619.

Nää yöt on pahimpii kun ei onnistu nukahtaan ajoissa. Sit sitä miettii kaikki maholliset asiat mitä on mokannu tai "mokannu" ja syyttelee itteään mistä millonki ja miettii mikä kaikki viel voi mennä pieleen. Ja sit jossain kohtaa päähän ei taas mahu mitään muuta ku se et haluis kuolla. Tän on tulossa huoltomiehet käymään ke ja oon leikitelly ajatuksella siitä mitä ne tekis jos ne löytäis mut kuolleena täältä. Mut nou hätä en mä oikeesti oo nyt mitään tekemässä. En onnistuis siinäkään kuitenkaan ni parempi ettei ees yritä. Kunhan vaan leikin sil ajatuksella ku se usein ees hetkeks helpottaa oloo. Ku tietää et pääsee pois sit jos jossain vaiheessa on pakko.

Päivät on kai edelleen ihan jees. Oon päässy taas palaamaan kuukauden tauon jälkeen juoksemisen pariin ja muutenki viihtyny pidemmillä mettälenkeillä. Lyllerö tosin jäi porukoille hoitoon ontumisten takia, et on vähän totuttelua täs yhen koiran kans olemisessa. Mut kyl se lyltsikin sieltä viel takasin tulee, sen on vaan parempi siellä nyt. Ja mulle helpompi, ku ei tarvii jatkuvasti tuijottaa miten se liikkuu.

Tosin kyl mä eilenki lenkillä kirosin sitä et vihaan tätä elämää, vihaanki mutten sentään ihan joka hetkee.

618.

Sit kun metsälenkillä vaan lyhistyy maahan istumaan ja itkemään, on kai jo oikeesti aika pohjalla.

Kunnon ahdistukset taas päällä, melkein mitään pystyny taas syömäänkään. Likaa stressii ja tää pää vois joskus olla ihan vaan hiljaa.

Mut silti ei taaskaan osaa ees kirjottaa.

617.

Ja välillä sitä tajuu kuinka yksin on oman päänsä kanssa. Ja et ikinä sillon kukaan ei oo läsnä kun sitä eniten tarttis. Mut kai tätä kestää, hetken ainaki. En mä sinänsä yksin oo, en kai varsinaisesti mitenkään yksinäinenkään kun kuitenki muutaman kerran viikossa ainaki näkee ihmisii jos vaan ite niin tahtoo. Jos vertaa vaik viime vuoteen ku saatto mennä kuukausiki niin et näki vaan kaupan kassan.

Ja kyl mä pystyisin puhuun. Mut se vaatii sen tietyn fiiliksen ja se on vaan joko just sillon ku on ei nyt ihan pahimmat mut melkein pahimmat olot päällä jollon mul on tapana vetäytyy ku en haluu näyttää miten heikko oon (+ se et tapahtuu aina just sellaseen aikaan ettei kukaan ehi/pysty kuitenkaan auttaan ni en haluu ees yrittää), ja sillon ku on huomattavast normaalia parempi ja turvallinen olo mut ihanku sillon haluisin pilaa sitä hetkee kaivelemalla kaikkii paskoja. Ni öö. En tiiä. Puhuin siel työkkärissä vähä, se oli mun uus työntekijä ku sai sellasen turvallisen olon jotenki. Toisaalt olin myös miettiny etukäteen mitä sanon ja seki autto ettei tullu niin puskista, mut joskus en ois pystyny siihen silti. En mä sillekkään ihan kauheest mitään avannu, mut sain suuni auki kuitenki.

Mä kai alotan kuntouttavassa, ois yks ihan ookoolta vaikuttava itsenäisesti tehtävä homma mitä meen ainaki kattoon. Jos sais tuet takasin ja mahkun tehä joskus sitä mitä oikeesti haluu, mikä ei ilman työmarkkinatukee niin helpolla onnaa, soviteltu työmarkkinatuki ois se mitä kaipaisin. Mut katotaan. Hetkittäin sellanen olo et ehkä täst elämästä voi viel tulla jotain, et ehken tuu ikuisesti oleen vaan muiden elätettävän. Mut en mä siihen mitenkään vahvasti osaa uskoo, en mä tiedä onks musta oikeesti siihen. Enkä tiiä jaksanks yrittää tarpeeksi et pääsis siihen asti.

Mut jos nyt pysyttelis hengissä siihen asti et saa katottuu miten siel kuntouttavassa lähtee meneen, et jaksaisko tehä ees sitä päivää-kahta viikossa. Jos ei musta oo ees siihen ni sit ei tarvii enää jaksaa, siihen oon antanu itelleni luvan. Mut tää loppuvuos pitää nyt jaksaa joka tapaukses jotenki, ei tällee jouluu ennen voi itteään hengiltä ottaa.