746.

 Tuntuu siltä kuin ois asunut täällä aina. Eli oon kotiutunut varsin hyvin. Tykkään tästä paikasta, vaikka en todennäkösesti täällä kovin montaa vuotta tulekaan asumaan. Ainoo miinus on se et täällä ei oo alkoa. Nyt mulla tosin on vähän viinaksiakin kotona, mut ne saakin sit riittää loppuvuoden koska auto lähti talvilomalle, rahasyöppö sai lähteä ku on vähän tiukkaa. Bussilla tietty pääsis, mut en mä oikeestaan kauheen usein ees juo ainakaan aikasempaan verrattuna, ni eiköhän nää riitä.

Koulu on raskasta mutta kivaa. Aamuisin ei enää ahdista melkein yhtään, sellanen pieni jännitys kyllä on joka aamu edelleen mut ehkä sekin tästä helpottaa. Uskallan kokeilla uusia juttuja ja uskallan myös sanoa jos joku asia jännittää. Tällä viikolla juttelinkin vastuukouluttajan kanssa yhestä mun ongelmakohdasta ja katotaan sitä tossa joku päivä kun tulee sopiva hetki. Ennen oisin ollut ihan stressissä enkä ois ehkä uskaltanut myöntää koko asiaa, nyt vaan ihan rennosti menin huikkaamaan että hei, tuli muuten mieleen että mun pitäs vähän työstää yhtä asiaa enkä pysty tekemään sitä kotona. Monenmoisia koneita oon myös päässyt käyttämään, ensin ajattelin että se on varmasti ihan hirveetä mutta oikeestaan se on ihan tosi kivaa :D Ja oon tuolla oppinu myös luottamaan siihen et aina voi kysyä ja asiat kyllä opetetaan huolellisemmin jos vaan sanoo että tarttis ehkä vähän enemmän. Ja luokkalaisilta voi aina kysyä myös ja niiltäkin saa aina apua, ja samalla tavalla oon itsekin päätynyt opettamaan muutaman kerran. Ihan eri meininki mitä jossain nuorisopuolella oli. 

Edelleen jää ärsyttävästi päähän pyörimään jos mokaa tai siis "mokaa" jotain. Kukaan muu ei edes muista niitä pikkujuttuja muutaman minuutin päästä, mutta mä sit illat vatvon niitä. En tie miten siitä pääsis eroon. Masennuskin vähän vaivaa mut ei mitenkään mahottoman pahasti, tää syksy tekee siihen kyl oman osansa. Vielä en oo mitään koulun tukipalveluita käyttänyt, en oo kokenut tarpeelliseksi mut pidän ne kyllä edelleen mielessä et jos alkaa vähänkin tuntua siltä et haluis päästä juttelemaan ni uskallan sitä kyllä pyytää. Vaik tiiän ettei se helppoa ois. Mut tiiän myös ettei oo pakko pärjätä yksin ja tiiän et kouluakin pystyis vähän keventämään ilman et valmistuminen lykkääntyis. Mut en haluu keventää sitä ainakaan nyt.

Helppoa ei oo ollu hammaslääkärikäynnitkään, mut silti oon selvinny niistä. Sain yksityisen kanssa neuvoteltua asioista ni saa noi hampaatkin taas kuntoon ja yhden stressinaiheen ees hetkeksi pois mielestä. Sitä en tiiä saanko niitä viel tänä vuonna kokonaan kuntoon, riippuu nyt siitä miten voin olla koulusta pois et mihin väliin ne käynnit sais sovittua. En tosin tarviikkaan ku kaks käyntiä, et sinänsä ei oo paha homma. Pitää täs jossain kohdassa soitella sinne ja varata aikaa. Ajatuksena se ei tunnu kovin pahalta, mut tiiän et tulee kauhee ahistus sit kun sinne pitäis mennä. Mut selviin siitä, ku oon selvinny jo kahesta käynnistä. Tää toinen tosin oli väärä hälytys mut meni siedätyshoidosta sitten.

Epävakaa on tasaantunu tosi paljon. Selvästi siihenkin auttaa ku on tietyt rutiinit ja jotain säännöllisyyttä elämässä. En mä nyt oireeton oo mut aika lievillä oireilla mennään, ja tää on tosi jees. Jos nyt pysyis ees tässä ni riittää mulle ja voin elää tän kanssa.

745.

 Ehkä oon vihdoin ymmärtänyt sen, että suurin osa ihmisistä on ihan mukavia ja ymmärtäväisiä ja että omista huolista ja peloista kannattaa puhua. Eikä tehdä niin ku ennen oon tehny, et oon yrittänyt vaan esittää mahdollisimman rohkeeta, ku eihän se niitä pelkoja poista mihinkään. 

Tokan rokotteen otin alkuviikolla. Ekan jälkeen tosiaan meinasin pyörtyä, ihan siis mun omasta päästä johtuen eikä siitä itse rokotteesta, ni nyt sanoin sen heti siellä rokotuspaikalla ja sain tosi ihanaa kohtelua ja pääsin suoraan makoilemaan ni ei tarvinnu edes miettiä alkaako taas pyörryttää. Ennen oisin vaan sinnitellyt ja pelännyt sitä et mitä jos taas alkaa pyörryttää ja yrittänyt vaan esittää hyvävointista ja sehän nyt ois vaan pahentanut tilannetta. Pääsi paljon helpommalla kun vaan heti totes että mulla on sit tällänen ongelma.

