478: Feelings off

Mulla on ollut yksi tosi ärsyttävä 'tapa' niin pitkään kuin muistan. Ärsyttävä ihan vaan sen takia, etten (vielä) osaa hallita sitä kunnolla.

Saatan ihan missä tilanteessa tahansa napsauttaa tunteet 'pois päältä'. Joskus se oli mun pakokeino sellaisista hetkistä, joista en olisi muuten selvinnyt, mutta en mä sitä enää tarvitse. Joissain tilanteissa se on tietysti ihan kiva pikku apu, mutta yleensä en halua käyttää sitä. Ei siitä ole mitään hyötyä, enkä mä halua, eikä mun tarvitse enää mitenkään juosta tunteitani karkuun.

Ärsyttävintä tässä on se, etten käytä sitä pelkästään epämukavissa tilanteissa. Ja se, etten siinä vaiheessa meinaa saada mistään ajatuksista kunnolla kiinni. Kyllä mä saan ne tunteet takaisin aika vikkelään niin halutessani, jos vaan ennen sitä saan ajattelun toimimaan. Mut aina se ei onnistu.

Onneksi tää on jo vähentynyt aika paljon, ennen tota tapahtui monta kertaa päivässä, nyt ei aina edes joka viikko. Ja mulla on tosi monia keinoja, joita osaan käyttää tähän apuna (mutten osaa selittää niitä, hm). Mut vähän luulen, että tää on yks niistä asioista, joiden työstämisessä tulee menemään vielä aika kauan. Aattelin kuitenkin onnistua tässäkin.

Löysin muuten kivan tekstin asiasta, jota oon itse hyödyntänyt melkein aina.

477: Kaikki on mahdollista, mahdottoman toteuttaminen vain vie hieman enemmän aikaa

Oon aika lähellä yhtä tavoitetta. Tai montaakin, mutta ehkä en kerro kaikkia kerralla.

Oon aina luullut etten tule ikinä onnistumaan tässä, mutta... Mä olen enemmän kuin tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen, mutten silti ole jämähtämässä tähän jumiin. Jaksan edelleen tehdä töitä muutoksen eteen, ja mikä parasta, mulla on edelleen motivaatiota siihen. Oon onnistunut välttymään siltä "tää on ihan hyvä nyt"-laiskuudelta, joka iskee muhun valitettavan usein. Osaan aika hyvin nykyään asettaa itelleni sellasia sopivia tavoitteita, jotka ei ole liian helppoja tai liian vaikeita saavuttaa. Tunnen itteni tarpeeksi hyvin siihen.

Jos vielä onnistun pitämään rajan siinä, etten ala asettamaan liian suuria tavoitteita, ni ois aika huippua.

476: Itsevarmuustreeniä

Porukoiden koneella on selvästi jotain mun kirjoittamista vastaan. Katkeaa netti aina kun oon tulossa bloggeriin, vähän aikaa sain tapella ennen kuin pääsin tänne.

Tosi paljon asioita joista haluaisin kirjoittaa, mutta en saa siirrettyä ajatuksia sanoiksi. Jumittaa vaan. Oon yrittänyt opetella työstämään asioita päässäni myös ilman kirjoittamista, kyllähän se sujuu, kirjoittaminen vaan tekee asioista paljon selkeämpiä ja pääsee helpommin eteenpäin. Mutta en nyt ajatellut kirjoittaa kirjoittamisesta kuitenkaan. Enkä jaksa keskittyä, joten en tiedä saako mun selityksistä tänään mitään selvää, haluan kirjottaa silti :D

Oon vähän kokeillut kääntää mun esittämistaitoja hyödyksi. Kokeillut, voinko mä oikeasti muuttaa mun tunteita sillä. Enkä voi sanoa ettenkö ois onnistunut siinä, vaikka alkuun vähän epäilinkin.

Kokeilin ensin sitä vaan eläinten kanssa, koska oon tehnyt sitä niin monta kertaa ennenkin ja tiesin, että onnistun siinä. Tallilla on pari toisinaan vähän hankalaa hevosta, toinen pomppii ja pelleilee, toinen näykkii. Mä vaan päätin yhtenä päivänä, että tänään ne ei perseile mun kanssa, koska mä osaan kyllä käsitellä niitä. Oon vaan ollut toisinaan niin pirun epävarma, ne on nähneet tilaisuutensa ja käyttäneet ne hyväkseen.

