731.

Saispa nuppivikoihin helpommin apua. Mielellään vielä jotain toimivaa apua. Uskallan väittää, että ne joille riittää tk:ssa käynti 4-6vko välein jollain "voivoi sun pitää päättää mitä sen asian kanssa teet"-tätylillä, pärjäisivät myös ilman apua tai jollain itsehoito-opuksilla. Vittu mitä paskaa se oli. Tiiän että oon taas siinä pisteessä et pitäis saada asioihin muutos ja heti ennen ku menee asiat vielä paskemmaksi, mut arvauskeskukseen en kyllä oo enää menossa. Kun ei kert itsariajatukset sun muut olleet riittävä syy päästä polille ni en sit tiedä mikä ois. Vai olisko pitänyt olla viikko käymättä suihkussa ennen ku menin sinne, oisko sit otettu enemmän tosissaan. Vituttaa edelleen et se meni niin. Ehkäpä joskus lanssin tahi poliisin kyydissä päivystykseen sitten, josko sitä kautta saisi apua. Ehkä niin otettas paremmin tosissaan. Pitää harkita sitä sit syksymmällä kun mökkielo päättyy. Siihen asti pitänee vaan yrittää selvitä jotenkin.

Kävin omakannassa kattomassa, sekin hieman hämmentää et sillon vikalla lekurikäynnilläkin se oli viel kirjottanu et voi olla et tarviin hoitojakson polilla. Vaik mulla oli sillon se hyvä kausi menossa. Joka helvetin kerta siitä polista puhuttiin ja sinne pyysin päästä, mut miks sen asian eteen ei koskaan tapahtunu yhtään mitään?

Yks päivä oli aika heikko hetki ja jonkun mitättömän naarmun raaputtelin vanhojen arpien viereen. En muista kauanko olin ilman, puhuttasko ihan vuosista monikossa vai miten oli, mut eipä tuo edes kaduta. Ei tosta kyllä arpeakaan jää et ei kai siinä mitään. Siinä on vaan se riski, et jos toi alkaa toistumaan ni syvemmiksihän ne kerta toisensa jälkeen muuttuu. Pitäs keksiä jotain muuta tilalle ja onhan mulla keinoja, mikään ei vaan oo sama.

On taas muutenki kaikki ajatukset ihan sekasin. Ja se kuntouttavan ryhmä tuo viel kivaa lisästressiä. Menisin oikeesti sata kertaa mieluummin paikan päälle ku oisin tällee etänä, mut vihaan kaupunkieloa ja talvella taas ei oo mahista olla maalla ni minkäs teet. Voispa vaan lopettaa senki paskan, mut ei mulla oo siihen varaa.

Voisko nukkua vaik muutaman vuoden yli ja kattoa sit uudestaan kiinnostaako tää elämä. Just nyt ei hirveesti kiinnosta.

730.

Mökkielo jatkuu. Täällä on hyvä olla. Joku lintuvuosi tämä on, koska sen lisäksi että oon ollut naapurin kanalassa töissä (pelkään isoja lintuja, joten tää on ollut saavutus sinänsä, etenkin kun oon tarponut siellä vihaisten isojen kukkojen seassa kintut mustelmilla), oon pelastanut rastaanpoikasen ulkorakennuksesta, kirjosieppoherran kuistilta ja ollut muutaman tunnin pienen talitiaisen keinoemona, kun se hölmö lähti etuajassa pöntöstä eikä sen ruokahuolto pelannut maahan asti. Hetken jo pelkäsin että se kuolee, mutta ruokaa ja lämpöä ja pienestä tärisevästä raukasta tuli taas oikein reipas lentoharjoittelua tekevä tyyppi. Lopulta sain apua ja pikkutyypin takaisin korkealle pönttöön, josta eilen lähtivät maailmalle koko poppoo. Vähän jäi haikea olo, pieni oli niin ihana ja reipas ja rohkea.

Jos ois riittävästi tilaa ja osaamista, niin ois kyllä kiva tehdä jotain luonnonvaraisten eläinten hoitoakin. Ehkä vielä joskus.

Onnea matkaan pieni <3

En silti ymmärrä, miksi joku taas vetää mua takaisin pohjalle. Mulla on ollut paaljon näitä kausia vuosien aikana, oon varmaan kirjottanutkin niistä jotain joskus. Kaikki on ihan ok, on paskoja hetkiä ja joskus ahdistaa ja stressaa, mut suurimman osan ajasta olo on jos ei nyt onnellinen niin kai ihan... normaali? Mutta sit kuitenkin välillä tuntuu et oikeen haluaisi et menee huonommin, siis mitä vittua pää?? Luulen, että se liittyy jotenkin yksinäisyyteen ja siihen, miten kaipaisi seuraa ja jossain määrin huomiotakin. Yleensä mulle ei tuu sellaista oloa jos oon paljon sellasten ihmisten kanssa, joitten seurassa ei tarvii esittää mitään.

