754.

 Täällä taas. Jotenkin sitä aina tähän aikaan vuodesta tulee hetkellinen ikävä blogia ja kirjoittamista. 

 Kirjoitin vuosi sitten, että vihdoin uskallan todella sanoa että minä selvisin. Ja uskallan sanoa niin edelleen.  Kirjoitin myös toivovani, että pystyisin joskus saamaan edes yhden nuoren todella uskomaan siihen, että asiat voivat muuttua paremmaksi. Ja kuinkas kävikään, tilaisuus mahdollisesti monienkin nuorten ja lasten auttamiseen tuli eteen ihan yllättäin. Päädyin työpaikkaan johon en olisi ikinä uskonut päätyväni, asia tapahtui vähän niin kuin vahingossa. Mutta nykyään työnkuvaani kuuluu päivittäisten hommien lisäksi satunnaisesti päiväkoti- ja koululaisryhmien ohjaaminen, lisäksi meillä käy työpajoilta porukkaa toisinaan ja meillä on kuntouttavassa työtoiminnassa olevaa jengiä osana tiimiä. Oikeastihan alani ei mitenkään liity ihmisiin ja heidän kanssa toimimiseen, joten on aika suuri ihme että juuri minun kohdalleni osui tämä työpaikka ja että vielä halusivat palkata hommaan juuri minut. Toivon, että pystyn olemaan avuksi mahdollisimman monelle. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen päätynyt oikeaan paikkaan, jotenkin minut ohjattiin juuri tähän.

Olen myös ollut melkein pari vuotta parisuhteessa. Edelleen hämmentää miten helposti asiat voivatkaan sujua. Emme ole riidelleet tämän kahden vuoden aikana kertaakaan, hän ei ole kertaakaan suuttunut minulle vaikka myönnän että osaan kyllä olla hyvin ärsyttäväkin toisinaan. Vihdoin olen tasapainoisessa suhteessa, jossa molemmat voivat sanoa kaikki omat ajatuksensa ja mielipiteensä ääneen, olimme sitten asioista samaa mieltä tai emme. Uskallan olla oma itseni ja pystyn luottamaan siihen että kelpaan juuri sellaisena kuin olen. Ihan uusi tunne minulle, ja samalla niin ihana. 

Ja onnekseni olen myös päässyt vihdoin pois kerrostalosta. Olen vihdoin päässyt asumaan maalle ja saanut omia ihanan ison pitkään hoitamattomana olleen pihan. Täysin vapaat kädet pihan suhteen, joten siellä on tullut kuopsuteltua paljon ja kaikenlaista uutta on sinne jo kehitetty. Ja mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan, on syksylle myös odotettavissa karvaista perheenlisäystä. Mutta siinä matkassa on vielä monta muuttujaa eikä mikään ole täysin varmaa ennen kuin nähdään mitä sieltä syntyy vai syntyykö mitään. Odotan kuitenkin innolla uutta ystävää ja sitä, että pääsee palamaan takaisin harrastuskentille. Vanhuskoirien kanssa keskitytään rauhalliseen yhdessäoloon ja nauttimaan niistä hetkistä joita vanhoilla ystävillä vielä on jäljellä <3 ja tulevan kaverin kanssa sitten suunnataan vauhdikkaampien tekemisten pariin.

Lisäksi olen tietenkin tapani mukaan käynyt retkeilemässä ympäri metsiä, löytänyt ihania lenkkimaastoja myös yllättävän läheltä. Seikkaillut lähellä ja kaukana, mökkeillyt, kokeillut uusia juttuja ja vanhoja harrastuksia (mm. ratsastusta seitsemän vuoden tauon jälkeen!), elänyt oman näköistä elämää.

Nähtäväksi jää tulenko taas vuoden päästä kirjoittamaan kuulumisia vai en. Sekin on mahdollista etten kirjoita enää ollenkaan, tai sitten saatan olla täällä taas jo huomenna. En tiedä, enkä aio stressata asiasta. Kirjoitan jos tuntuu siltä ja jätän kirjoittamatta jos ei huvita tai ehdi. Blogi pysynee kuitenkin julkisena näkyvissä. Ehkä tämäkin voi olla keino todistaa jollekin se, että paskastakin elämästä voi joskus tullakin ihan hyvä elämä. Vakavistakin mielenterveysongelmista voi toipua, tai elämä voi muuttua elämisen arvoiseksi ja mukavaksi vaikka ei täysin terveeksi koskaan tulisikaan. Saisin minäkin varmasti edelleen jonkun diagnoosin jos lääkäriin avoimesti menisin, mutta väliäkö tuolla. Minä pidän elämästäni. Ja ihme kyllä olen oppinut pitämään myös itsestäni. Tässä on hyvä.