Esitin mahdollisimman itsevarmaa niiden seurassa. Kyllä mua oikeasti hermostutti, mutta en antanut sen näkyä. Pomppiva tamma yritti perseillä kerran, komensin sitä ihan rauhallisena ja perseilyt loppui siihen. Näykkivän tamman kanssa kävin kävelemässä, talutin sitä pitkällä narulla ja annoin sen pyöriä mun ympärillä. Se tutki mun takkia, käsiä, yritti kaivaa taskusta porkkanaa, hönki mun naamalle, eikä kertaakaan edes yrittänyt näykätä. Ja mikä parasta, jossain vaiheessa alkoi jopa tuntua itsevarmalta.

Ihmisten kanssa toimii myös. Se työkkärin kurssi oli mulla vähän testinä. Jännitin ja pelkäsin sinne menemistä ekana päivänä ihan älyttömästi, mutta taisin peittää sen aika hyvin. Puhuin ihmisten kanssa, kommentoin asioita, vaikka aivot välillä kiljuikin ettei mun 'kuulu' olla sellainen. En tuijottanut pelkästään lattiaa ja muistiinpanoja. En kiitänyt ruokkiksen alkaessa ulos, vaan puin ihan rauhassa takin päälle ja lähdin ulos rauhallisesti, joskus jonkun kanssa, joskus itsekseni. Tein kaikkia pieniä muutoksia siihen, miten toimin. Loppuviikolla musta tuntui oikeasti yllättävän itsevarmalta, aivot ei enää kiljuneet eitä vaikka avasinkin suuni ja löhösin aina siellä penkillä mahdollisimman rennosti.

Mustahan tuntuu ihan älyttömän itsevarmalta aina silloin, kun on ns. "pakko". Oon pelannu tosi vaikeiden hevosten kanssa, sillon oon aina vaan huomaamattani päättänyt, että kaikki menee hyvin ja osaan luottaa itteeni ja uskoa siihen, että osaan sen mitä ikinä oonkin tekemässä. Tai amiksen pääsykokeissa, päätin että pääsen sinne, en jännittänyt tippaakaan, vedin haastattelustakin täydet pisteet ja yllätys että myös pääsin sinne. Noista vaan on tullut mieleen, että ois kiva opetella käyttämään tota itsevarmuutta, vai mikskä sitä kutsuis, paremmin kuin ennen, kun se on kuitenkin aina johtanut aika kivoihin lopputuloksiin.

Lisää harjoitusta vaan, josko joskus voisi useemmissakin tilanteissa jättää sen esittämisen pois ja vaihtaa suoraan siihen itsevarmuuteen (joka ei saa mennä sit yli kuitenkaan, mut mulla riski siihen on aika olematon). Ois aika kivaa ja tekis elämästä paljon helpompaa.

475: Muisto

Olis ilosempiakin asioita kirjoitettavana, mutta tää nyt vaan tuntuu ajankohtaiselta.

Me tutustuttiin ala-asteen loppupuolella. Siihen asti me oltiin melkeinpä vihattu toisiamme, mutta sen yhden parityön aikana me huomattiin, että meillä oli sittenkin aika paljon yhteistä. Me leikittiin, ulkoilutettiin koiria, puhuttiin kaikesta mahdollisesta, itkettiin ja naurettiin. Naurettiin paljon, oikeastaan kaikelle, ei me jaksettu ottaa asioita niin vakavasti. Kerran raahasin ystävän mukaani tallille, sain hänetkin innostumaan hevosista. Siellä me sitten asuttiin tallinvintillä kaikki viikonloput ja lomat.

Ei sitä iloa montaa vuotta kestänyt. Heräsin puhelinsoittoon, ystävä oli tappanut itsensä yöllä. Vielä illalla me oltiin juteltu ja naurettu, en ollut huomannut mitään ihmeellistä ystävän käytöksessä. En suostunut uskomaan sitä heti, se vaan tuntui mahdottomalta. Talliporukan kanssa puhuttiin siitä paljon, mutta jossain vaiheessa jättäydyin porukasta pois. En vaan pystynyt käymään tallilla, en mennyt vuoteen lähellekään hevosia. Liikaa muistoja. Katkaisin välit kaikkiin muihinkin kavereihin.