Itsariajatuksista olisi myös kiva päästä eroon. Ennen oon hyväksynyt ne, muistanut mitä terppa aikanaan sanoi, että ne on vaan ajatuksia ja jos osaa antaa niiden vain olla niin ei niistä ole mitään haittaa. Sillä oon mennyt vuuuosia, mutta nyt alkaa mennä hermot. Mä en halua itkeä sitä, kuinka haluan kuolla, jos pitää tehdä hetki jotain mukavuusalueen ulkopuolella olevaa. Oon niin hemmetin kyllästynyt siihen ja itteeni. En mä halua kuolla, mä haluan elää, mutta kun itsari oli vuosia se päällimmäinen vaihtoehto niin jotenkin toi jäi päälle ja on edelleen se eka ajatus jos joku menee pieleen tai pitää mennä mukavuusalueelta pois.

Joskus se ajatus tulee muutenkin. Kuten tuossa hetki sitten. Koirien kanssa lenkillä, täydellinen auringonlasku ja mahtava keli, ei ihmisiä monen kilometrin säteellä, hyvää musiikkia ja hyvää juomaa. Kateltiin koirien kanssa muutamaa syömässä ollutta peuraa ja PAM, yhtäkkiä vaan tuli sellainen olo et haluan kuolla. Wtf? Joo, olin juonut ehkä puolikkaan siiderin, joten väitän että sillä ei ollut osuutta asiaan. Muutenkin oon juonut tosi vähän, alkuvuonna en varmaan ollenkaan ja nyt kesällä jotain satunnaisia yksittäisiä saunajuomia. Kerran oon tainnut tänä vuonna olla kännissä, enkä edes kaipaa sitä oloa. Luulen, et mökkielon jälkeen kotona ei tuu taas juotua mitään alkoholipitoista.

Kodista tuli mieleen, etten vieläkään tiedä missä mun koti tulee olemaan syksyllä. Nyt just en oo tosin edes kattonut mitään kämppiä, liikaa muuttujia ja päätä sekoittavia asioita matkassa ja oon vähän hukassa. Et todennäköisesti joudun palaamaan siihen paskakämppään vielä ajaksi X. Toivottavasti X ei ole tässä kohtaa kovin suuri luku. Ja toivottavasti siellä, mihin ikinä muutankin, saa hieman helpommin apua tähän nuppivikaan. Koska apua mä tarviin edelleen.

729.

Mökillä ollaan, oltu jo jonkun aikaa. Ja lopulta asiat on järjestyneet muutenkin suht ok malliin.

Kiitos koronan, sain luvan tehdä kesän ajan kuntouttavaa etänä. Huono puoli tässä on se, että ainoa vaihtoehto on kolme kertaa viikossa. Ei siinä sinänsä mitään, mut tuntuu lähinnä passivoinnilta tämä heidän "aktivointi", kun täällä ois niin paljon muutakin tekemistä kuin istua koneella miettimässä asioita, joita on käsitelty siinä aikasemmassa ryhmässä, polilla aikanaan ja omassa päässä ihan jatkuvasti. Onneks niitä tehtäviä saa tehdä aika itsenäisesti kuitenkin ja jonkun verran pystyy tekemään ulkona.

Alotin tällä viikolla, se porukka vaikuttaa tosi mukavalta ja mut otettiin pelottavan hyvin vastaan. Ainoa ongelma on se, et siellä koko kaupungissa asuu ainoastaan yksi ihminen jonka nimen näkeminenkin saa mut näkemään punaista, ja toki juuri hän on siellä samassa ryhmässä :)))) Onneksi ei ollut tällä viikolla paikalla ja toivotaan että sen sopimus loppuu pian ja vaihtaa jonnekin muualle. Mulla ei vaihtomahdollisuutta ole, kun mitään muuta ei voi tehdä etänä enkä todellakaan aio olla kaupungissa koko kesää. Mut ryhmän vetäjä tietää asiasta tarkemmin ja näin, pyritään siihen että mein ei tarvi olla sen ihmisen kanssa sen kummemmin tekemisissä missään vaiheessa.

