557: Pitäisi olla tikka, saisi elatuksensa takomalla päätä puuhun

Tulihan se sieltä, vähän oon miettinytkin missä se viipyy:

Mä. haluan. kuolla.

Here we go again. Mä kyllä ymmärrän miks reagoin näin, epävakaa on epävakaa ja tunteet on sen mukaset. Ja se epävakaa on osittain myös syy siihen, miks ees oon tässä tilanteessa. Ku oiskin joku kontrolli, mut ehei. Tai ois mulla, mutten jaksa tapella itteni kanssa koko ajan. Kun ei mua kiinnosta auttaa itteeni enää. Sille mä en voi mitään, etten yksinkertasesti kestä mitään erotilanteita ja syitä siihen on n. miljoona. Ois pitäny muistaa, siihen on syynsä miks oon pysytelly ja vittu myös tuun pysymään erossa kaikista seurustelukuvioista.

Oon ihan hiton kyllästyny hajoilemaan koko ajan. Talli on mun vakio hajoilupaikka, mut tallivuorojakin on enää vaan huomenna ja pari kertaa ens viikolla, sit se oli siinä. Ainaki väliaikasesti, mutta katotaan nyt. On mulla aina lupa palata sinne takasin jos tahdon, ja on noita muitakin hevosenhoitopestejä tarjottu, aina joku paikka löytyy jos tahtoo. Toisaalta uus talli ja uudet hevoset piristäis, mutta en nyt ainakaan ihan heti oo syöksymässä mihinkään. Hoitotammaa tulee kyllä ikävä, oonhan sen kanssa pelannu kuitenki 1,5 vuotta. Se on ollu mun terapeutti, naurattaja, vittupää, halien uhri ja mitä vielä. Oon hoitanu sitä kun se on ollu kipeenä, se on töniny mua turvallaan ku oon masistellu ja oon oppinu siltä vaikka ja mitä uutta. Mut aikansa kaikkea, jos mä haluan vielä hevostouhuja jatkaa ni kaipaan vähän lisää haasteita. Hevostelu on muutenki ollu mulle sellanen harrastus, et aina välillä haluu pitää hetken taukoa. Tauon jälkeen siitä saa aina paljon enemmän irti.

Pitäs varmaan uutta kämppääkin kattoo. Kun mun pää niin kestää muuttostressiä (not), etenki kun on muutaki paskaa tässä. Ei vaan jaksais. En ees tiiä missä haluisin asua. Lyltsin treenit on maksettu keväälle asti, tai siis oon ne sitoutunu maksamaan, ja haluun käydä Toren kanssa saman koutsin opeissa vielä. Ja tästä ei oo koulullekaan paha matka, et kai mä täällä jossain vielä pysyn. Sit vois repästä ja muuttaa vaikka lappiin, oispahan eri maisemat jos ei muuta.

Huomenna pitäs vähän jutella porukoiden kanssa, kun ne tulee käymään, mut en tie uskallanko. Ku lähin niiltä alkuviikolla, äiti tuli halaamaan ja sanoi tietävänsä, ettei se yks hali korvaa sitä, ettei se oo ollu 20 vuoteen melkein koskaan läsnä. Joo kyllä mä muistan vähän liiankin hyvin, miltä tuntu maata yksin sängyssä itkemässä, kuuntelemassa kuinka äiti jutteli veljen kanssa, autto sitä millon missäkin ja mun kaikki tunteet oli kielletty. Mä olin se, joka pärjää aina, joten ei mulla voinu olla mitään tarvetta millekään tuelle/avulle, vaikka vittu sitä niiltä monta kertaa pyysin, ja vaikka niiltä ei voinu jäädä näkemättä se, kuinka paska olo mulla oli. En mä niitä silti mistään syytä, haluisin vaan tietää et miksi. Miksi mun piti pärjätä aina itekseni, ja veli sai kaiken huomion.

Ei kai tässä silti mitään hätää oo, en oo kuolemassa mihinkään, vaikka se hyvältä vaihtoehdolta tuntuukin. Huomenna soittoa lekuriin, tarviin mirtoja lisää et sais nukuttua ja diapamejakin on hetkittäin aika kova ikävä, toivottavasti saan niihin respan, kaikki ei niitä kovin mielellään kirjota. Mun tiedoista kyllä näkee, et mulle on niitä kirjoteltu pari vuotta, ja vikasta respasta on jotain reilu vuosi kai. Menolippu takas polille ei kai ois paha sekään, vaikka hävettääkin jos meen sinne takas. Joo moi luulin et pärjään jo itekseni, mut en ookkaan niin vakaalla pohjalla ku luulin. Mut en oo eka jolle niin on käyny, ei kai se siellä kellekään mikään ongelma oo. Kunhan teen itelleni avun hakemisestaki ongelman taas. Pyydän sitä lähetettä varmaan kuitenki, ehtii siinä jonossa ootellessa miettiä tarviinko sitä oikeesti, sinne mitään heti pääse kuitenkaan. Enkä mä niinkään tarvi sieltä mitään vastauksia, kyllä mä tien miten tän elämän sais paremmalle mallille. Mut motivaatio siihen puuttuu, sieltä sais sopivasti potkuja perseelle ja pystyis ehkä tekeenki jotain. Yksin mä en ainakaan jaksa.

Pitäs varmaan tehä jotain tälle elämälle. Jotain oikeesti vakaata pohjaa, joka ei liity mitenkään siihen, mitä muut tekee tai jättää tekemättä. Sillonki monet asiat satuttas, mutta mikään ei romahduttais kokonaan ainakaan kovin helposti. Kokemuksesta tiiän, joskus mulla on ollu ihan kestävä pohja. Mut ei se kestäväkään sit ihan kaikkea kestäny, rajat oli silläki.

Joo valivalipäivä tänäänki. Pakko välillä johonki purkaa. Ja ei, en jaksa välittää siitä, kuinka pahasti hypin aiheesta toiseen ja mitä sanamuotoja käytän, kirjotusvirheitäkään jaksa nyt ettiä ja korjailla. Kunhan halusin valittaa.

556

21.10:

Valvottuja öitä, lääkkellä pakotettua unta. Kumilenkki ranteessa, vaikkei sen napsuttelu mitään auta. En mä edes tunne sitä nykyään, ei ees ponnarin metalliosa tunnu missään. Tekis mieli viiltää, mutta enhän mä voi. Tai voisin, een ees tiedä miksi kiellän sen iteltäni, itseni takia en ainakaan. En halua elää sen häpeän kanssa, jos joku pääsisi vahingossa näkemään ne, enkä halua huolestuttaa ketään. Enkä halua myöntää ees itelleni sitä, kuinka paska olo mulla on.

Tallistakaan ei tuu mitään. Laidunkausi on ohi, aamutalleille herääminen on tuskaa. En koskaan saa nukuttua ennen tallia, vaikka tekisi mitä. Meen sinne, teen hommat mahdollisimman nopeesti ja kiidän takas kotiin nukkumaan. Harvemmin ees ratsastan, vaikka se on mulle se palkka tehdyistä hommista. Ei vaan jaksa, kun ei oo pakko, vaikka se kivaa onkin. Näillä näkymin lopetan siellä käymisen varmaan ens kuun lopulla. En haluais, mutta ei tää näinkään toimi. Tyhmää maksaa bensoistakin vaan sen takia, että käy vähän lappamassa paskaa. Pidän kai ainakin talven taukoa, kattoo sit keväällä palaako tuonne, etsiikö kokonaan uuden paikan vai jätänkö koko hevostelun pidemmälle tauolle.