Sama juttu hammaslääkärin kanssa, ihan törkee hammaslääkäripelko mut pakko sinne oli mennä kun alkoi hammas vihloa. Taas tuli vaan ja ainoostaan ymmärrystä ja tsemppiä, juteltiin asiasta hetki ja kaikki mun toiveet kuultiin ja huomioitiin. Muutama pieni reikä jäi vielä oottamaan paikkausta ja hammaskivet pitää poistaa, mut ihme kyllä mitään nyt jo paikattua reikää akuutimpaa vikaa ei ollut. Jäi hyvä mieli käynnistä ja uskallan mennä uudestaankin, varmaan jo vähän rennommalla mielellä. Oikeestaan toi käynti siellä oli hyvin rentouttava, hammaslääkäri piti huolen siitä ettei missään vaiheessa sattunut ja mä vaan makoilin silmät kiinni kuulokkeet korvilla. Sen jälkeen juteltiin vielä toinen pieni hetki ja varmistettiin et uskallan mennä uudestaankin. Ois voinut olla aika erilainen käynti jos taas olisin ollu "vanha minä" ja esittäny et en pelkää ei satu ei haittaa. 

Tenttiahdistuksesta puhuin kanssa ennen koetta, helpotti kun kuuli muilta ettei oo ainoa jota ne ahdistaa. Ekasta nappasin täydet pisteet vaikka tuntuikin ennen sinne menoa et en osaa mitään. Seuraava on heti ens viikolla, taas tuntuu etten osaa mitään mut ehkä vähän varmempi olo kuitenkin. Vaik puolet materiaaleista onkin vielä kokonaan opettelematta :D Mut niinhän mä viimeksikin tein et pänttäsin melkein kaiken vasta vikana iltana, ku oli kaikkee muuta häslikiä eikä ollu aikaa. Nyt ois ollu aikaa mut no... Meneehän tää näinkin. Saa nähdä miten näyttöjen kanssa käy kun niiden aika tulee, luulen et ne on vielä ahistavampia ku ei voi harjotella kotona kaikkea etukäteen ja sit pitäs tehdä kun toiset kattoo vierestä ja arvostelee. Mut toisaalta oon mä ennenkin näytöistä selvinny ja tuolla koulussa oikeesti opetetaan asiat kunnolla ja siel uskaltaa myös sanoa jos tuntuu ettei osaa jotain tai jos joku jännittää.

Alan myös pikkuhiljaa uskoa sen, et aktiivisuus oikeesti lisää aktiivisuutta ja passiivisuus lisää passiivisuutta. Vapaapäivät on tylsiä, etenki ku lyltsi ei saa tehdä enää pitkiä lenkkejä selkävaivansa takia eikä viiti sitä moneks tunniksi yksinkään jättää ku arkisin sitä yksinoloa noille nyt väkisin tulee. Ja vaik alkuun koulupäivät vei kaikki energiat, ni nyt jo huomaa miten arkipäivinä tulee tehtyä paljon enemmän. Vieläki helposti väsyttää, mut on paljon enemmän intoa tehä asioita ja saa paljon helpommin myös alotettua asioitten tekemistä. Ennen ihan vaikka tukien hakeminen tuntu kauheen raskaalta ajatukselta, nyt se on vaan sellanen "vaan parin minuutin homma hoidanpa pois"-juttu. 

Pitää koittaa pitää mielessä, et sit joskus ku valmistun ni kehitän jotain tekemistä jos en heti saa töitä. Jotain säännöllistä minkä takia poistua kotoa, ku se selvästi vaikuttaa yllättävän paljon. Jos joku viittis parin vuoden päästä muistuttaa sitten jos en ite muista :D

744.

 Täällä ollaan. Muutosta selvitty, tosin suuri osa kamoista on vielä ihan levällään, kun multa puuttuu esimerkiksi sellainen oleellinen asia nimeltä kattolamput. Pyykkikonekin odottaa apujoukkojen saapumista, käsipyykillä pitänyt tähän asti mennä joten vaatepussukatkin on vielä valtaosa purkamatta kun likaisinahan ne sitten lopulta muutti. Huonekalujakaan en oo viittinyt vielä järjestellä kuntoon, kun huomenna saapuu apujoukot niin kivempi niitä on porukalla siirellä, sen jälkeen pääsee paremmin sit purkamaan tavaroita. Nyt on vähän mälsää, kun sohvalla istuessa voi tuijottaa vaan jääkaappia ja tiskiallasta :D

Kotiutuminen oli alkuun tosi vaikeeta, pelotti mennä ulos ja pelotti naapurit ja vastaantulijat ja kaikki. Mut nyt tää on alkanut tuntua kodilta, osaan liikkua täällä, tunnen paikat jo aika hyvin ja mitä oon muutaman naapurin kanssa jutellut niin ihan mukavaa porukkaa nekin on. Autokorjaamoonkin jouduin tutustumaan heti muuton jälkeen, mut ainakin nyt tiedän mistä se löytyy kun joskus sitä kuitenkin taas tulee tarttemaan. Ja mikä tärkeintä, pääsin pois kaupungista! Toki taajamassa ja kerrostalokopperossa ollaan edelleen, mut onhan täällä nyt ihan eri meininki kuitenkin. Koiraihmisetkin vaikuttaa mukavilta ja aattelin lenkkiseuraa kysellä sit kun alkaa energiaa riittämään koulun lisäksi johonkin muuhunkin.

Koulua ekat pari viikkoa takana. Yllättävän hyvin on sujunut. Aamut on ihan perseestä, ahdistaa ja itkettää, ei saa syötyä ja tupakkaakin on kulunut taas jonkun verran (mutta en oo koukussa ja yritän pitää huolen etten myöskään koukuta itteäni uudelleen niihin syöpäkääryleisiin). Koulussa on kuitenkin kivaa, meillä on ihan mukava porukka siellä ja vaikka yleensä tauot yms meen itekseni (ihan omasta tahdosta, vähän taukoa sosiaalisuuteen kiitos) ni en oo silti mitenkään koko porukan ulkopuolella ja tuun hyvin kaikkien kanssa juttuun. Huomaa, et on ihan eri meininki ku nuorisopuolella. Opettajat on ihan mahtavia ja ilmeisesti niillä riittää kärsivällisyys myös silloin kun multa se loppuu. Vähän pitää koneiden yms. kanssa pelata tuolla mikä ei oo ihan mun vahvuus ja sitä pelkäsin, mut kaikkeen on saanut opetusta sen minkä on tarvinnut ja muistutusta siitä et ei oo mikään kiire eikä tarvii osata kaikkea heti. Ala tuntuu oikeelta myös, ainakin nyt on sellanen olo et kouluvalinta meni ihan nappiin. 

Energiaa ei oo kauheesti muuhun jäänyt ja blogikin varmaan jatkaa suht hiljaisella menolla, tosin ei nyt oo ollut sellasta oloakaan et tarttis tätä kirjottamista mitenkään erityisesti. Nytkin pitäis olla koulujuttuja tekemässä kun eka tentti lähestyy pelottavan nopeesti, mut yritän tasapainoilla tässä jotenkin niin et ois rentouttavaakin tekemistä ton koulun vastapainoksi. Koitan myös olla kiltti itelleni ja ymmärtää itteeni siinä et aamut on vaikeita ja koulu vie energiat, oonhan mä ollu monta vuotta melkeinpä tekemättä mitään niin ei se kai mikään ihme ole et tähän tottuminen ottaa oman aikansa. Nyt on vielä useempana viikonloppunakin kaikkea muuta sählinkiä tulossa, mut sentään jotain yksittäisiä vapaapäiviäkin löytyy et voi vaan ottaa rennosti.

Ja toki tiedän myös mistä täältä sit tarvittaessa saa apuja ja jutteluseuraa koulun kautta, pidän sen mielessä ja pitänee sinne sit hipsiä jos noi aamuahistukset ei ala helpottaa. Mut katellaan nyt muutama viikko ihan rauhassa näin, todennäkösyys on kuitenkin varmaan sen puolella et ne alkaa tosta itekseen tasottua ajan kanssa. Mut jos ei, ni sit käyn pyytämässä apua. Aika luottavainen oon sen suhteen et täällä sitä myös saa jos vaan pyytää.

743.

 Muutama päivä muuttoon. Mut on jätetty tän asian kanssa ihan vitun yksin, ensin monta ihmistä puhu et joo kyllä tullaan auttamaan. No aikooko kukaan niistä oikeesti auttaa vittuakaan? Ei. Mun pitäs saada tää saatanan paskaläävä yksin siivottua, yksin pakattua ja valtaosa kamoista myös vittu yksin muutettua. Samaan aikaan kroppa on sanomassa sopimusta irti, helle hajottaa pään ja tuntuu et sydänkään ei tätä haluis jaksaa, selkä sattuu joka vitun sekunti ja polvi vittuilee vähintään rappusissa jos ei muualla. Ja sepäs on mukavaa se, että muutto on hissittömän talon nelosesta hissittömän talon neloseen :)) Kaiken lisäksi siel uudella talolla on joku remppa ja ne remppaukkelit on leväyttäny kamansa siihen niin, et siihen oven eteen ei ees pääse autolla ainakaan mun ajotaidoilla.

Vähän alkoo ja pillereitä meni, sai ees hetken rauhaa tästä paskasta. Ois kyllä voinu nukkuu vähän enemmän ku pari tuntia. Vaik ikuisesti, sekään ei ois haitannu yhtään. 

En vittu selvii tästä. Miks kaikki aina jättää yksin just vittu sillon ku tarttis eniten apua?

742.

 Nopeella vilkasulla näyttää, että taas mennään sitä rataa, että joka toinen kerta tänne kirjoittaessa on ollut ihan hyvä fiilis ja joka toisella kerralla kaikki on täyttä paskaa. Jatkakaamme siis samalla linjalla, tänään kaikki on enemmän kuin paskaa. 

Niin toivottomalta kuin se tuntuikin, sain kämpän. Kiva juttu joo, mutta en tiedä miten helvetissä selviän muutosta ja etenkin tän paskaläävän siivouksesta. Siivooja on turha toivo, tili tulee vetämään helvetisti miinukselle tässä kuussa muutenkin. Pitää myös hävittää aika paljon tavaroita, ku uus kämppä on huomattavasti nykyistä pienempi. Kaks viikkoa siihen, että saan avaimet ja siitä vielä reilut kaks viikkoa siihen että tän paskakämpän avaimet pitää palauttaa. Halusin päästä palauttaan ne vähän etuajassa, et ehtis vielä ees hetkeksi mökille. Tää helvetin helle ei yhtään auta asiaa, ku kroppa ei kestä niin se ei vaan kestä ja koirillakin on paska olla. Tosin huonommin kuumuutta sietävä lähtikin nyt hoitoon, parempi sille niin. Ja se stressais mun stressiä ihan liikaa, että senkin puolesta hyvä et se on nyt muualla muuttoon asti. On kyllä outoo olla vaan yhen koiran kanssa kahestaan.

Mun rakas koiramummo kuoli, se koiraporukan kolmas joka ei asunut mun kanssa kun ei sopeutunut kaupunkiin. Mun piti asua kaupungissa vaan muutama vuosi ja ottaa se sen jälkeen mulle takaisin. Mut niin vaan jäin jumiin tähän paskakaupunkiin, vuodet vieri ja nyt on jo myöhäistä. Saatiin me sentään sen viimeiset kesät viettää yhdessä, mökillä se oli aina mun kanssa. 

Muserrun tän surun ja stressin alle. En osaa nukkua, en saa syötyä, en pysty tekemään mitään. Haluaisin viiltää, vetää perseet ja lääkeöverit ja hypätä junan alle. Haluisin niin paljon. Yritän hillitä itteni, mut kyl mä välillä mietin et mitä jos itsehillintä ei ehdi riittävän ajoissa paikalle. Perseet aionkin kyllä joku päivä vetää ihan varmasti, mut pitää ennen sitä hävittää noi ylimääräset lääkkeet ihan oman turvallisuuteni takia.

Saispa apua. Mut ei, ei ainakaan tässä paskakaupungissa oo sellasta asiaa tarjolla. Uudelta koululta löytyy sit terkkarit, kuraattorit ja psykologikin, toivotaan et sitä kautta sais jotain jeesiä. Pitää vaan eka selvitä sinne asti hengissä jotenkin. Sitä en tiiä miten siinä onnistun.

741.

 Istun mökin sohvalla koirat kainalossa, tuli humisee takassa ja myrsky metelöi ikkunan toisella puolella. Pari peuraa näkyy ulkona, siellä ne syö tyytyväisinä pellolla vaikka myrsky pauhaa ympärillä. Kettukin vilahti siellä hetki sitten. Just nyt asiat on aika hyvin. Voin olla täällä vielä useemman viikon tänä kesänä, tosin voi myös olla että pitää lähteä hyvinkin lyhyellä varoitusajalla ajelemaan hetkeksi takasin kotiin järjestämään asioita. 

Hain kouluun, selvisin haastattelusta, pääsin sisään. Pelottaa ihan törkeesti, mut samalla oon aika innoissani. Vihdoin pääsen tekemään jotain mun elämällä. Elokuusta eteenpäin seuraavat kaks vuotta mulla on tekemistä eikä mun tarvii enää sanoa kenellekään olevani työttömänä, vaan voin sanoa et oon opiskelija. Ehkä mahdollisesti sieltä vois joku kaverikin löytyä, olis enemmän ku jees. Tarviin ihmisiä mun elämään enemmän mitä mulla on nyt.

Yritän saada kämppää lähempää koulua, mut aika toivottomalta näyttää tällä hetkellä. Onneks tässä on vielä aikaa, ja tarvittaessa voin alun käydä nykyseltäkin kämpältä käsin. Tää muuttojuttu on oikeestaan se kovin stressi tässä nyt ja se on se asia joka vie aika paljon iloa mun kesästä pois. Ei se ite muuttaminen, vaan se, et mun on oikeesti pakko siivota se mun paskaläävä enkä pysty siihen. Ehkä pakko yrittää taikoa tyhjästä rahaa johonkin siivoojaan. Mut just nyt yritän olla miettimättä sitä, en tuu tän kuun aikana löytämään uutta asuntoa joten mulla on se kämppä vielä vähintään 2kk. Siitä ei kai tarvii murehtia just nyt, vaan nyt ku oon täällä mökillä koitan keskittyä keräämään voimia et jaksan hoitaa sen ja muuton sit ku sen aika on. Tää on kuitenkin mun vika vapaa kesä ainakin kahteen vuoteen, ni yritän nauttia tästä vaikka stressi häärääkin taustajoukoissa innokkaana mukana.

Mut ehkä tää tästä.

740.

 Liikaa. Ihan liikaa. Tuntuu et muserrun tän kaiken stressin ja huolen ja murheen alle. 

