Mökkielämä pakottaa huomioimaan ympäristöä ihan eri tavalla. Välillä sitä pysähtyy vain katsomaan tai kuuntelemaan ihan huomaamattaan. Nuori metsäjänis käy lähes joka ilta pihalla ikkunan alla syömässä ruohoa, kuinka nopeasti se kasvaa eikä enää olekaan se sama pieni pallo joka se oli vielä hetki sitten. Hirvi käy pellolla syömässä kahden vasan seikkaillessa vielä hieman haparoivin askelin äitinsä ympärillä. Korpin huuto kaikuu metsässä, ne uteliaat ovat myös lenkeillä usein mukana, seurailevat vähän matkan päästä. Saunan takana pesivä, hyvinkin kesyyntynyt mustarastas onnistuu joka päivä säikäyttämään piilosta lähes naaman eteen hypätessään, ja sitä joutuu välillä paimentamaan pois tieltä. Linnut laulavat ja poikaset kokeilevat ensimmäisiä kertoja siipiään. Metsämyyrä kipittää pihalle unohtunutta lautaa pitkin, muutaman sentin päästä sikeästi nukkuvan koiran kuonosta. Töyhtötiainen lennähtää oksalle tuijottamaan juuri, kun olin miettinyt vieläkö niitä mahtaa täällä asustaa. Ja illalla saapuvat peurat, hyvällä tuurilla ihan muutaman metrin päähän. Joskus saattaa ilveskin jolkotella kauempana, sillä on muuten yllättävän isot tassunjäljet. Mäyränkin voi nähdä, jos onnistuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Yöllä, hiljaisimpaan aikaan ei silloinkaan ole hiljaista, vaan voi rauhoittua kuuntelemaan kehrääjän tasaista ääntä.
Uimapaikalla telkkäperhe, nekään eivät enää pakene koiriakaan kovin kauas. Hiekkarannassa joka aamu uusia metsäneläinten jälkiä.
Luonto elää ympärillä eikä sitä voi olla huomaamatta, tuntuu lähinnä siltä, kuin olisi eksynyt luontokirjan sivuille. Ajatuksiin ei pääse jumittumaan liian pitkäksi aikaa, ympäristö on liian mielenkiintoinen. Eikä tekeminenkään lopu heti kesken. Rakentanut vaikka ja mitä, kanniskellut vesiä, lämmittänyt vesiä, kastellut kasvimaata, opettanut koirille uusia temppuja, käynyt uimassa (onni on olla keskellä metsää, kukaan ei tule arvostelemaan viiltelyarpia, luulen ettei telkkäperhettä kiinnosta), lenkeillä, pyöräilemässä, tehnyt ruokaa, jumppaillut, tanssinut, laulanut...
Rakastan tätä paikkaa.
Oon mä itkenytkin, paljon. Yliajatellut, pelännyt, ahdistunut, halunnut kuolla. Kironnut, paiskonut tavaroita. Tietenkin. Ei ongelmat katoa mihinkään sillä, että niitä pakenee metsään. Mutta jotenkin niitä on helpompi käsitellä täällä, ajatus kulkee hivenen selvemmin ja itselleen on myös helpompi sanoa nyt lopeta tuo yliajattelu ja painu tekemään jotain järkevää. Ja niin, täällä ihan oikeasti voi kiroilla, kunnolla. Ja paiskoa niitä tavaroita, laudankappaleet on kyllä sinkoilleet aina jos rakentaminen ei ole sujunut kuten on pitänyt. Mutta ei meteli täällä haittaa, ei tarvitse miettiä mitä naapurit ajattelevat. Lähin naapuri ei ole ihan vieressä.
Huomenna on kuitenkin aika lähteä. On jo valmiiksi ikävä takaisin tänne. Tää päivä menikin aika pitkälti masennellessa. Huomisesta tulee vielä kamalampi. Mut kyl tää tästä. Vuorokauden päästä sentään toivottavasti tiedän missä tuun olemaan yön. Kotiin en ainakaan mee, sen enempää en sitten tiedäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti