727.

Viimeks kirjotin että ryhmän tauko harmittaa. Nyt vaan toivon että se jatkuis, etten joutuis ottaan karenssia. Mut koska koulut uskalletaan avata, ni pahoin pelkään et pienet kuntouttavan ryhmätkin saa pian taas alkaa pyöriä.

Mä oon lähössä mökille karanteeniin heti kun mun auto on katsastettu ja tarvittaessa huollettu ja siirretty sinne mua odottamaan. Ihan en ilman autoa uskalla siel keskellä korpea olla, ku viikko sit viimeks kiirehdin koiran kanssa päivystykseen ja mökillä kuitenkin kyitäkin aika paljon toisinaan pyörii. Muuten varmaan oisin mökillä jo, mut pitää nyt hetki viel ootella. Pari viikkoo pitäis sit jaksaa erakoitua siellä ja sen jälkeen saattaa olla et mun apuja tarvitaan muualla.

Mun isoisä on tosi vakavasti sairas, tää tuli ihan puskista. Viel jouluna kaikki oli ihan ok, me pelleiltiin ja naurettiin. Nyt se makaa sairaalassa leikkausjonossa, eikä kukaan tiiä miten tässä käy. Kaikista paskinta tässä on se, et sillä reistailee muisti, se on ihan uudessa tilanteessa ja sit on tää vitun korona ni sitä ei pääse edes kattomaan. Et se ei nää ees ketään tuttua ihmistä siellä. Ja ennen sitä leikkausta ei oo tietoo mistään ennusteesta. En haluis elätellä turhaa toivoa, mut vielä on pieni mahis siihenkin että se toipuu täysin ja elää vielä vuosia. Mut se leikkauskin on aika iso riski. Seki on mahollista et nähtiin jouluna vikan kerran. En oikeen tiiä miten tätä pitäs käsitellä, ku ei yhtään tiedä mitä on tulossa eikä pysty auttaan mitenkään. Siis pappaa. Muita kyllä, mut koska korona ja riskiryhmät ni mun pitää karanteenaa itteni ensin varmuuden vuoks.

Luonto auttas ees vähän. Mut mun molemmat koirat on tällä hetkellä saikulla ja toinen myös kipulääkekuurilla, enkä haluu yksin mettään lähtee. Kelit on sentään ollu hetkittäin ihan kivat, äskönki käytiin sateessa kävelemässä ja ihailemassa pientä lampea ja sen sorsaparia. Oon aina rakastanu vesisadetta, kunhan se ei oo sellasta kaikkialle tunkeutuvaa pikkutihkua mitä nyt ei voi ees sateeksi kutsua. Nyt oli viel ihmeen lämminkin, ni oli tosi kiva kävellä ja kuunnella ja katella sadetta. Eikä ollu vastaantulijoita. Vaik ei kai tähän aikaan ilman sadettakaan hirveetä ryysistä tuol ulkona oo. Unirytmi on mitä on mut olkoot, liikaa stressiä ni näin käy. Joskus aamuyöllä varmaan onnistun taas nukahtaan.

Välil on vähän heikkoja hetkiä. Oon purkanu yhen sheiverin terän ja tuijotellu ja hiplaillu sitä, mut lopulta heitin sen pois. Teki kyl niin pirusti mieli viiltää, alko taas tuntuu siltä et ei sillä oo mitään väliä ku oon tuhonnu mun ihon jo loppuiäksi joka tapauksessa. Et pari arpee lisää ei haittais mitään. Mut onneks järki kiiruhti paikalle muistuttaan, et ei se jäis siihen yhteen tai kahteen kuitenkaan. Eikä siihen "ihan vähän vaan"-vaiheeseen. Niinhän mä sillonkin ihan vähän ja yhden kerran vaan ku alotin ja mites kävikään. Joudun joka ikinen päivä tuijottaan noit hiton arpia. Tai no, ehkä ne saa piiloon jos joskus voitan lotossa, mut se on aika epätodennäköstä.

Onneks on niitä hyviäki hetkiä, ni pysyy jotenki kasassa. Koirien kans pelleilyt, lintujen pesänrakennuspuuhien seurailu, muutenki kevään etenemisen ihmetteleminen. Tänään näky tän vuoden eka leppäkerttu ja viime yönä oli jotkut koppakuoriaiset kai hankkimassa jälkikasvua. Kukkia on jo kivasti ja lehdet kasvaa puihin kovaa vauhtia. Kesä tulee ja pian pääsee pois kaupungista, vaik sen hinta saattaakin olla karenssi. Mut mieluummin mä oon maalla ja pidän kiinni mun mielenterveyden rippeistä vähän köyhempänä, ku kituutan kaupungissa ympäristössä mitä vihaan joka ikinen päivä vaik miten yrittäisin suhtautua positiivisesti. Ja koiratki on paljon onnellisempia siellä.