753.

 Näköjään palaan kirjoittamaan aina vuoden välein. Blogikin on taas välissä ollut piilotettuna jonkun aikaa. Tuntui kuitenkin siltä, että haluan kirjoittaa vielä ainakin kerran. Tuossa jokunen aika sitten luin melkein kaikki postaukset läpi, aika tuntui vihdoin siihen oikealta. On niitä ennenkin tullut selattua, mutten ole ollut siihen henkisesti valmis. Ennen blogin lukeminen on aiheuttanut vain vihaa ja lisää pahaa oloa. Enää niin ei tapahtunut. Surullista luettavaahan tämä oli, etenkin vaikeimpien vuosien kohdalla, mutta ehkä sitä vihdoin osaa käsitellä asioita jollakin tapaa. Pelkään kyllä edelleen että katkeroidun, olenkin katkera ajoittain ja voin sen myöntää. Haluaisin vielä hakea keskusteluapua ja käydä menneisyyttä läpi, käsitellä sen lopullisesti pois alta ja oppia hyväksymään sen kokonaan. Mutta valitettavasti sitä apua on sen verran rajallisesti tarjolla ja sen piiriin niin vaikea päästä, että jää nyt ainakin toistaiseksi kokeilematta. Onneksi minulla on nykyään elämässä muitakin ihmisiä joiden kanssa voi asioista puhua. Toki kaikkea en heidän niskaansa voi kaataa enkä kaikkea kertoa, mutta jotain sentään.

Muistan sen ajan, kun mieleen ei mahtunut juuri muuta kuin ajatus kuolemasta. Tosin aika on kullannut muistoja siitäkin, en minä enää ihan kunnolla saa otetta niistä tunteista joita minulla siihen aikaan oli. Ehkä ihan hyvä niin. Kunpa voisi lähettää itselleen viestin menneisyyteen, kertoa että kaikki muuttuu kyllä paremmaksi ja elämä elämisen arvoiseksi. Sitä en voi tehdä, mutta toivon, että pystyisin vielä joskus saamaan edes yhden nuoren uskomaan siihen. Siihen, että vaikka elämä tuntuisi kuinka paskalta ja toivottomalta, vaikka tuntuisi siltä ettei jäljellä ole kuin se viimeinen vaihtoehto, niin kaikki voi silti aina muuttua myös parempaan suuntaan. Se on ihan hemmetin vaikeaa ja raskasta jaksaa niitä oloja päivästä toiseen, mutta toivo paremmasta loppuu vasta sillä samalla sekunnilla kuin elämäkin.

Minä olen onnellinen siitä että selvisin. Onnellinen siitä, että olin "liian huono" edes tappamaan itseäni. Toivon, että vielä joskus löydän oman tapani auttaa muita löytämään tämän saman onnen.

Nyt kaikki on suurimman osan ajasta hyvin. Kyllä edelleen stressaannun helposti ja ahdistun varmasti keskivertoihmistä pienemmistä asioista, mutta osaan käsitellä tunteita aikaisempaa paremmin enkä anna ahdistuksen enää estää elämästä. Ja päivä päivältä ahdistuksen määrä pienenee edelleen, kun huomaa ettei niissä vaikealta tuntuvissa tilanteissa ollutkaan lopulta mitään pelättävää. Itsetuhoajatukset ovat loppuneet kokonaan, en muista koska olisin viimeksi sellaista ajatellut. 

Vihdoin uskallan todella sanoa, että minä selvisin. Selvisin, vaikka monta vuotta elin siinä luulossa, että se ei olisi mahdollista. Vaikka pitkään luulin kuoleman olevan ainoa vaihtoehto.

752.

 Vuosi on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Blogi on aina välillä käynyt mielessä, joten ajattelin tulla päivittämään kuulumisia pitkästä aikaa. Jatkan samalla linjalla, en tiedä tulenko tänne vielä joskus takaisin vai en. Mutta just nyt kirjoittaminen tuntuu hyvältä idealta, joten mikäs siinä. 

