736.

 Kuka kuolee ekana-kilpailu on tulossa päätökseensä. Kolmesta kilpailijasta tärkein onnekseen lopetti kilpailun kesken ja vahvisti käsitystä siitä, että lääkärit eivät todellakaan ole aina oikeassa. Jos ei alidiagnosoida, niin sitten ylidiagnosoidaan. Yksi menehtyi välipäivinä, ei nyt niin kovin läheinen mutta kuitenkin ihminen, joka on ollut mun elämässä aina. Ja sit on isoisä... Niin, on, vielä. Mut ollaan siinä tilanteessa, et ootan vaan koska puhelin soi ja joku kertoo sen viimeisen uutisen. Mitään muita uutisia sieltä suunnalta tuskin on enää luvassa.

Muutenkin vointi on taas mennyt huonompaan suuntaan. Työkkäri ahdistelee, ja mun työkkärimuikki onnistui myös taitavasti lyttäämään mun suunnitelmia. Osaispa vaan olla välittämättä. Todennäköisesti karenssia pukkaa viimeistään ensi kuun alussa, jos ei nyt jotain ihmettä tapahdu. En tajua miten taas vaihteeksi pahenevassa koronatilanteessa voidaan karenssin uhalla edelleen pakottaa työttömiä johonkin täysin turhiin pilipaliryhmiin?? Työkkärissä ei saa mennä käymään ettei vaan taudit leviä, mutta arvottomat työttömät voidaan kyllä pakottaa ryhmätoimintaan kökkimään randomien kanssa. En oo mitenkään hysteerinen koronan suhteen, mut haluisin kuitenkin elää suositusten mukaan ja välttää ylimääräisiä ihmiskontakteja. Ja etenki suojella riskiryhmäläisiä joita mun ympärillä on.

Ollu taas ihan liikaa niitä aamuja, kun eka ajatus herätessä on se et haluis vaan kuolla. Tiiän etten oikeesti halua, et se on tää saatanan masennus joka saa mut luulemaan niin, mut pelkään niitä hetkiä kun unohdan sen. Niitä hetkiä, kun ihan tosissani luulen haluavani kuolla.

Haluisin niin kovasti saada jotain oikeeta apua tähän, mut en enää tiedä mistä sitä muka vois saada. Julkiselta ei ainakaan, ja yksityiseen ei oo varaa. Niin, siinä ne vaihtoehdot sit aikalailla olikin, kun millään yhdellä keskustelulla ei mua saa korjattua. Etenkään, ku en edelleenkään oo ees kykeneväinen puhumaan kaikista mun ongelmista ja oon hetkittäin ihan raivona sen takia, ku oon niin kyllästyny olemaan itteni vanki. Niin paljon sanottavaa, mut ei vaan pysty siihen ikinä sillon ku ois mahollisuus. Tosin eipä niitä mahollisuuksiakaan nykyään kovin paljoa oo. 

Oon kyl vähän ylpee itestäni nyt. Epävakaa mussa ois halunnu tehdä tästä pitkästä aikaa sellasen "nyt meen ja tapan itteni kaikki on paskaa"-postauksen, mut hillittin itteni. En oo muuten ennen onnistunu siinä. Mut se vaan ei toimi niin, ei se raivoominen ja itkuparkuvalitus auta. Tai saa sillä huomioo joo, ja se omalla tavallaan auttaa. Mut koitan opetella eroon siitä, et apua saadakseen pitäs huolestuttaa muita. Ei se oikein oo kuitenkaan. Enkä se oo minä, vaan epävakaa. Ja se vois painua helvettiin eikä tulis hetkeksikään ikävä.