Sen vuoden verran olin vain omissa oloissani, ennen kuin uskalsin taas nähdä ihmisiä koulun ulkopuolella. Talliporukka otti mut hyvin vastaan, oikeastaan ne jopa houkutteli mut sinne takaisin. En mä kauaa pystynyt sillä tallilla käymään, ei se enää ollut sama. Peruskoulu onneksi loppui ja pääsin vaihtamaan maisemaa. Uudet ihmiset, uusi talli, ne auttoivat pääsemään takaisin jaloilleen. Ja kirjoittaminen, kun en suostunut puhumaan asiasta kenellekään. En mä siitä mielelläni nykyäänkään puhu, mutta enää ei ole nimeä, jota ei saa mainita. Jos tulee jotain muistoja mieleen, saatan kyllä mainita niistä etenkin niille, jotka myös tunsivat tän ystävän.

Ystävän kirjoittama kirje on mulla edelleen tallessa. Se tuli postissa, ettei kukaan ulkopuolinen päässyt lukemaan sitä. Enkä mä ole siitä koskaan kenellekään kertonut. Oon lukenut sen tasan kaksi kertaa, tuskin luen enää koskaan, ei mun tarvii lukea kun muistan sen ulkoa. Mutta se on tallessa, siitä mä en luovu. Se on se juttu, jonka takia mä en ole ollut ystävälle missään vaiheessa vihainen sen teosta. Tiedän mitä sillä oli taustalla.

En mä koskaan unohda. En sitä hymyä, naurua, itkua, luottamusta, mitään. Enkä edes halua unohtaa. Pidän niistä hyvistä muistoista kiinni, nykyään niille pystyy onneksi nauramaankin.

Tää on tavallaan yksi niistä asioista, jotka on pitänyt mut vaikeimpina hetkinä elämässä kiinni. Sillon, kun ei ole jaksanut elää itsensä takia, on aina voinut muistella, miltä ystävän itsemurha tuntuu. En mä pysty tekemään niin paskaa temppua kenellekään, etenkään porukoille.

474: Unelman tekee mahdottomaksi vain epäonnistumisen pelko

Ei toi työkkärin kurssi oo mitenkään paha, päinvastoin. Antanut lisää motivaatiota, ei tosin työnhakuun johon se on tarkoitettu, vaan ihan muuhun. Sain taas kiinni siitä, mitä haluan ainakin tällä hetkellä tehdä. Ja tiiän että jaksan sen. Nyt vaan odotellaan tietoa siitä, onko opiskelupaikka mun, luultavasti on koska mulla on tosi hyvä pohja tohon (miten sattuikin olemaan haku menossa kun kävin kattomassa, se on vaan kerran vuodessa). Mut ei siitä vielä sen enempää, kuukauden sisällä pitäis saada varmuus. Eikä mun suunnitelmat jää tohon, loppuosa on vaan vielä toosi harkinnassa, siitä en oo ihan varma jaksaako vaiko ei. Se rajottais aika paljon elämää muutamaksi vuodeksi, mut lopputulos ois aikas kiva.

Muutenkin saanu vähän rytmiä arkeen. Tuntuu siltä, että on paljon enemmän aikaa, vaikka oikeestihan sitä on vähemmän. Tulee tehtyä enemmän kaikkea, kun aamulla on pakko nousta ylös sängystä ja mennä sinne kurssille. Siellä on kivaa, oon oudon sosiaalinen, ilmeisesti ihan pidettykin siellä, ja saanut tosi paljon hyviä vinkkejä. Maanantaina olin ihan koomassa sen jälkeen, enää se ei oikeestaan vie voimia yhtään. Täytyy yrittää pitää tää rytmi jatkossakin, vähän jopa harmittaa, että toi kurssi on noin lyhyt.

Ää ois hirveesti kirjotettavaa muistakin asioista ja tästäkin paljon enemmän, mutta nyt ei ehdi. Viikonloppuna pitäis olla aikaa ajatella ja kirjottaa, jos en kehitä siihen mitään ihmeellistä. Nyt on energiaakin, yritän pitää tästä kiinni ja vetää vähän rajoja siihen, etten nyt innostuksissani haaskaa kaikkea heti.