Sain vihdoin saavutettua mun pitkäaikaisen haaveen. Keväällä pakkasin kimpsut ja kampsut ja muutin suht lähelle porukoita ja meidän sukumökkiä. En vieläkään päässyt ihan maalle muuttamaan, mutta aina sitä liikahdetaan astetta lähemmäs tavoitetta. Kerrostalossa ollaan edelleen, mutta nyt on paljon tilaa sisälläkin ja alue on varsin rauhallista ja luonnonläheistä. Ja mikä parasta, täällä ei ole häiritsevää bile-elämää viettäviä naapureita kuten edellisessä talossa oli. Vähän muuton jälkeen sain myös väännettyä roikkumaan jääneet kurssit kasaan ja valmistuin koulusta (monta kuukautta etuajassa, hyvä minä!). Huhtikuun lopussa aloitin työt, joita jatkuu nyt ainakin syksyyn asti. Toivon kyllä, että ensi vuonna olen töissä jossain muualla. Nykyisessä paikassa on vähän... no, huonohko työilmapiiri. Ja harvinaisen surkea palkka. Mutta jostain se on aloitettava, ei sitä heti voi hypätä alansa huipulle joten tällä mennään. 

Takana on myös nyt viitisen kuukautta lihaskuntotreeniä. Silloin aikana ennen koronaa se yksi lekuri käski mun aloittaa treenaamisen, mutten silloin voinut kun jostain syystä se vei yöunet kokonaan. Sitä ennenkin monta kertaa kokeilin, mutta syömishäiriötausta puski aina turhan nopeasti muistuttamaan olemassaolostaan. Mutta nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että treenaan koska pidän siitä ja koska se tuo huomattavasti lisää jaksamista arkeen. Lisäplussana se, että olen taas oppinut pitämään peilikuvastani. Vaaka löytyy nykyään taas kotoa, mutta nykyään käytän sitä vain vahtiakseni ettei paino lähde tippumaan. Fyysinen työ ja treenaaminen ja koiralenkit päälle, niin ei tässä lihomaan pääse vahingossakaan. Mutta vaaka onkin nykyään olemassa sitä varten, että se kertoo jos pitää syödä enemmän.

 Koirat porskuttaa edelleen kumpainenkin menossa mukana, mutta ikä on molemmille tuonut omat terveyshuolensa ja rahaa on eläinlääkäreille kannettu sen verran reippaasti, ettei omaan elämiseen ole kummoisesti jäänyt vaikka nyt työelämässä olenkin. Molemmilla omat vaivansa, jotka voivat vaikuttaa elinikään tai sitten ei. Ei tässä ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin oppia elämään asian kanssa. Toki molemmilla on jo ikää ja pitää olla iloinen siitä, että pitkään me saatiin elää ilman, että tarvittiin eläinlääkäriä muuhun kuin rokotuksiin.  Koira-asioiden kanssa on vähän kriisi, aina olen kutsunut itseäni koiraihmiseksi mutta enää en tiedä. Eikä nyt heti onneksi tarvitsekaan tietää, koska noiden elinaikana mulle ei yhtään pentua tule. Tähänkin fiilikseen varmasti vaikuttaa se, ettei enää koirien kanssa harrasteta mitään, ei käydä enää pitkillä kimppalenkeillä eikä tule sitä sosiaalisuutta mitä aikaisemmin koirapiireistä sain. Ja se, että kun asuu koirien kanssa yksin, se on sitten töiden lisäksi kolme lenkkiä päivässä halusi sitä tai ei, ja väsytti kuinka paljon tahansa töiden jälkeen. No, oli miten oli, vetskut saavat nyt kaiken tarvitsemansa huomion ja hoidon vaikka se välillä raskaaksi käykin. Sitä ei tiedä onko meillä yhteistä aikaa edessä viikkoja, kuukausia vai vuosia, mutta mennään päivä kerrallaan ja yritetään ottaa ilo irti niistä pienistä arkisista yhteisistä hetkistä. Sen jälkeen on sitten aika miettiä vieläkö olen koiraihminen.

Jonkunmoisen nettiriippuvuuden olen itsessäni tunnistanut ja se taitaakin olla seuraava työstettävä asia. Toki ei tämä riippuvuus ole mikään ihmekään, kun vuosia mun elämä oli pääosin netissä ja blogikin oli tärkeä turvapaikka. Mutta haluan keskittyä oikeaan elämään netin ulkopuolella ilman, että olen ärtynyt vain siksi, etten ehdi roikkumaan koneella kuten ennen. Hankalaa irrottautua nettimaailmasta, mutta varmaan välttämätöntä jos haluaa oppia ottamaan elämästä kaiken ilon irti. Nyt olen löytänyt itseni aivan liian monta kertaa kiroamasta sitä, miten vuorokaudessa on liian vähän tunteja tehdä mitään. Ja huomannut sitten, että ne tunnit joita kaipaan lisää, kuluisivat tässä koneella istuessa. Kaiken muun ehdin kyllä tehdä. Toki se on itsellekin vähän epäselvää, kuinka iso osa ärtymyksestä johtuu nettiriippuvuudesta ja kuinka iso osa väsymyksestä ja siitä, ettei oikeastaan jaksaisi tehdä mitään muuta kuin istua koneella. Mutta yritän nyt keksiä jotain muuta rentouttavaa tekemistä ja vähentää tietokoneella olemista, sillä se kai selviää kummasta ärtymys on johtunut.

