ja aktiivisimmista, osa tykkää mun jutuista, osa vihaa mua ihan täysillä (oon kuulemma liian suorasananen välillä..?), mutta mua ei oikeastaan kiinnosta se, mitä mieltä ne musta on. Eikä kukaan oo mua miiteistäkään pois heittänyt, jotkut halunneet jopa nähdä jatkossakin.

Tossa ei oo edes kaikkia, en vaan jaksa kirjottaa enempää. Mutta ihan oikeesti oon päässyt eteenpäin tosi monen asian kanssa, vaikka sitä onkin joskus tosi vaikee uskoa.

Tulipas sekavaa, en jaksanut järjestellä noita mitenkään paremmin. Sain kirjotettua kuitenkin, vaikka toi tuntu jotenkin tosi vaikeelta. Mutta tää on ollut ihan hyvä päivä. Huomenna suuntaan porukoille, jos ei mitään pakottavaa tarvetta tule niin tuskin kirjoitan tänne mitään ennen sunnuntaita. Jos vaan jaksan, aattelin yllättää porukat siivoomalla koko talon torstaina tai perjantaina sinä aikana kun ne on töissä, äiti just valitti ettei oo jaksanut tehdä kotitöitä, joten se varmaan tykkäis.