676.

En enää jaksa. Vihaan koko jaksa-sanaa. Aina se on sitä samaa, pitäisi jaksaa olla, tehdä sitä ja tätä, aina vaan jaksaa mut mä en vittu jaksa. Edes olla.

Tuntuu et kaikilla ois parempi ilman mua. Kaverit on jo aika hyvin poistanu mut elämistään, oon kyl yrittäny niitä lenkkiseuraks yms. mut ei tunnu ketään enää kiinnostavan. Nyt en oo hetkeen jaksanu pitää yhteyttä ni ei niistäkään kuulu mitään.

Ulkoilu auttaa yleensä hetkeks. Mut vaan hetkeks ja se vaatii sen et jaksaa lähtee sinne ulos. Noi pakkaset vähän rajottaa. Vihaan sitä et pitää pukee hemmetisti toppavaatteita ja sit on jo hiki ja vitutus ku pääsee ulos asti. Takas sisälle tullessa nousee kans uloke ottaan ellei saa niitä ulkokamppeita heti pois päältä.

Oispa kesä. Vois vaan hyppää autoon ja kadota. Olla mis tahtoo just sen aikaa ku tahtoo. Ihan vaan itekseen, ilman et pitäs jaksaa muuta ku tehä ruokaa. Muuten vois sit vaikka maata teltassa kaikki päivät ja yöt jos ei muu huvita. Mut ei ku pitää olla tää helvetin talvi. Viel niin kauan etten tie selviinks tätä loppuun asti.

675.

Ahdistaa. Tavallaan ois vaikka ja mitä kirjotettavaa, mut toisaalta taas ei mitään. Poliunet on vihdoin häipyneet, mut tilalle on tullu itsariunet. Jee? Poliunet muuten häipyi sinä päivänä kun näin kuvan paikasta missä poli nykyään on, kai se oli liian pelottavaa kun tajus et seki on muuttanu sen jälkeen ku siellä kävi ja jos sinne jostain syystä haluis takasin ni pitäis taas uskaltaa vieraaseen paikkaan. Mikä ei onnaa.

Haluisin vaan viiltää ja olla tyhmä ja vetää pillereitä naaman täyteen. Mut ehkä meen vaan takasin yrittämään nukkumista ku ei tästä kirjottamisestakaan mitään tuu. Väsyttää mut ei vaan nukahda, vaik silmät ei pysy aukikaan. Ei haluis maata ajatusten kanssa kauheen montaa tuntia. Mut ei jaksa tehäkkään mitään ni ei saa niitä poiskaan.

674.

Kauan se pysyikin poissa, halu kuolla. Ei ole tapahtunut mitään, mulla on mennyt paaaljon huonomminkin mutta jostain se vaan taas ilmestyi.

Oon vaan niin väsynyt. Turha, kyllästynyt tähän sisällöttömään elämään. Tiedostan sen faktan etten koskaan voi saada murusiakaan siitä mistä vielä joskus haaveilin, enää en jaksa edes haaveilla, ei siitä saa kuin pahan mielen.

Paska olo ja ahdistus, molemmat läsnä ei nyt ihan jatkuvasti, mutta päivittäin kuitenkin. En tiedä mistä tää tuli, oli pitkään niin tasaista. Nyt on taas hetkiä jolloin päähän ei mahdu mitään muuta kuin kuolema. Sitä en sit tiedä haluanko oikeasti apua, kuolla vai vaan olla, vähän mitä milloinkin mut kuolema on tällä hetkellä se vahvin. Taas.

673.

Ei ole ollut mitään kirjoitettavaa, siksi hiljaisuus. Päässä pelkkää tyhjää, helpompi niin.

Taas yksi turha vuosi takana. Mitään en saanut aikaiseksi. Joka vuosi oon päättänyt että tänä vuonna mä teen asioita, kehitän töitä, hankin sisältöä mun elämään. Tää on eka vuosi ku vaan hyväksyn sen tosiasian ettei musta koskaan tuu olemaan mihinkään. Yritän hyväksyä sen etten koskaan tuu saamaan niitä asioita joista pienestä asti haaveilin. Turha yrittää pitää toivosta kiinni, helpompi vaan yrittää hyväksyä faktat.

Poliunet jatkuu edelleen. Viime yönä olin taas siellä, tällä kertaa olin oppinut puhumaan vaikeistakin jutuista ja hämmästeltiin terpan kanssa sitä miten se olikin niin helppoa. Vitun unet, voisivat vaan loppua. En oo menossa takas sinne. En osais puhua kuitenkaan, lisää pettymyksiä elämään vaan kun kävis taas toteemassa sen. Ja miten ne muka vois auttaa jos niille ei pysty kertomaan mitään.