Isoisä oli tärkee. Oon suht hyvin siitä yli, mut näinä lämpiminä päivinä ollut ihan törkeen kova ikävä sitä. Ulkona on paljon vanhempia ihmisiä ja osan jutut kuulostaa ihan siltä mitä ois voinut odottaa isoisänki suusta. Niinä hetkinä se ikävä iskee. 

Koulujutut. Vielä useempi viikko haastatteluun. Ei se haastattelu yksinään tunnu niin pahalta, kunhan löydän paikalle ja pääsen jossain stressipissalle ni kaikki on ihan ok. Mut se kaikki muu siihen liittyvä, ne asiat jotka on isoja kysymysmerkkejä tällä hetkellä ja joille ei vaan voi tehdä yhtään mitään. Jos ne huolii mut sinne, ni en tiedä esim. sitä, koska se alkais. Tai joustavasti joo, mutta olettaisin et niillä on joku ajankohta mihin ne haluais ottaa uudet, helpompihan se ois kaikille niin. Eli ei oo mitään tietoa esim. siitä miten ehin olemaan mökillä kesällä. 

Ja ku ei tiedä lähiopetuksen määrää ni ei tiedä oisko fiksumpaa muuttaa vai ei. Enemmän oon kyl ehkä muuttamisen kannalla, ku en tykkää tästä nykyisestä ympäristöstä muutenkaan. Mut en voi katella vielä kämppää koska en tiedä vielä varmaks pääsenkö sinne. Yks tosi kivalta vaikuttava kämppä siel oli ihan koulun vieressä tarjolla, mut se meni niin nopeesti et heihei vaan sille. Nyt en ees kato niitä ennen ku tiiän, ettei tarvii harmitella niitä mitkä menee ohi. 

Jaa jos tulee muutto, ni ois pakko saada tää saatanan paskaläävä siivottua, mut en vaan pysty. Oon saanu vähän alkuun joo, mut siihen se sit jääki. 

Ja koko kouluhomma sillee yleisesti, miten siel pärjäisin ja miten pää kestäis. Millanen porukka siel mahtaa olla, mitä jos jään taas ulkopuoliseks niinku mulla on tapana. 

Ahistaa sekin, et pitää ehtii käymään porukoilla viel ennen sitä haastattelua. En haluais, mun unirytmi on ihan perseestä (tai siis sitä ei ole), ni ajaminen tulee oleen ihan helvetistä, mut muuta vaihtoehtoo ei oo. Vihaan lähtee täältä ajamaan sinne ja viel enemmän vihaan lähtee sieltä takasin tänne. Etenki nyt ku ei ehi ees oleen siellä kauaa. 

Välil tuntuu et kuolen tähän stressiin. Viime yönä nukuin huikeet kuus tuntia, se oli uus ennätys pitkään aikaan. Yleensä pystyn nukkuun jonkun 2-4h, joskus jopa pari lyhyttä pätkää vuorokaudessa. Aika usein herään siihen et oon niin stressissä etten saa henkee, mut ei nyt onneks ihan mihinkään paniikkikohtaukseen saakka oo noi menny. Etenki sillon hajottaa, ku on ihan saatanan väsyny eikä silmät pysy auki, mut silti ei voi vaan nukahtaa. Ne on niitä hetkiä ku ihan oikeesti haluis kuolla ja miettii et onks tää kaikki nyt muka tän arvosta. Et mitä jos vaan peruis koko kouluhaastattelun tai vaik koko elämän. Ja samaan aikaan on niin saatanan vihanen itelleen siitä et on tällänen. 

Bentsot auttas, mut koska ei oo hoitosuhdetta ni minkäs teet. Ihan turha mennä arvauskeskukseen sanomaan randomille lääkärille et hei tarttisin pameja kiitos hei. Vituttaa sekin, ettei voinu saada sitä apua sillon ku sitä pyysi. Jos ois vielä poli ja terppa, ni tiedän et se ois jo aikoja sitten selvittäny alkamisajankohdat ja muut, se ois tunkenu tänne auttamaan siivoomisessa ja auttanu muutenki kaikessa mitä tarviin. Ja ois saanu ne pamit. Mut ei, apua ei ole saatavilla ei ees sillon ku sitä pyytäis.

Liikaa kaikkee muutakin, mut en jaksa enkä ees halua kaikkee tänne kirjottaa. En ainakaan nyt. 

En jaksa tätä. Mut en mä jaksais sitäkään et kaikki jatkuis niinku aina ennenkin. Mä tarviin ihmisiä mun elämään, tarviin ihan vitusti. Viihdyn yksinki ihan ok joo, sillon ku se on vapaaehtosta. Mut mikään introvertti mä en oo. Onnellisimmillani oon ollu sillon, ku asuin solukämpässä (ei kyl enää kiitos) useemman kaverin kanssa, ilman et oli ees omaa huonetta. Ja tarviin tekemistä ja tavotteita, en jaksais olla enää turha. Ni en haluais peruakkaan. Jos jotenki jaksais siihen haastatteluun asti ni kaikki ois varmaan selvempää sen jälkeen.  

Ku vaan keksis miten kestäis siihen asti.