Ilman tupakkaa on vierähtänyt kohta vuosi (joo, lopetin miljoonatta kertaa). Enää ei tee mieli kuin alkoholia nauttiessa, joten voiton puolella ollaan. Viiltelynhimosta olen päässyt kokonaan eroon, en edes muista koska olisin viimeksi sitä halunnut tehdä. Muita itsetuhoajatuksia toisinaan on, mutta aika harvakseen aikaisempaan verrattuna. Ja vuosien takaisen terpan sanoin, ne on vaan ajatuksia. Mitään hätää ei ole niin kauan kun tiedän varmaksi, että ne myös pysyvät vain ajatuksina.

Vuoteen on siis mahtunut yllättävän paljon muutoksia. Vointi on ollut ei nyt ehkä mikään maailman paras, mutta ihan kelvollinen aikaisempaan verrattuna. Tämän viikon olen saikulla, mutta toivottavasti sitten jaksaa taas painaa töissä. Koulusta stressasin sen verran paljon, että sain vähän terveyshuolia riesaksi nuppivikojen kaveriksi, ja lisäksi tässä on nyt ollut kaikenmoista huolta läheisistä ja koirista. Mutta elämä on, ja on hyvinkin mahdollista että terveysongelmat helpottavat kun tässä alkaa (toivottavasti) stressikin helpottaa ja elämä taas tasaantua. Jos työilmapiiri olisi parempi, voisin ehkä vihdoin todeta saavuttaneeni sen "riittävän terve"-olotilan, josta polin terppa aikoinaan aina puhui. Siitä, että hyvää elämää elääkseen ei ole mikään pakko olla täysin terve, vaan siihen riittää se, että elämä tuntuu riittävän hyvältä. Mutta ehkä saavutan sen sitten, kun toivottavasti joskus pääsen parempaan työporukkaan.

751.

 Hengissä ollaan ja harkkaakin jo kuutisen viikkoa takana. Oon yllättänyt itteni. Oon jaksanut 8h työpäiviä sen viis päivää viikossa ja päälle vielä reilun puolentunnin matka suuntaansa. Ja valtaosan ajasta oon jopa viihtynyt! Ehkä vihdoin onnistuin tekemään oikean alavalinnan. Ja myös oikean harkkapaikan valinnan, koska mulla on aika varma työpaikkakin tulevaisuudessa. Olettaen, et jaksan tän harkan loppuun asti enkä ala möhlimään mitään :D Jos kaikki menee hyvin, voi olla että pääsen jo reilun puolen vuoden päästä muuttamaan sinne, missä haluan asua. Lähemmäs mökkiä, sukulaisia ja myös lapsuudenystävää. Se oli mun suurin tavoite kun takaisin opiskelemaan lähdin ja tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että siihen tavoitteeseen päästään pelottavan helpolla. Tosin vielä on tenttejä ja uutta opittavaa edessä, mutta eiköhän niistä selvitä. Mulla on myös mahdollisuus valmistua miltei puoli vuotta etuajassa, mutta se on kiinni myös muista asioista kuin musta, joten oon kyllä valmistautunut jo henkisesti siihen että niin ei välttämättä käy ja sekin on ihan ok.

Se epävarma "en uskalla tehdä mitään"-tyyppi on kadonnut jonnekin. Harkan alun jälkeen kaikki kouluun liittyvät ahistukset on myös kadonneet, meillä siis tosiaan on koulupäiviä harkan aikanakin. Vielä keväällä kouluaamut ahdisti, enää ei. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta en valita. Oon myös harkassa tehnyt asioita joita oon ennen pelännyt, mutta nyt ne ovatkin olleet vain kivalla tavalla jännittäviä. En pelkää enää mokaamista samalla tavalla kuin ennen.

Mökillä on miljoona projektia käynnissä, harkasta on jäänyt energiaa sinnekin. Jaksan myös iltaisin touhuta koirien kanssa ihan riittävästi. Koneella jumittaminen taas on vähentynyt huomattavasti, välillä on päiviä jolloin en avaa koko konetta ollenkaan! Aika iso muutos kun miettii, että vielä vuosi sitten mun elämä oli monesti sitä, että istuin naama kiinni koneessa aamusta iltaan. Huomenna lähden myös pitkästä aikaa vapaan viikonlopun kunniaksi telttailemaan ja kone saa taas jäädä lepäämään.

