Vuotuisen kuulumispostauksen aika! Miten tämä blogi aina tuleekin mieleen keskellä kesää.
Siitä on kohta vuosi, kun jouduin hyvästelemään elämäni koiran. Todellisen pelastajakoiran, joka eli kanssani kaikki elämäni vaikeimmat vuodet toimien parhaana terapeuttina ja hengissäpitäjänä. Ja kun vihdoin sain elämän kunnolla järjestykseen, olikin parhaan ystävän aika lähteä. Melkein 13 vuotta saatiin yhteistä aikaa ja siitä olen kiitollinen. Vaikeuksistani huolimatta pystyin onneksi antamaan koiralle arvoisensa onnellisen ja aktiivisen elämän. Ikävä on suuri, mutta kyllähän sen aina jo koiraa ottaessa tietää, että yhteinen aika ei valitettavasti ole ikuista. Lyllerö-rouva se vielä porskuttaa, mutta on jo jonkun aikaa asunut rauhallisemmissa olosuhteissa mun vanhempien luona, on onnellisempi siellä kun ei terveyshaasteiden takia enää jaksa muiden koirien perässä pysyä. Mutta taitaa tämä olla viimeinen kesä Lyltsillekin.
Kaksi viikkoa hyvästien jälkeen maailmaan putkahti lauma pieniä marsuja, joista myöhemin ihan koiria kuitenkin kasvoi. Yhdestä tuli vahva tunne, en tiedä miksi, ihan toisenlainen pentu oli ajatuksissa kun kasvattajaa aikanaan lähestyin. Mutta kun kasvattaja kertoi myös miettineensä että kyseinen yksilö voisi olla minulle sopiva, oli valinta selvä. Nopeasti päättyi koiraton elämä. Joka ei sekään täysin koiratonta ollut, kun miehellä silloin vielä koiravanhus oli.
Alku pennun kanssa oli haastavaa, taustalla painoi suru vanhan ystävän menetyksestä, enkä yhtään muistanut millainen eläin on koiranpentu. En muistanut, että sille pitää opettaa ihan kaikki, olinhan yli kymmenen vuotta elänyt samojen koirien kanssa ja arki oli ajallaan muotoutunut toimivaksi ja helpoksi. Ja nyt kaikki olikin ihan uutta. Mutta kyllä se elämä alkoi siitä taas rullata eteenpäin, ja nykyään arki on taas suht mutkatonta. Olemme päässeet myös korkkaamaan näyttelyuran, ja toivottavasti jonain vuonna pääsemme myös kisakentille. Koirasta se ei ainakaan jää kiinni, kunhan itse opin pysymään tuon sähikäisen perässä myös harrastuskentillä.
Ehkä olen myös kasvattajalle kertonut haluavani toisenkin vauhdikkaan karvakaverin. Mutta se ei tapahdu vielä tänä vuonna.
Sehän se oli, isoin muutos mitä elämässä on viimeisen päivityksen jälkeen tapahtunut. Sama koti maalla, sama mies (ja hänestä en luovu), työpaikassa tuli ensimmäinen vuosi täyteen ja kohta pääsen kauan odotetulle kesälomalle. Auto vaihtui vanhan hajottua, siitä pitäisi jonkunlainen retkiauto tässä kesän aikana muotoutua. Pitäisikin itse asiassa olla juuri nyt sille verhoja askartelemassa eikä jumittaa sisällä tietokoneella.
Surua on ollut, mutta elämä kuitenkin rullaa eteenpäin. Ikävästä huolimatta kaikki on hyvin, edelleen. Eikä se ikäväkään aina ole huono asia, se vain kertoo siitä miten onnekas olenkaan, kun aikanaan sain elämääni niin täydellisen koiran. Ehkä tapaamme vielä jossain, sitten joskus.
Mutta nyt nappaan tuon energisen pikkutirriäisen mukaan ja painutaan mittailemaan sitä autoa, niin pääsee vielä tänä vuonna sen kanssa reissaamaankin. Katsellaan, palaanko taas ensi kesänä takaisin kuulumisia kirjoittamaan.