739.

 Ehkä vihdoin on oikea aika yrittää tehdä elämällä jotain. Oon alottanut kämpän siivousprojektin, joka etenee harvinaisen hitaasti mutta eteneepä kuitenkin. Hain kouluun, luulin sössineeni hakemuksen mutta kaksi tuntia myöhemmin sainkin jo haastattelukutsun. Ensi kuussa selviää huolivatko he mut sinne, ja jos niin koska koulu alkaa ja tarkoittaisiko se muuttoa. Muuttoasia riippuu nyt ihan siitä, paljonko voi tehdä etänä ja harjoitteluiden kautta. Ihan ammattikouluun oon siis (toivottavasti) palaamassa, ja vanhasta kokemuksesta tiedän että joustoa voi saada nuorisopuolellakin yllättävän paljon. Joten miksipäs ei aikuispuolellakin.

Ahdistaa niin saatanasti. Ja pelottaa. Enkä mä todellakaan tiedä jaksanko ja pystynkö, mut kuten viimeksikin kirjoitin, tarviin tälle elämälle jonkun tarkoituksen. Tarviin tavoitteita ja tekemistä. Ei tästä tuu mitään, jos päivät toistaa aina vaan samaa eikä koskaan saa mitään aikaseks. Ja ehkä opiskelun kautta sais jotain ihmiskontaktejakin. Se vois tehdä hyvää.

Enkä muuten oo viiltänyt. Vaikka edelleen tekis mieli.

738.

 Tehny monta päivää ihan törkeesti mieli kaivaa terä esille. Oon ollu taas niiiin pitkään ilman, en tiiä mistä tää tuli. Tiiän ettei se auta mitään, tiiän et se alkais kaduttaa. Mut silti. Yrittäny keksiä jotain mikä auttais, mut ei. Saan kyllä ajatukset muualle siksi ajaksi kun keskityn johonkin muuhun, mut pienikin tylsä hetki ja sieltä se ajatus taas hiipii mieleen. On kokeiltu jääpalat, tyynynhakkaamiset, reidetki on vähän mustelmilla, oon meditoinu ja ties mitä mut ei. Mikään ei vaan auta.

Oli jotain hyvääkin, oli tossa viikko sitten ammatinvalintapsykologin kanssa juttutuokio puhelimessa ja sai paljon uusia ajatuksia siitä. Ja sille oli yllättävän helppo puhuu. Hetken olin jo ihan varma että nyt lähden takas opiskelemaan, se psyka oli ärsyttävän hyvä motivoimaan ja innostamaan. Mut kyl tässä viikon aikana on ajatus siitä vähän lässähtäny, ei musta tällä hetkellä ois siihen. Tilasin mun amiksen todistuksen kuitenkin vanhalta koululta, ku oon kadottanut sen jonnekin. Onpahan sellanenkin sit taas olemassa, vaik en tiiä onko sille koskaan mitään käyttöä. Mut ainaki nyt tiedän et on olemassa ihan mielenkiintosilta vaikuttavia aloja, vaikken nyt hakiskaan ni ehkä joskus vielä. 

Kaikki muu sit sitä samaa tasasta paskaa mitä aina. Yksinäisyys painaa, enkä enää ees haluu nähdä ihmisiä koska se eron hetki on aina niin kauhee ja se olo sen jälkeen, ku tietää et sit tulee taas olemaan vaan yksin ja yksin ja yksin. Onneks on sentään koirat, ilman niitä oisin varmaan jo haudassa. 

Haluisin jonkun tarkotuksen mun elämälle. Haluisin et musta ois ees jotain hyötyy jollekin joskus, mut ei musta koskaan oo. Oon turha.

737.

 Alan olemaan aika loppu. Taas on palattu takaisin kaupunkielämään ja vihaan tätä. Vihaan koko tätä elämää. 

Enää ei ole isoisää, ei muualla kuin arkussa mullan alla. Ei kukaan vielä vuosi sitten jouluna osannut aavistaa mitään, muttei siitä ollut montaa kuukautta lopun alkuun. Eikä se ollut kaunista katsottavaa se. Toivottavasti mulle ei ikinä käy noin. 

Työkkärin kanssa vääntö jatkuu, tosin nyt mulla on hetki hengähdystaukoa kun selvityspyyntöön ei tarvitse vastata ihan vielä. Maanantaina ois puhelinaika ammatinvalintapsykalle, en tiedä miksi. Oisin halunnut sinne vuuuosia sitten kun sitä pyysin, mutta aika järjestyi nyt, kun tiedän mitä haluan ja tiedän millaisella avulla siihen pääsisin? Toi psyka ei valitettavasti voi sellaista apua antaa, mutta eipä sitä tunnu saavan mistään muualtakaan. 

Yks hammaskin vaivaa taas, siis vittu taas. Vastahan yhdellä akuuttiajalla kävin ja nyt muka ois seuraava. Ahdistaa. Etenkin nyt, ku oon kotona ja sinne on matkaa. Alkaa aina hammaslekurin jälkeen pyörryttää, mut taksiin ei oo rahaa, julkisiin en oo tässä tilanteessa menossa eikä autoilukaan ois kovin fiksu vaihtoehto + niiden parkkis on aina niin täynnä et se ois iiiso stressinaihe lisää. Eikä oo ketään joka vois hakea sieltä. Koitan vaan sinnitellä kotona jotenkin ja yritän olla ajattelematta asiaa liikaa. 

Koirat saikuttaa kilpaa enkä tiedä mitä teen niiden kanssa. Mut ei oo myöskään ketään koiraihmistä kaveripiirissä enää, ni ei oo ketään kenen kanssa vois sitä miettiä. 

Kämppä on yks paskaläävä mut turha kuvitellakaan et kykenisin siivoomaan täällä yksin. Uus läppäri on kans yks paskakasa, mut huoltotyypit on kuukaudesta toiseen vaan sillee "kokeile tätä ja seuraile :)))" Vittu menee hermot siihen et kone sammuilee itsekseen millon sattuu eikä suostuta ees kertomaan missä ois heidän huoltopisteet et sais tän ehkä käyttökelposeks joskus.

En tiiä mitä teen. Miks just mun elämästä piti tulla tällänen.

736.

 Kuka kuolee ekana-kilpailu on tulossa päätökseensä. Kolmesta kilpailijasta tärkein onnekseen lopetti kilpailun kesken ja vahvisti käsitystä siitä, että lääkärit eivät todellakaan ole aina oikeassa. Jos ei alidiagnosoida, niin sitten ylidiagnosoidaan. Yksi menehtyi välipäivinä, ei nyt niin kovin läheinen mutta kuitenkin ihminen, joka on ollut mun elämässä aina. Ja sit on isoisä... Niin, on, vielä. Mut ollaan siinä tilanteessa, et ootan vaan koska puhelin soi ja joku kertoo sen viimeisen uutisen. Mitään muita uutisia sieltä suunnalta tuskin on enää luvassa.

Muutenkin vointi on taas mennyt huonompaan suuntaan. Työkkäri ahdistelee, ja mun työkkärimuikki onnistui myös taitavasti lyttäämään mun suunnitelmia. Osaispa vaan olla välittämättä. Todennäköisesti karenssia pukkaa viimeistään ensi kuun alussa, jos ei nyt jotain ihmettä tapahdu. En tajua miten taas vaihteeksi pahenevassa koronatilanteessa voidaan karenssin uhalla edelleen pakottaa työttömiä johonkin täysin turhiin pilipaliryhmiin?? Työkkärissä ei saa mennä käymään ettei vaan taudit leviä, mutta arvottomat työttömät voidaan kyllä pakottaa ryhmätoimintaan kökkimään randomien kanssa. En oo mitenkään hysteerinen koronan suhteen, mut haluisin kuitenkin elää suositusten mukaan ja välttää ylimääräisiä ihmiskontakteja. Ja etenki suojella riskiryhmäläisiä joita mun ympärillä on.

Ollu taas ihan liikaa niitä aamuja, kun eka ajatus herätessä on se et haluis vaan kuolla. Tiiän etten oikeesti halua, et se on tää saatanan masennus joka saa mut luulemaan niin, mut pelkään niitä hetkiä kun unohdan sen. Niitä hetkiä, kun ihan tosissani luulen haluavani kuolla.

Haluisin niin kovasti saada jotain oikeeta apua tähän, mut en enää tiedä mistä sitä muka vois saada. Julkiselta ei ainakaan, ja yksityiseen ei oo varaa. Niin, siinä ne vaihtoehdot sit aikalailla olikin, kun millään yhdellä keskustelulla ei mua saa korjattua. Etenkään, ku en edelleenkään oo ees kykeneväinen puhumaan kaikista mun ongelmista ja oon hetkittäin ihan raivona sen takia, ku oon niin kyllästyny olemaan itteni vanki. Niin paljon sanottavaa, mut ei vaan pysty siihen ikinä sillon ku ois mahollisuus. Tosin eipä niitä mahollisuuksiakaan nykyään kovin paljoa oo. 

Oon kyl vähän ylpee itestäni nyt. Epävakaa mussa ois halunnu tehdä tästä pitkästä aikaa sellasen "nyt meen ja tapan itteni kaikki on paskaa"-postauksen, mut hillittin itteni. En oo muuten ennen onnistunu siinä. Mut se vaan ei toimi niin, ei se raivoominen ja itkuparkuvalitus auta. Tai saa sillä huomioo joo, ja se omalla tavallaan auttaa. Mut koitan opetella eroon siitä, et apua saadakseen pitäs huolestuttaa muita. Ei se oikein oo kuitenkaan. Enkä se oo minä, vaan epävakaa. Ja se vois painua helvettiin eikä tulis hetkeksikään ikävä.

735.

 Täällä ollaan. Blogi on ollut useampaan kertaan mielessä, ajatuksissani oon päivittänyt tänne paljon kaikkea mut lopulta en ole jaksanut kirjoittaa mitään. Oon oppinut sietämään sitä et oon yksin asioiden kanssa, mulla ei oo enää sellasta pakonomasta tarvetta kirjottaa aina jos ahdistaa. Voin elää sen kanssa et tiedän, ettei kukaan tiedä miten paska olo mulla on. Joskus en osannu. Kyllä mä edelleen hermostun jos en saa tukea sillon ku sitä tarttisin, mut en mee paniikkiin siitä. Selviin yksinkin jos on pakko, vaikka se perseestä onkin. Ku aikoinaan sain sitä paskaa oloa vielä pahemmaks sillä et yritin saada joltakin ees jotain huomiota, ja sit ku en saanu ni siitähän riemu repes. Sit kirjotin tänne ja se vähän autto. Onneksi löysin blogien pariin aikanaan, en tiedä miten oisin selvinny ilman tätä. 

Harmittaa se, miten paljon tarviin ihmisiä et voisin olla sitä mitä haluun olla. Ei mulla pysy motivaatio yllä missään jos ei pääse jakamaan asioita, oon huomannu. Huomannu etenkin tässä X ajassa, jonka oon eläny täysin koirapiirien ulkopuolella. Ku treenaaminen loppu koirien sairastumiseen ja treenikaverit katos. Me liikutaan koirien kanssa toki, temppuillaan jonkun verran ja ne on ihan yhtä rakkaita ku ennenkin, mut ei mulla oo mielenkiintoa kehittyy asioissa ku ei oo ketään kenen kanssa puhuu niistä. Mua ei kiinnosta treenata, vaik haluisin, koska ei oo sellasta treeniryhmää mikä sopis mulle, ei täällä. Yksin ei oo motivaatioo eikä yksin edes oo mahollista kehittyä samalla tavalla ku muiden kanssa, ei oo ketään antamassa ideoita kun oma pää on jumissa, ei oo muiden jumituksia joihin vois ite yrittää keksiä ratkasua. 

Enää ei oo mitään aktiivisia foorumeitakaan, joskus olin aktiivi useemmalla koirafoorumilla ja se piti motivaatioo yllä. Nykyään on vaan joku hemmetin facebook, jota huononnetaan vuosi vuodelta entisestään. En tykkää ja oonki ryhmissä suurimmaks osaks vaan sivustaseuraajana. 

Haluisin sen mun innon takasin. Sen energian, minkä sain siitä kun oppi uutta, ravas treeneissä, vaihto ajatuksia muiden kanssa. Sen, et oli tavotteita ja mikä tärkeintä, oli ihmisiä joiden kanssa yritti saavuttaa ne. Oli niitä jotka oli samaa mieltä ja tukena, mut ehkä jopa tärkeempinä oli ne, jotka epäili ja jotka oli asioista eri mieltä. 

Samasta syystä lopetin heppailunkin sillon joskus. Ei se ollu enää sama, kun sitä teki vuodesta toiseen aina vaan yksin.

Jotenki sitä on jäänyt omien unelmiensa kanssa niin yksin, etten tiedä haluunko niitä ees enää. Ja se on tosi surullista, ku oon kuitenkin aika pienestä asti tienny mitä haluan. Ja nyt se ei enää tunnu miltään. 

Lähti taas kirjottaminen ihan eri suuntaan mihin piti, mut ei kai siinä mun kohalla oo mitään ihmeellistä. Vuosi on lähteny käyntiin ihan ok. Mitä nyt lyltsin kunto vähän huolettaa ja uus kone osoittautui harvinaisen vammaseks yksilöksi ja jännityksellä odotellaan saako tän hoidettua ilman et pitää kiikuttaa huoltoon. Hammaslääkärissä kävin enkä kuollut sinne, oli kyl vähän ristiriitaset olot taas ennen sitä. Aattelin, et mieluummin kuolen ku meen sinne ja samaan aikaan lohdutin itteeni sillä, et en kuole siihen :D Oli ärsyttävä patti suussa, ni oli pakko uskaltaa, ei onneks ollu mitään karannutta hammaskiveä isompaa. Pakko kyllä varaa kunnon tarkastukseen aikaa sit ku korona joskus helpottaa, mut pikatarkastuksen perusteella ei nyt kuulemma oo mitään akuuttia hätää. 

Ah niin ja yks sukulainen hyppäs pois "kuka kuolee ekana"-kisasta eikä olekaan kuolemassa mihinkään <3 Hiton lekurit, jos ei vähätellä ni sit pelotellaan turhalla vaan, jotta seuraava lekuri voi sanoa et ei mitään vakavaa sairautta nyt kyllä ole olemassa. 

Mökille on ikävä, joulun jälkeen nopeesti piipahdin siellä. Tuntu kivalta jopa nähdä se saatanan tikka, jonka kanssa mulla oli sota koko viime vuoden. Jotenki pitää taas sinnitellä ja selvitä talvesta, en tiedä miten, mut koitan vaan ajatella sitä et keväällä pääsee taas nauttimaan maalaiselosta. Pilipalikuntouttavan soppari loppui ennen ku kävin kertaakaan siellä paikan päällä :D ja sain uuden sossun joka ymmärsi ku sanoin etten halua jatkaa siellä. Ainakin toistaseks saan olla niiden ahdistelulta rauhassa. Saan siis säilyttää mun surkean unirytmin ja öiset metsäretket, jotka on ihan parasta <3