En tiedä, jatkanko blogin kirjoittamista enää. Kyllä mä tiedän, että on erittäin todennäköistä että joku romahdus jossain vaiheessa tulee, mutta ne mitä tässä vuosien varrella on tullut ovat olleet usein kerta kerralta vähän edellistä helpompia ja mikä tärkeintä kestäneet lyhyemmän ajan. On mulla vielä päänupin kanssa työstettävää, en mä terve ole enkä tiedä tulenko koskaan olemaankaan, mutta olen oppinut elämään itseni kanssa. Tällä hetkellä mulla ei ole mitään kirjoitettavaa tänne. Jos uusia postauksia ei enää tule, se todennäköisesti kertoo siitä että kaikki on hyvin ja elämä rullaa eteenpäin.

Hyvää kesää ja mahdollisimman hyviä vointeja kaikille! Ja kiitos kaikesta tuesta mitä olen tätä kautta näiden vuosien aikana saanut, se on merkinnyt todella paljon <3

750.

 Ärsyttää. Piti olla kiva viikko, ku oli vapaata kerrankin. Mutta kuinkas kävikään. Mun mulkero naapuri onnistui sotkemaan mun suht hyvin kasassa pysyneen unirytmin. Mulkero naapuri aiheutti myös aikasemmin sen, että kusin yhden kokonaisen kurssin ja sen, että ulos lähtemisestä on tullut ahdistavaa kun joutuu kulkemaan väkivaltasen ääliön (jonka suosikkihenkilöihin en oletettavasti kuulu, mulkero kun tietää että minä olen se joka on sinne kyttiä soitellut) oven ohi aina kun haluaa kämpästä pihalle. Just kun olin päässy eroon siitä, ettei enää tarvii ennen ulos lähtemistä kuunnella ovella ettei rapussa oo ketään, oppinu ettei se haittaa vaikka siellä joku samaan aikaan oiskin.

Piti tällä viikolla nukkua univelat pois, mutta oonkin vaan kerryttänyt niitä lisää. Piti tehdä itsenäisiä kouluhommia ja rästijuttuja pois, no mitään en oo jaksanut. Piti soittaa pari puhelua, en saanu aikaseks. Piti nähdä tärkeetä ihmistä, sekin kusi. Piti nauttia kivoista keleistä ja ulkoilla paljon, ajatuksena hyvä mut toinen koira ontuu. Piti pitää siivouspäivä ja pakkailla ku lähen pian kesäksi muualle harkkaan, siivoomisessa sentään etenin vähän koska oli pakko ku tuli tarve huoltomiehelle. Muuten kaikki on mennyt ihan päin helvettiä. 

Huomenna pidän mun synttäribileet. Eli toisin sanoen vedän perseet koirien kanssa ja itken mun (tällä hetkellä) paskaa elämää. Kuulostaa siis just sellasilta bileiltä ku halusin :D Kakunkin söin etukäteen koska olin ahne possu ja kaipasin piristystä. Synttärit vielä muistuttaa siitä, kuinka oon taas vuoden kauempana mun haaveista, et aikaa ei oo ikuisesti ja et pitäis varmaan alkaa hyväksyä se tosiasia etten ehkä koskaan saa elämässä niitä asioita mitä eniten haluaisin. Ja ärsyttää ne vuodet jotka tuhlasin tekemättä mitään, ärsyttää etten saanut apua kun sitä hain vaan jäin yksin selviämään kaiken kanssa, asiat vois olla nyt toisin jos olisin aikasemmin saanut sen tuen minkä oisin tarvinnut. 

Ja kaiken muun lisäksi ahdistaa ihan helvetisti tuleva aivan liian pitkä harkkajakso. Ja se, että oon tottunut olemaan kesät vapaalla ja mökillä, mut tänä vuonna joudun vaan lentelemään paikasta toiseen ja vääntämään koulua ja lukemaan tentteihin keskellä kesää. Samalla joudun testaamaan kykenenkö tekemään täyspäivästä viikkoa, mulla on siitä epäilykseni mut joskus se on pakko selvittää. No, iteppähän alavalintani tein. Olisinko tehnyt toisin jos olisin jo ennen kouluun hakemista tienny, et meillä ei oo edes kesälomaa, ehkä. 

Kyllä tää tästä taas jossain vaiheessa helpottaa. Just nyt on vaan aika rankkaa.