No, ainakin jaksan taas jahdata mun unelmia paremmin kuin pitkään aikaan. Nyt en jätä suunnitelmia vaan ajatuksen tasolle, en koulu- tai työjuttujen enkä tän bloginkaan kohdalla. Lopetan niiden tekosyiden keksimisen, joista oon täällä vähän maininnutkin. Kun ei mua estä mikään muu kuin mä itse, raha (tai sen puute) ehkä vähän, mut toisaalta oon aina saanu rahat järjestettyä kaikkeen sellaseen, mitä oikeesti haluan. Ja saan ne järkättyä nytkin.

473: Masisfiilis

Ollut vähän masentelua viimiset päivät. Muutamalla kaverilla menee huonosti, oikeen imen sitä pahaa oloa niiltä itselleni. Aika outoa, oon aina 'leikkinyt terapeuttia', eikä koskaan ennen oo käynyt näin. Tottakai se on muhun vaikuttanut, mutta ei näin vahvasti.

Nukkuminen sujuu taas suht ookoosti, melatoniinit on uudelleen testissä ja taitaa ne vähän auttaa. Jos vielä sais ton seinänaapurin pois tosta meluamasta (kovasti oon järkkäämässä sille häätöä), ni vois jopa saada nukuttua kunnolla jatkossa.

Torekin perseilee, kiipeilee yksinollessaan pöydille sun muuta 'kivaa'. Viimeksi olin ostanut pari pussia karkkia, että ois saanut illalla vaan pelailla jotain ja mässytellä, vähän otti muuten päähän tulla kauppareissulta kotiin ja huomata, että se oli kiivennyt työpöydälle, mitä ei oo koskaan ennen tehnyt, syönyt mun karkit ja tiputtanut kaiuttimet lattialle. Ei sen arjessa ole muuttunut oikeastaan mikään, vaikea keksiä mistä tää nyt johtuu. Vaihdetaan entisen kämppiksen kanssa koiria hetkeksi viikon päästä, saa vähän lomaa tosta eikä lyllerön tarvi silti olla ainoana koirana täällä. Tuntuu vaan tavallaan luovuttamiselta antaa se hetkeksi muualle hoitoon, ei oo yhtään mun tapaista. Nyt ei vaan jaksa työstää sitä.

En voi kieltää, etteikö vanhat paskat tavat oo käynyt lähiaikoina mielessä. Mutta en aatellu sortua niihin enää, ei mulla nyt niin huonosti mee. Ja on tää päivä jo ollut reilusti eilistä parempi. Eiköhän tää tästä taas iloksi muutu aika nopsaan.

Huomenna alkaa vielä joku työkkärin kurssi, onneksi se kestää vaan neljä päivää. Ei yhtään kiinnosta, mutta saattaahan se tehdä ihan hyvääkin. Vähän vaihtelua normiarkeen jos ei muuta.

Menipähän valittamiseksi tänään. Olis mulla ollut järkevämpääkin kirjoitettavaa, mutta nyt ei inspaa. Noo, seuraava postaus tehdään taas paremmilla fiiliksillä, ei mulla kauaa mene tästä masentelusta irrottamiseen, kun tiedän miten se mun kohdalla onnistuu.

472: Pelottava muutos

Muutokset elämässä ovat yleensä pelottavia ja ahdistavia, usein ne hyvätkin muutokset. Etenkin, jos yrittää muuttaa itseään. Mä olen rikkonut omia rajojani ihan älyttömästi tämän vuoden aikana, ja vaikka se onkin välillä tuntunut tosi pahalta, hetkeäkään ei ole tarvinnut katua. Joskus on tullut mokattua, vedettyä itse itseään takaisin pohjalle, mutta siitäkin oppii.

Itsensä muuttaminen vaatii aikaa. Taas yksi syy lisää siihen, miksi en ole aikaisemmin onnistunut päästämään masennuksesta irti. Ei ole vaan voinut päättää, että "hei, huomenna olen onnellinen." Ei se vaan mene niin, vaikka kuinka toivoisi. Sen takia olen monta kertaa päättänyt, etten enää edes yritä. Todennut takapakkien olevan liian rankkoja ja paranemisen vievän liikaa aikaa. Tuntui helpommalta pitää masennuksesta kiinni, pysyä siinä samassa paskassa, johon oli tottunut.

