728.

Mahdollisesti viikonloppuna kääntyy nokka kohti mökkiä. Parin viikon karanteeni odottaa siellä keskellä korpea, tavallaan kivaa ja tavallaan ei. Toivotaan kivoja kelejä, ettei tarvi käyttää montaa tuntia jokaisesta päivästä lämmittämiseen.

Oon taas aika yksin mun pään kanssa. Hoitajalla en oo käynyt pitkään aikaan enkä oo enää menossa, se oli ärsyttävä ja siitä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Se lääkäri on ties missä. Lääkkeitä oon lopettamassa, lopulta sertralinkin oli aika paskaa ja nää viekkärit on vielä paskempaa vaikka söin sitä vain muutaman kuukauden ja tiputin annostusta tooodella hitaasti. Toivottavasti oli elämäni viimeinen lääkekokeilu tämä.

Harmittaa kyllä, etten päässy sinne polille. Puol vuotta mä yritin, joka ikinen käynti sanoin haluavani sinne ja muutaman kerran muistutin myös siitä, että mun tiedoissa lukee se että mun on saatava sinne uusi lähete jos pyydän. Mutta ei, en ole tarpeeksi sairas joten olen sitten ilman apua, vaikka ne teekoosta pari kertaa onkin koittaneet perään soittaa. Ihan hiton sama, tuskin mä nytkään polille pääsisin ja puhuminen yksinään ei auta mua tippakaan. Vaan ärsyttäis ravata siellä. Tää on paljon parempi näin, ei tarvi vittuuntua siihen hoitajaan joka lähinnä syyllisti. Että kiitos ja hei vaan heille, mä luovutin sen ammattiavun suhteen. Toivottavasti jossain vaiheessa pääsen muuttamaan tästä kaupungista pois, ehkä jossain muualla toimii apu paremmin.

Koirat on onneksi taas kunnossa, ja isoisäkin saanut lisäaikaa, sitä kukaan ei tiedä kuinka paljon. Tai no Lyltsistä sen verran, et täysin terve se ei tuu enää koskaan olemaan sen selkänsä kanssa, mutta just nyt se on oireeton vaikka ollaan tehty aika pitkiäkin lenkkejä. Mut sillä on yks aika huolestuttava patti. Oon tosin jo päättänyt, et oli se mikå oli, annetaan olla niin kauan kun se ei vaivaa. Lyltsi on kuitenkin jo keski-iässä ja sillä on toi selkävaiva, mä en enää lähde leikkuuttamaan siltä mitään patteja pois vaan ollaan ja eletään päivä kerrallaan niin kauan kun se on kivuton. Aattelin kyl sit karanteenin jälkeen käyttää sen mun luottoeläinlääkärillä, pitää varmuuden vuoks uusia kipulääkeresepti ni se saa samalla kattoa sen patin. Eihän se välttämättä mikään vaarallinen edes ole. Tai jos onkin, sen kasvaminen/leviäminen voi kestää vuosia. Ilman tota sen selkävaivaa oisin vienyt sen ell heti kun sen patin huomasin, mut täysin terveeksi tota koiraa ei kuitenkaan enää ikinä saa.

Kauhee hevostelukuume mulla on myös. Oon pelannut paria hevospeliä ihan älyttömät määrät :D Harmi, et täällä ei oikeen oo mitään kivaa ratsastuskoulua ja mitään hoidokkia/vuokraheppaa en nyt tosiaan ala ettimään kun oon kesän kuitenki muualla ja jossain vaiheessa muuttamassa pois. Mut saattaa olla, et oon pakannut mun heppailukamat mökille lähteviin tavaroihin mukaan. Siellä aika lähellä on kuitenkin paikka, mis kävin teininä auttelemassa ja luulen, että saan sieltä jonkun hepsun kyllä lainaan. Koska heppaterapia vaan on parasta. Harmi, ettei mun silloista hoidokkia oo enää, aika monta vuotta kävin sitä hoitamassa ja liikuttamassa ja se opetti mulle eniten ikinä.

Pitäkää peukkuja, et mun auto menee katsastuksesta läpi huomenna! Jos menee, ni sit mökki odottaa viikonloppuna. Jos ei mene, kaikki riippuu siitä miten isoa remppaa siihen pitää tehdä. Pois kaupungista, kyllä kiitos. En oo varmaan koskaan ennen ollu täällä näin montaa kuukautta putkeen, alkaa jo vähän tympiä.

727.

Viimeks kirjotin että ryhmän tauko harmittaa. Nyt vaan toivon että se jatkuis, etten joutuis ottaan karenssia. Mut koska koulut uskalletaan avata, ni pahoin pelkään et pienet kuntouttavan ryhmätkin saa pian taas alkaa pyöriä.

Mä oon lähössä mökille karanteeniin heti kun mun auto on katsastettu ja tarvittaessa huollettu ja siirretty sinne mua odottamaan. Ihan en ilman autoa uskalla siel keskellä korpea olla, ku viikko sit viimeks kiirehdin koiran kanssa päivystykseen ja mökillä kuitenkin kyitäkin aika paljon toisinaan pyörii. Muuten varmaan oisin mökillä jo, mut pitää nyt hetki viel ootella. Pari viikkoo pitäis sit jaksaa erakoitua siellä ja sen jälkeen saattaa olla et mun apuja tarvitaan muualla.

Mun isoisä on tosi vakavasti sairas, tää tuli ihan puskista. Viel jouluna kaikki oli ihan ok, me pelleiltiin ja naurettiin. Nyt se makaa sairaalassa leikkausjonossa, eikä kukaan tiiä miten tässä käy. Kaikista paskinta tässä on se, et sillä reistailee muisti, se on ihan uudessa tilanteessa ja sit on tää vitun korona ni sitä ei pääse edes kattomaan. Et se ei nää ees ketään tuttua ihmistä siellä. Ja ennen sitä leikkausta ei oo tietoo mistään ennusteesta. En haluis elätellä turhaa toivoa, mut vielä on pieni mahis siihenkin että se toipuu täysin ja elää vielä vuosia. Mut se leikkauskin on aika iso riski. Seki on mahollista et nähtiin jouluna vikan kerran. En oikeen tiiä miten tätä pitäs käsitellä, ku ei yhtään tiedä mitä on tulossa eikä pysty auttaan mitenkään. Siis pappaa. Muita kyllä, mut koska korona ja riskiryhmät ni mun pitää karanteenaa itteni ensin varmuuden vuoks.

Luonto auttas ees vähän. Mut mun molemmat koirat on tällä hetkellä saikulla ja toinen myös kipulääkekuurilla, enkä haluu yksin mettään lähtee. Kelit on sentään ollu hetkittäin ihan kivat, äskönki käytiin sateessa kävelemässä ja ihailemassa pientä lampea ja sen sorsaparia. Oon aina rakastanu vesisadetta, kunhan se ei oo sellasta kaikkialle tunkeutuvaa pikkutihkua mitä nyt ei voi ees sateeksi kutsua. Nyt oli viel ihmeen lämminkin, ni oli tosi kiva kävellä ja kuunnella ja katella sadetta. Eikä ollu vastaantulijoita. Vaik ei kai tähän aikaan ilman sadettakaan hirveetä ryysistä tuol ulkona oo. Unirytmi on mitä on mut olkoot, liikaa stressiä ni näin käy. Joskus aamuyöllä varmaan onnistun taas nukahtaan.

Välil on vähän heikkoja hetkiä. Oon purkanu yhen sheiverin terän ja tuijotellu ja hiplaillu sitä, mut lopulta heitin sen pois. Teki kyl niin pirusti mieli viiltää, alko taas tuntuu siltä et ei sillä oo mitään väliä ku oon tuhonnu mun ihon jo loppuiäksi joka tapauksessa. Et pari arpee lisää ei haittais mitään. Mut onneks järki kiiruhti paikalle muistuttaan, et ei se jäis siihen yhteen tai kahteen kuitenkaan. Eikä siihen "ihan vähän vaan"-vaiheeseen. Niinhän mä sillonkin ihan vähän ja yhden kerran vaan ku alotin ja mites kävikään. Joudun joka ikinen päivä tuijottaan noit hiton arpia. Tai no, ehkä ne saa piiloon jos joskus voitan lotossa, mut se on aika epätodennäköstä.

Onneks on niitä hyviäki hetkiä, ni pysyy jotenki kasassa. Koirien kans pelleilyt, lintujen pesänrakennuspuuhien seurailu, muutenki kevään etenemisen ihmetteleminen. Tänään näky tän vuoden eka leppäkerttu ja viime yönä oli jotkut koppakuoriaiset kai hankkimassa jälkikasvua. Kukkia on jo kivasti ja lehdet kasvaa puihin kovaa vauhtia. Kesä tulee ja pian pääsee pois kaupungista, vaik sen hinta saattaakin olla karenssi. Mut mieluummin mä oon maalla ja pidän kiinni mun mielenterveyden rippeistä vähän köyhempänä, ku kituutan kaupungissa ympäristössä mitä vihaan joka ikinen päivä vaik miten yrittäisin suhtautua positiivisesti. Ja koiratki on paljon onnellisempia siellä.