Hirveesti kaikkea hyvääkin, ei vaan tunnu oikeen missään. Toren kanssa toiset epäviralliset kisat takana, osasin ohjata ja ois napsahtanut voitto, jos ois kirmailtu oikeassa kokoluokassa. Oltiin siis vaan kisan ulkopuolisina siellä, kun ei toi vielä kisakorkeita hyppää, ei pidetä mitään kiirettä sen kanssa. Ollaan käyty treenaamassa Toren kasvattajan ja muiden saman rodun piireissä pyörivien kanssa. Lyltsi luustokuvattu terveeksi, ei nyt ihan priimaksi, mutta rodun keskivertoon verrattuna vähän paremmaksi. Saadaan jatkaa harrastuksia ihan normaalisti, ei tullut mitään rajoitteita sinne suuntaan :) Meen muutaman viikon päästä kattomaan yhtä urosta ja jos koirat tulee juttuun ja omistaja on mun kanssa samoilla linjoilla (miltä vahvasti vaikuttaa), niin saattaa olla keväällä pieniä koiralapsosia. Toivottavasti tullaan juttuun, koska tää on ainoo Suomesta tällä hetkellä löytyvä uros, joka täyttää mun vaatimukset.

Sain yhden vanhan ystävän takaisin. Ystävän, jonka kanssa meni välit poikki L:n kuoleman jälkeen, kun purettiin sitä paskaa oloa toisiimme, ja joka oli mulle melkein yhtä tärkeä kuin L. Ainakin netin välityksellä sen kanssa on ihan yhtä helppo puhua kuin ennenkin. Yritetään ehtiä näkemään joku kerta, kun oon siellä suunnilla. Siitä on niin monta vuotta kun ollaan viimeksi nähty.

Hyvistä asioista huolimatta... En oo pitkään aikaan halunnut kuolla, just nyt se tuntuis hetkittäin silti niiiin hyvältä helpolta vaihtoehdolta. Mut ei hätää, en päästä sitä yhtään pidemmälle ajatuksen tasolta, tiiän etten halua sitä oikeesti. Välillä on ihan hyväkin olla, yritän pitää niistä hetkistä kiinni ja huomata ne kaikki pienimmätkin hyvät asiat. Muulla ei oo mitään väliä, ei nyt.

Onneksi on koirat, tassuterapeutit♥

Sorruin sit kuitenkin viiltämään aika pian tuon kirjoittamisen jälkeen. Kaduttaa ja vituttaa, oon pärjänny niin hyvin ilman. Just sillä sekunnilla ei vaan keksinyt mitään muutakaan mikä auttais heti. Mut toi yks kerta sai kyllä riittää ja tää päätös pitää. Ainaki toivon niin. Ainahan siitä erossa pysyminen on sortumisten jälkeen vaikeempaa, mutta on se ennenki onnistunu. Kolhii vaan pikkasen luottoa siihen, että siitä vois päästä joskus kokonaan eroon, kun yli vuodenkin tauon jälkeen käy näin.

Nyt oon porukoilla, jotenki kuvittelin että täällä ois helpompi olla, kun on vähän etäisyyttä asioihin. Mut ei, koko ajomatkan oli järkyt ahdistukset päällä, eikä melkein konepellille hypännyt hirvi ainakaan auttanut asiaa (tulipahan todistettua, että mulla on vielä vähän itsesuojeluvaistoa jäljellä). Oon yrittäny olla porukoiden seurassa, mutta ääh. Pitäis muka pystyä nukkumaankin äidin kanssa samassa huoneessa, ei tuu yhtään mitään. Alkaa ahdistaa entistä enemmän.

Oon aika syvällä masennuksissa tällä hetkellä. En ees muista koska tää on viimeksi ollu näin pahana, kai joskus viime vuoden kesällä. Kai tää tästä taas joskus helpottaa, ei oo eka kerta kun painin tän paskan olon kanssa, eikä tähän oo ennenkään kuollu. Ei kuole nytkään.

Unipillerit alkaa vaikuttaa, ehkä sitä nukkumista pitäs vielä yrittää. Huomenna pääsee heti aamusta vaihtamaan kuulumisia lapsuudenystävän kanssa, se piristää onneksi aina. Ehti tässä välissä sentään pitkästä aikaa valittamaan tännekin.