Viikonloppu oli vaikeampi kuin pitkään aikaan. En ollut kovin ahdistunut, ei mulla ollut muutenkaan mitenkään mahdottoman paha olo, tuntui vaan niin voimattomalta. Meinasin muutaman kerran soittaa kriisipuhelimeen, mutta en uskaltanutkaan. Vähän luulen, etten sittenkään pärjää yksin, vaikka aina välillä sitä mieltä olenkin. Jostain se puhuminen on aloitettava. Olihan mulla vaikeuksia bloginkin kirjoittamisen kanssa aluksi, en meinannut uskaltaa kirjoittaa mitään edes vanhaan blogiini. Kirjoitin silti, koska se auttoi. Ehkä puhuminenkin helpottuisi, jos vain pari kertaa pakottaisin itseni siihen?

Eilen illalla ahdistus paheni, kun ajattelin tätä viikkoa. Istuisin taas koko viikon sisällä, koska en jaksaisi tehdä muuta. Se ei kuulostanut kovin houkuttelevalta, joten järjesti täksi viikoksi joka päivälle tekemistä ja seuraa. Se helpotti. Tuntui paljon paremmalta heti, kun sain jotain odotettavaa. Oon aika yllättynyt siitä, että kaikki oli valmiita lähtemään mukaan mun suunnitelmiin. Ehkä pitäisi olla tulevaisuudessa vähän aktiivisempi itsekin, eikä vain odottaa muiden yhteydenottoja - ja ahdistua sitten luullen, ettei kukaan halua tehdä mitään kanssani. Ei kai kukaan pyydä mua mihinkään, jos en koskaan itse ehdota mitään tekemistä. Luulenhan minäkin, ettei seurani kelpaa, jos kukaan ei pyydä minua mukaan mihinkään. Ehkä muutkin luulevat, ettei minua kiinnosta? Vaikka aina olenkin tekemisissä mukana, en koskaan ehdota mitään itse.

Tänään oli hyvä päivä. Jäin vain miettimään yhtä asiaa. 
Jos tapaa täysin vieraan ihmisen, miten voi tuntua siltä, että olisimme tunteneet toisemme aina?