730.

Mökkielo jatkuu. Täällä on hyvä olla. Joku lintuvuosi tämä on, koska sen lisäksi että oon ollut naapurin kanalassa töissä (pelkään isoja lintuja, joten tää on ollut saavutus sinänsä, etenkin kun oon tarponut siellä vihaisten isojen kukkojen seassa kintut mustelmilla), oon pelastanut rastaanpoikasen ulkorakennuksesta, kirjosieppoherran kuistilta ja ollut muutaman tunnin pienen talitiaisen keinoemona, kun se hölmö lähti etuajassa pöntöstä eikä sen ruokahuolto pelannut maahan asti. Hetken jo pelkäsin että se kuolee, mutta ruokaa ja lämpöä ja pienestä tärisevästä raukasta tuli taas oikein reipas lentoharjoittelua tekevä tyyppi. Lopulta sain apua ja pikkutyypin takaisin korkealle pönttöön, josta eilen lähtivät maailmalle koko poppoo. Vähän jäi haikea olo, pieni oli niin ihana ja reipas ja rohkea.

Jos ois riittävästi tilaa ja osaamista, niin ois kyllä kiva tehdä jotain luonnonvaraisten eläinten hoitoakin. Ehkä vielä joskus.

Onnea matkaan pieni <3

En silti ymmärrä, miksi joku taas vetää mua takaisin pohjalle. Mulla on ollut paaljon näitä kausia vuosien aikana, oon varmaan kirjottanutkin niistä jotain joskus. Kaikki on ihan ok, on paskoja hetkiä ja joskus ahdistaa ja stressaa, mut suurimman osan ajasta olo on jos ei nyt onnellinen niin kai ihan... normaali? Mutta sit kuitenkin välillä tuntuu et oikeen haluaisi et menee huonommin, siis mitä vittua pää?? Luulen, että se liittyy jotenkin yksinäisyyteen ja siihen, miten kaipaisi seuraa ja jossain määrin huomiotakin. Yleensä mulle ei tuu sellaista oloa jos oon paljon sellasten ihmisten kanssa, joitten seurassa ei tarvii esittää mitään.

Itsariajatuksista olisi myös kiva päästä eroon. Ennen oon hyväksynyt ne, muistanut mitä terppa aikanaan sanoi, että ne on vaan ajatuksia ja jos osaa antaa niiden vain olla niin ei niistä ole mitään haittaa. Sillä oon mennyt vuuuosia, mutta nyt alkaa mennä hermot. Mä en halua itkeä sitä, kuinka haluan kuolla, jos pitää tehdä hetki jotain mukavuusalueen ulkopuolella olevaa. Oon niin hemmetin kyllästynyt siihen ja itteeni. En mä halua kuolla, mä haluan elää, mutta kun itsari oli vuosia se päällimmäinen vaihtoehto niin jotenkin toi jäi päälle ja on edelleen se eka ajatus jos joku menee pieleen tai pitää mennä mukavuusalueelta pois.

Joskus se ajatus tulee muutenkin. Kuten tuossa hetki sitten. Koirien kanssa lenkillä, täydellinen auringonlasku ja mahtava keli, ei ihmisiä monen kilometrin säteellä, hyvää musiikkia ja hyvää juomaa. Kateltiin koirien kanssa muutamaa syömässä ollutta peuraa ja PAM, yhtäkkiä vaan tuli sellainen olo et haluan kuolla. Wtf? Joo, olin juonut ehkä puolikkaan siiderin, joten väitän että sillä ei ollut osuutta asiaan. Muutenkin oon juonut tosi vähän, alkuvuonna en varmaan ollenkaan ja nyt kesällä jotain satunnaisia yksittäisiä saunajuomia. Kerran oon tainnut tänä vuonna olla kännissä, enkä edes kaipaa sitä oloa. Luulen, et mökkielon jälkeen kotona ei tuu taas juotua mitään alkoholipitoista.

Kodista tuli mieleen, etten vieläkään tiedä missä mun koti tulee olemaan syksyllä. Nyt just en oo tosin edes kattonut mitään kämppiä, liikaa muuttujia ja päätä sekoittavia asioita matkassa ja oon vähän hukassa. Et todennäköisesti joudun palaamaan siihen paskakämppään vielä ajaksi X. Toivottavasti X ei ole tässä kohtaa kovin suuri luku. Ja toivottavasti siellä, mihin ikinä muutankin, saa hieman helpommin apua tähän nuppivikaan. Koska apua mä tarviin edelleen.