Vuosi on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Blogi on aina välillä käynyt mielessä, joten ajattelin tulla päivittämään kuulumisia pitkästä aikaa. Jatkan samalla linjalla, en tiedä tulenko tänne vielä joskus takaisin vai en. Mutta just nyt kirjoittaminen tuntuu hyvältä idealta, joten mikäs siinä.
Sain vihdoin saavutettua mun pitkäaikaisen haaveen. Keväällä pakkasin kimpsut ja kampsut ja muutin suht lähelle porukoita ja meidän sukumökkiä. En vieläkään päässyt ihan maalle muuttamaan, mutta aina sitä liikahdetaan astetta lähemmäs tavoitetta. Kerrostalossa ollaan edelleen, mutta nyt on paljon tilaa sisälläkin ja alue on varsin rauhallista ja luonnonläheistä. Ja mikä parasta, täällä ei ole häiritsevää bile-elämää viettäviä naapureita kuten edellisessä talossa oli. Vähän muuton jälkeen sain myös väännettyä roikkumaan jääneet kurssit kasaan ja valmistuin koulusta (monta kuukautta etuajassa, hyvä minä!). Huhtikuun lopussa aloitin työt, joita jatkuu nyt ainakin syksyyn asti. Toivon kyllä, että ensi vuonna olen töissä jossain muualla. Nykyisessä paikassa on vähän... no, huonohko työilmapiiri. Ja harvinaisen surkea palkka. Mutta jostain se on aloitettava, ei sitä heti voi hypätä alansa huipulle joten tällä mennään.
Takana on myös nyt viitisen kuukautta lihaskuntotreeniä. Silloin aikana ennen koronaa se yksi lekuri käski mun aloittaa treenaamisen, mutten silloin voinut kun jostain syystä se vei yöunet kokonaan. Sitä ennenkin monta kertaa kokeilin, mutta syömishäiriötausta puski aina turhan nopeasti muistuttamaan olemassaolostaan. Mutta nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että treenaan koska pidän siitä ja koska se tuo huomattavasti lisää jaksamista arkeen. Lisäplussana se, että olen taas oppinut pitämään peilikuvastani. Vaaka löytyy nykyään taas kotoa, mutta nykyään käytän sitä vain vahtiakseni ettei paino lähde tippumaan. Fyysinen työ ja treenaaminen ja koiralenkit päälle, niin ei tässä lihomaan pääse vahingossakaan. Mutta vaaka onkin nykyään olemassa sitä varten, että se kertoo jos pitää syödä enemmän.
Koirat porskuttaa edelleen kumpainenkin menossa mukana, mutta ikä on molemmille tuonut omat terveyshuolensa ja rahaa on eläinlääkäreille kannettu sen verran reippaasti, ettei omaan elämiseen ole kummoisesti jäänyt vaikka nyt työelämässä olenkin. Molemmilla omat vaivansa, jotka voivat vaikuttaa elinikään tai sitten ei. Ei tässä ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin oppia elämään asian kanssa. Toki molemmilla on jo ikää ja pitää olla iloinen siitä, että pitkään me saatiin elää ilman, että tarvittiin eläinlääkäriä muuhun kuin rokotuksiin. Koira-asioiden kanssa on vähän kriisi, aina olen kutsunut itseäni koiraihmiseksi mutta enää en tiedä. Eikä nyt heti onneksi tarvitsekaan tietää, koska noiden elinaikana mulle ei yhtään pentua tule. Tähänkin fiilikseen varmasti vaikuttaa se, ettei enää koirien kanssa harrasteta mitään, ei käydä enää pitkillä kimppalenkeillä eikä tule sitä sosiaalisuutta mitä aikaisemmin koirapiireistä sain. Ja se, että kun asuu koirien kanssa yksin, se on sitten töiden lisäksi kolme lenkkiä päivässä halusi sitä tai ei, ja väsytti kuinka paljon tahansa töiden jälkeen. No, oli miten oli, vetskut saavat nyt kaiken tarvitsemansa huomion ja hoidon vaikka se välillä raskaaksi käykin. Sitä ei tiedä onko meillä yhteistä aikaa edessä viikkoja, kuukausia vai vuosia, mutta mennään päivä kerrallaan ja yritetään ottaa ilo irti niistä pienistä arkisista yhteisistä hetkistä. Sen jälkeen on sitten aika miettiä vieläkö olen koiraihminen.
Jonkunmoisen nettiriippuvuuden olen itsessäni tunnistanut ja se taitaakin olla seuraava työstettävä asia. Toki ei tämä riippuvuus ole mikään ihmekään, kun vuosia mun elämä oli pääosin netissä ja blogikin oli tärkeä turvapaikka. Mutta haluan keskittyä oikeaan elämään netin ulkopuolella ilman, että olen ärtynyt vain siksi, etten ehdi roikkumaan koneella kuten ennen. Hankalaa irrottautua nettimaailmasta, mutta varmaan välttämätöntä jos haluaa oppia ottamaan elämästä kaiken ilon irti. Nyt olen löytänyt itseni aivan liian monta kertaa kiroamasta sitä, miten vuorokaudessa on liian vähän tunteja tehdä mitään. Ja huomannut sitten, että ne tunnit joita kaipaan lisää, kuluisivat tässä koneella istuessa. Kaiken muun ehdin kyllä tehdä. Toki se on itsellekin vähän epäselvää, kuinka iso osa ärtymyksestä johtuu nettiriippuvuudesta ja kuinka iso osa väsymyksestä ja siitä, ettei oikeastaan jaksaisi tehdä mitään muuta kuin istua koneella. Mutta yritän nyt keksiä jotain muuta rentouttavaa tekemistä ja vähentää tietokoneella olemista, sillä se kai selviää kummasta ärtymys on johtunut.
Ilman tupakkaa on vierähtänyt kohta vuosi (joo, lopetin miljoonatta kertaa). Enää ei tee mieli kuin alkoholia nauttiessa, joten voiton puolella ollaan. Viiltelynhimosta olen päässyt kokonaan eroon, en edes muista koska olisin viimeksi sitä halunnut tehdä. Muita itsetuhoajatuksia toisinaan on, mutta aika harvakseen aikaisempaan verrattuna. Ja vuosien takaisen terpan sanoin, ne on vaan ajatuksia. Mitään hätää ei ole niin kauan kun tiedän varmaksi, että ne myös pysyvät vain ajatuksina.
Vuoteen on siis mahtunut yllättävän paljon muutoksia. Vointi on ollut ei nyt ehkä mikään maailman paras, mutta ihan kelvollinen aikaisempaan verrattuna. Tämän viikon olen saikulla, mutta toivottavasti sitten jaksaa taas painaa töissä. Koulusta stressasin sen verran paljon, että sain vähän terveyshuolia riesaksi nuppivikojen kaveriksi, ja lisäksi tässä on nyt ollut kaikenmoista huolta läheisistä ja koirista. Mutta elämä on, ja on hyvinkin mahdollista että terveysongelmat helpottavat kun tässä alkaa (toivottavasti) stressikin helpottaa ja elämä taas tasaantua. Jos työilmapiiri olisi parempi, voisin ehkä vihdoin todeta saavuttaneeni sen "riittävän terve"-olotilan, josta polin terppa aikoinaan aina puhui. Siitä, että hyvää elämää elääkseen ei ole mikään pakko olla täysin terve, vaan siihen riittää se, että elämä tuntuu riittävän hyvältä. Mutta ehkä saavutan sen sitten, kun toivottavasti joskus pääsen parempaan työporukkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti