616.

Tulin taas lauantaina takas kotiin porukoilta. Ja oon taas vihannut jokasta aamua ja iltaa sen jälkeen. Päivät on ihan ok jos jaksan raahautua kunnon mettälenkille koirien kans, mitään muuta elämää mulla ei sit ookkaan. Täällä.

Oli taas jotain järkevää(?) kirjotettavaa mut ajatus karkas jo. Ei sitte.

Ei tästä elämästä tuu mitään. En mä jaksa tätä enää.

615.

Tää tyhjän tekstikentän tuijottaminen on ihan kiva harrastus. Tekisi mieli kirjoittaa mutten tiedä mitä.

On ollu paljon tekemistä vikat pari päivää. Ihan kivaakin tekemistä. Ja tulossa on lisääkin tekemistä ja musta on kerrankin muille jotain hyötyy. Mulla on ihan kivaa hetkittäin. Kotiin ostin ison palapelin, et on täälläkin muutakin tekemistä ku koneella istuminen, ja sitä on ihan kiva tehdä. Vaik välillä meinaakin mennä hermot ku mikään ei sovi. Mut kaiken pitäis olla hyvin. Ja päällepäin onkin.

Mut silti mä haluun kuolla.

614.

Nyt kun oon eksynyt muutaman kerran bloggeriin, oon vasta tajunnut kuinka kova ikävä mulla oli kirjoittamista. Ehkä mä oon taas takas ja yritän aktivoitua tän blogin kanssa, mutten lupaa mitään. Nyt just tuntuu siltä et tää on yks harvoista asioista joilla saa oloa ees vähän paremmaks.

Työkkäriin sain itteni hinattua. Vaan kuinkas kävikään, mulle oli laitettu postissa lappu ajan perumisesta ja uudesta ajasta, posti ei vaan niitä ole jaksanut tuoda perille asti. Turhaan siis istuskelin siellä odottelemassa, mut olin sentään villi ja uskalsin kysyä siellä palloilleelta mieheltä että mitäköhän nyt kun olin aikani istuskellut. Just mun tuuria ja ens kuun alussa uus käynti ja uus stressi asiasta. Jippii.

Ei tosta pitänyt kirjottaa. Mut viimeks tuli kirjoteltua syömisahistuksesta, nyt ois ilta-ahistusten vuoro. Jos päivällä tää kestoahistus on ihan siedettävää (paitsi sillon kun pitäs syödä, tosin tänään se ei jostain syystä ihan hirveesti ahistanut, en kyllä kauheesti syönykkään), ni illat on kauheita. Tai se aika kun on menossa nukkumaan, yötä tää taitaa enemmän olla. Voi olla ihan okei olo, mut aina kun kaatuu sänkyyn ja pistää silmät kiinni se sama fyysinen huono olo iskee päälle. Ihan aina. En tiiä siitäkään et miks. Mut se menee ohi muutamassa minuutissa sen jälkeen ku on noussut ylös ja keksinyt jotain tekemistä. Hankala yrittää nukkua kun tekis mieli vaan juosta oksentaan koko ajan. Ja sit ku vihaa oksentamista ni se huono olo vaan lisää sitä ahistusta ja kierre on valmis. Nuku siinä sitte. Pitäis taas palata takas sänkyyn yrittään mut jotenki se ei houkuta ja sen takia tuleeki valvottua. Ja välillä alkaa jo ennen sänkyyn kömpimistä ahistaa se kun tietää et kohta ahistaa.

Ei vaan jaksais tällästä.

<3

613.

Tää syksy aikoo selvästi olla vaikeampi kuin muut. Tai ainakin se tuntuu siltä. Vilkasin vanhoja postauksia nopeesti ja ainakin vuos sitten mulla meni ihan ok. Nyt oon aika kaukana ookoosta. Ei vuodenajat ennen oo vaikuttanut muhun ihan näin voimakkaasti, mutten keksi mistä muustakaan nää masentelut johtuu.

On niitä pieniä hetkiä kun kaikki on ihan okei. Mut ne on pieniä ja ne on tällä hetkellä myös aika harvinaisia. Suurimman osan ajasta mä haluun kuolla. En mä oo mitään tyhmää ainakaan just nyt tekemässä, mut se on se asia mikä mun mielessä eniten pyörii. Ekana aamulla, vikana illalla ja monta kertaa siinä välissä. Kunnon kestoahistus päällä, ennen kivatkin asiat ahistaa. Syömiset tökkii, en laihduta eikä mulla oo ajatustakaan syömishäiriön suuntaan, mut huono olo iskee päälle aina kun aattelen et pitäis syödä. Vaikka ois nälkäkin. Syön mä silti, mut siihen menee aikaa. Ja pakko tehdä jotain samalla, jos ehtii ajattelemaan liikaa ni ei ainakaan onnistu. Sit ahistaa vähän lisää ku tajuaa miten vaikeeksi seki on taas menny. Ja vituttaa ja masentaa jos ois jotain hyvää ruokaa eessä eikä vaan pysty. Ei tääkään oo ennen ollu tällästä. Ottasin mieluummin mun syömishäiriön takas. Senki kanssa oli helpompaa.

Huomenna pitäs käydä työkkärissä. En oo vastannu yhteenkään työkkärin puheluun sen ryhmähässäkän jälkeen, ni ne sit pisti postissa lapun et pitäs mennä käymään. Mun työntekijätki vaihtuu. Aikasemmilla tais mennä hermot. Katotaan kauanks nää uudet jaksaa mua kattoa. Tai jos nyt eka katotaan pystynkö ees meneen sinne. Ahistanu jo monta päivää seki. Pitäis jotain lippulappusiaki niille taas täytellä mut en taida jaksaa. Ehkä sanon et hukkasin ne. En ees tiiä huijaisinko niille et oon hakenut töitä vai sanoisinks vaan karusti etten oo ku en jaksa, ei kiinnosta, eikä mua kuitenkaan huolittais mihinkään. Tai jos jostain ihmeen syystä huolittaiskin, stressaisin itteni kuoliaaksi.

Oon miettiny polia. Taas vaihteeks. En mä tiedä oisko siitä mitään apua tähän, etenkään ku en tiedä millaset jonot sinne nykyään on. Täällä on vähän muokattu systeemiä ja sen pitäis olla nopeempaa nykyään. Poli prkl meni muuttamaankin. Hirveet stressit jos meen sinne takas, mut työntekijät taitaa olla ainaki suurimmaks osaks samoja ku ennenkin. Lääkärit varmaan vaihtunu, eihän siellä koskaan ykskään lääkäri pysyny kauaa sillonkaan ku siellä kävin. Mut ei niistä ykskään ollu kovin mukavakaan et sinänsä ihan sama.

En mä tiiä pystyisinkö mä tälläkään kertaa siellä mitään puhuun. Enkä tiedä pystyisinkö ees varaan aikaa mihinkään, voi olla et siihen jo tökkää jos ees yritän. Saati meneen jonkun tuntemattoman eteen jolle pitäis kertoa jotain et pääsis eteenpäin. Huhuh. Ihan liian ahistava ajatus. En mä pysty tutuillekaan puhuun ku joskus satunnaisesti jotain pientä, ees niille joihin luotan (joo, osaan nykyään luottaa hei). Toisaalta en mä ees haluais töksäyttää kellekkään tutulle mun ajatuksia. Ei se ois oikein huolestuttaa niillä, siis niillä pahimmilla, mut ne pahimmat on ne joista kai eniten jollekin pitäis kertoo. Ku ei tää yksinään niiden pyörittely mitään auta. Mä muistan ku terppa joskus polilla sano, et jos mä kerron sille jotain mitä se ei kestä ni se vaihtaa alaa. Et se on ihan ite valinnu sen mitä se tekee, ja et se on kuullu niin paljon kaikkee et sitä on vaikee järkyttää. Sen jälkeen sille oli vähän helpompi kertoo. Ja sillon harvoin ku puhui ni ei tarvinnu miettii mitä sille kehtaa sanoo ja mitä se kestää. Jonkun tutumman kans pitäis miettii sitäkin, ois pakko vetää se raja johonkin. Enkä mä luota siihen, et kaikki osais sanoo ei jos menee jutut liian rankaks, mut en haluu kuormittaa liikaa. Toisaalta en tiedä miten kestäsin sitä jos joku sanois ettei pysty/jaksa kuunnella. Riippuu kai siitä miten sen muotoilis mut silti. Terpasta tiesi et se pystyy ja jaksaa, ku se oli sen työtä kuitenkin. Ja siinä oli se rajattu aika minkä ties aina etukäteen, ettei ollu ees sitä mahista (okei, oli se ja käytinki sitä mut polilaisen käskystä, en koskaan omasta päätöksestä), et ois jääny sinne moneks tunniks märiseen. Ku aina tiesi et on se tunti aikaa eikä tarvinnu miettii pitäisko jo lopettaa, kello kerto sen.

En mä tiiä. Oon vähän kännissä, en jaksa ajatella enempää. Piti tänään tehdä vaikka mitä, mut mitään en oo tehny. Muutaman kerran käyttäny koirat kusella ja lähikauppaan tein pikareissun, vaik piti käydä prismassa. Ihan huikeen aktiivinen päivä taas joo. Mut tälläsii nää on ollu jo hetken. Tai oon mä koirat jaksanu lenkittää kunnolla melkein joka päivä, ku tiiän ettei tää olo ainakaan kotona istumalla helpota. Ja on lenkillä ain hetken helpompi. Oikeestaan ollaan lenkkeilty niin paljon et mun on jalat kipeenä, siks aattelin et voin ihan hyvällä omallatunnolla pitää koirat levossa tänään. Jos huomenna jaksais taas tonne sateeseen.

Miks tää menee taas näin. Ilman mitään selvää syytä. Ai että mä vihaan mun päätä.