Yllätin itseni siitä, miten avoin oon pystynyt olemaan vaikka en tunne niitä juurikaan. Ja siis se, että mein "tapaamisissa" saa kirjottaa tai puhua, mä valkkaisin ehdottomasti puhumisen jos mulla vaan ois parempi mikki. Oon mä vähän sitä käyttänyt kuitenkin, etten pelkästään kirjottanut. Mietin vaan, et ku en kerran sinne polille pääse, mut en yksinkään pärjää, et oikeesti yritän ottaa kaiken mahdollisen avun vastaan. Vaikka se sit vaatiikin sitä mukavuusalueelta poistumista.

Hevoset on auttanu mua siinä mukavuusalueelta poistumisessa, vaikken oo vielä heppailemaan ehtinytkään. Varusteet kyllä uusin jo :D Joskus teininä tipuin aika pahasti, ja oikeesti siinä tilanteessa ois ollu ainekset niiiiin paljon pahempaan. En tiedä mikä älynväläys oli laittaa suht kokematon teini sellaisen pipipäähevosen selkään. Mutta joo kuitenkin, parantelin fyysisen puolen rauhassa ja sit menin takasin tallille. Siellä oli vastassa uusi omistaja ja uudet hevoset, mutta ei se mitään. Ekan tunnin sen tippumisen jälkeen vaan tärisin siellä hevosen selässä, mulla oli taluttaja koska en uskaltanu mennä yksin, mut mä tein sen. Pari kuukautta myöhemmin starttasin mun elämäni ekoissa estekisoissa, enkä ollut hypännyt kertaakaan ennen sitä tippumista. Kaiken lisäks vielä sijoituinkin, muistaakseni tokaksi.

Ja sit musta silti tuntui, että kuolen siihen että pitää soittaa yksi puhelu?? Kun mä oon ollu tilanteessa, jossa multa olis oikeesti voinut lähteä henki tai muuten sattua pahemmin jos ois ollut huono tuuri matkassa, ja silti kiipesin sinne hevosen selkään uudestaan vaikka se olikin pirun vaikeeta.

Sillä mä oon nyt potkinut itteäni perseelle ja hoitamaan noi kuntouttavan alotukseen liittyneet pakolliset puhelut sun muut. Eikä se puhelimessa puhuminen sit loppujen lopuksi olekaan niin kamalaa mitä oon aina ajatellut. Videopuhelut vieraiden ihmisten kanssa ei nekään oo kovin pahoja.

Mä tuun tuskin olemaan koskaan täysin terve, mutta oon oppinu hyväksymään sen. Toki nyt ku kirjotin noin, oon varmaan huomenna itkemässä asiaa. Kiva olla epävakaa. On mulla täällä mökillä ollessakin ollu hetkiä, kun ois halunnut vaan kuolla ja lakata olemasta, mutta ainakin nyt mä pärjään niiden kanssa. Vähän yksinäisyys vaivaa täällä(kin), mut jollain tasolla siihenki tottuu tai turtuu tai miten vain. Tai ehkä se on enemmän jotain läheisyyspulaa, haluisin sellasen kunnon ison halin ainakin.

Just nyt mulla on vaan yks isompi ongelma, mille pitäis keksiä joku ratkaisu. Valitettavasti vaihtoehtoja on vain kaksi, eikä kumpikaan ole hyvä. Luulen, et tiedän kuitenkin kumpi on parempi. Oon niin monta vuotta halunnut muuttaa lähemmäs porukoita, oon katellut kämppiä, miettinyt miten kivaa ois asua lyhyemmän matkan päässä. Mut sit siellä betonihelvetissä on kuitenkin ainoo ihminen jonka seurassa pystyn olemaan ihan täysin oma itteni eikä tarvi salata mitään. Ja se on aika iso asia ja vaikuttaa myös mun hyvinvointiin pelottavan paljon. Mut koska mä en voi pakottaa ketään muuttamaan mun mukana, ni vaihtoehtoja ei oo kovin montaa. Oikeesti paras ratkasu mun pään mielestä ois sulloa se muuttolaatikkoon mukaan, mut en usko et se onnistuis.

Tulee sattuun ihan helvetisti, siis sit joskus kun saan jotain tehtyä sen muuton eteen. Nyt tää koronaki vähän rajottaa, ainaki yrityssuunnitelmia. Ois sillee kiva seurata alan tilannetta hetki ennen ku menee hommaamaan jotain kallista asuntoa missä ois sopiva työhuone myös. Mut sit taas oon jo tuhlannut tähän vellomiseen ja vaan olemiseen niin monta vuotta mun elämästä, et ois parempi toimia sillon ku vähänki tuntuu siltä et vois pystyä siihen.

Tuntuu et pompin kamalasti aiheesta toiseen, mut sitä se on ku kirjottaa näin harvoin :D Toivottavasti teillä kaikilla on kesä alkanut hyvin, tai edes siedettävästi <3