753.

 Näköjään palaan kirjoittamaan aina vuoden välein. Blogikin on taas välissä ollut piilotettuna jonkun aikaa. Tuntui kuitenkin siltä, että haluan kirjoittaa vielä ainakin kerran. Tuossa jokunen aika sitten luin melkein kaikki postaukset läpi, aika tuntui vihdoin siihen oikealta. On niitä ennenkin tullut selattua, mutten ole ollut siihen henkisesti valmis. Ennen blogin lukeminen on aiheuttanut vain vihaa ja lisää pahaa oloa. Enää niin ei tapahtunut. Surullista luettavaahan tämä oli, etenkin vaikeimpien vuosien kohdalla, mutta ehkä sitä vihdoin osaa käsitellä asioita jollakin tapaa. Pelkään kyllä edelleen että katkeroidun, olenkin katkera ajoittain ja voin sen myöntää. Haluaisin vielä hakea keskusteluapua ja käydä menneisyyttä läpi, käsitellä sen lopullisesti pois alta ja oppia hyväksymään sen kokonaan. Mutta valitettavasti sitä apua on sen verran rajallisesti tarjolla ja sen piiriin niin vaikea päästä, että jää nyt ainakin toistaiseksi kokeilematta. Onneksi minulla on nykyään elämässä muitakin ihmisiä joiden kanssa voi asioista puhua. Toki kaikkea en heidän niskaansa voi kaataa enkä kaikkea kertoa, mutta jotain sentään.

Muistan sen ajan, kun mieleen ei mahtunut juuri muuta kuin ajatus kuolemasta. Tosin aika on kullannut muistoja siitäkin, en minä enää ihan kunnolla saa otetta niistä tunteista joita minulla siihen aikaan oli. Ehkä ihan hyvä niin. Kunpa voisi lähettää itselleen viestin menneisyyteen, kertoa että kaikki muuttuu kyllä paremmaksi ja elämä elämisen arvoiseksi. Sitä en voi tehdä, mutta toivon, että pystyisin vielä joskus saamaan edes yhden nuoren uskomaan siihen. Siihen, että vaikka elämä tuntuisi kuinka paskalta ja toivottomalta, vaikka tuntuisi siltä ettei jäljellä ole kuin se viimeinen vaihtoehto, niin kaikki voi silti aina muuttua myös parempaan suuntaan. Se on ihan hemmetin vaikeaa ja raskasta jaksaa niitä oloja päivästä toiseen, mutta toivo paremmasta loppuu vasta sillä samalla sekunnilla kuin elämäkin.

Minä olen onnellinen siitä että selvisin. Onnellinen siitä, että olin "liian huono" edes tappamaan itseäni. Toivon, että vielä joskus löydän oman tapani auttaa muita löytämään tämän saman onnen.

Nyt kaikki on suurimman osan ajasta hyvin. Kyllä edelleen stressaannun helposti ja ahdistun varmasti keskivertoihmistä pienemmistä asioista, mutta osaan käsitellä tunteita aikaisempaa paremmin enkä anna ahdistuksen enää estää elämästä. Ja päivä päivältä ahdistuksen määrä pienenee edelleen, kun huomaa ettei niissä vaikealta tuntuvissa tilanteissa ollutkaan lopulta mitään pelättävää. Itsetuhoajatukset ovat loppuneet kokonaan, en muista koska olisin viimeksi sellaista ajatellut. 

Vihdoin uskallan todella sanoa, että minä selvisin. Selvisin, vaikka monta vuotta elin siinä luulossa, että se ei olisi mahdollista. Vaikka pitkään luulin kuoleman olevan ainoa vaihtoehto.