"En mä nyt jaksa tehdä töitä itseni eteen, kun on tuo koulukin hoidettavana. Kesälomalla on aikaa"
Vanhasta päiväkirjasta. Ei, ei ja ei. Muutos vaatii paljon työtä, mutta ei sitä ole pakko, eikä edes mahdollista tehdä kerralla. Pari minuuttia päivässä riittää hyvin, jos aika ei muuhun riitä. Tekee asioita joista nauttii, kokeilee uusia juttuja, jos vaikka löytyisi lisää hyviä asioita elämään. Käy mielessään läpi jonkun menneen/tulevan tilanteen, sen miten juuri siinä tilanteessa olisi omasta mielestä järkevintä toimia. Tekee jonkun itselleen vaikean asian (esim. soittaa jonnekin, jos puhelimessa puhuminen jännittää tmv.), jotta se sujuisi jatkossa edes hieman helpommin. Muuttaa rutiineita. Käyttää hetken rentoutumiseen tai miettii normaalia tarkemmin, miltä juuri sillä hetkellä tuntuu. Miettii, missä asioissa on edistynyt ja onnistunut. Ei joka päivä tarvitse tehdä mitään isoa, kunhan tekee jotain.

Ah, niin ja ne muut ihmiset. "Mitä tuokin ajattelee, jos yhtäkkiä alan käyttäytyä eri tavalla kuin aikaisemmin?" Ajatelkoot mitä ajattelevat. Mä oon yrittänyt muuttaa käytöstäni esimerkiksi porukoiden seurassa tosi hitaalla tahdilla. Huomaavat ne sen silti, mutta eivät ihan heti. Kaikkia muutoksia ovat tuskin edes tajunneet, pieniä asioita. Jos mun muuttuminen, parantuminen, on jollekin suuri ongelma, asia jota ei voi hyväksyä, niin se on sitten vaan heihei eikä tule ikävä.

Mulla on aina takaovi auki, ihan tarkoituksella. Tiedän, miten masennuksen saa takaisin, tosi helposti. En ole tekemässä sitä, vaikka tapahtuisi mitä, mutta tuo se tavallaan turvaa. Jos ei pystyisikään ns. normaaliin elämään, aina voi palata takaisin entiseen. Mä en halua sitä, en todellakaan, silti ajatus siitä tuo lohtua ajoittain. Eikä siinä ole mitään väärää. Se on vain ajatus, joka antaa lisää rohkeutta itsensä muuttamiseen.

471: Se mihin keskittyy, se vahvistuu

Me kiinnitetään ihan liian harvoin huomiota niihin asioihin, jotka on hyvin. Mä olen opetellut tänä vuonna huomioimaan enemmän niitä hyviä asioita, nauttimaan niistä enemmän. Opetellut elämään hetkessä. Koska pienistä iloista pitää osata nauttia, eikä se onnistu ellei niitä ensin huomaa. Yleensä kaikesta negatiivisestakin löytyy hyviä puolia, jos vain osaa ja jaksaa etsiä.

Ehkä sen takia kestän nykyään pettymykset ja epäonnistumiset paremmin. Ei huonoista asioista hyviä tule, mutta vähemmän huonoja. Näkee sen toisenkin puolen. Jos ei muuta, niin ainakin kaikesta oppii. Ajatuksillaan voi vaikuttaa tunteisiin yllättävän paljon.

Suosittelen siis edelleen kaikille Positive Journalia, vaikken itse enää listaa kirjoitakaan. Etenkin toi vitoskohta tuolla on auttanut mua tosi paljon. Mun ei tarvitse kirjoittaa noita enää, muutaman kuukauden kirjoittamisen jälkeen ne päivän positiiviset asiat löytävät tiensä ajatuksiin ihan itsestään.

Oon muuten valittanut vanhassa blogissa aika monta kertaa siitä, että haluan kameraan sen uuden objektiivin, josta oon haavellut viimeisen vuoden. Huomenna on shoppailupäivä! :P