Jatkan saman terapeutin luona käymistä kesäloman alkuun asti. Sitten muutan kesäksi sinne Turkuun, joten ainakin loman ajan yritän pärjätä itsekseni, jos ei mitään ihmeempää tule. Hoitoneuvottelussa oli kamalaa, en vieläkään pidä yhtään siitä lääkäristä. Kaiken lisäksi tajusin sen tuijottavan mun kättä, kun kynsin sillä itseäni pysyäkseni kasassa. Ahdisti. Maanantaina varmaan puhutaan terpan kanssa tosta neuvottelusta, kyllä sekin näki etten käyttäytynyt siellä yhtään niin kuin tavallisesti.

Mietittiin siellä, että oon aikasemmin sanonut tykkääväni kirjoittaa, ja nyt kerroin tästä blogistakin, joten kokeillaan käyttää kirjoittamista apuna. Vaikka terapeutti kyllä sanoi, että oon hyvä puhumaan, kunhan pääsen alkuun. Mietin, että voisin ensinalkuun tulostaa sille maanantaiksi jotain blogitekstejä, jos se niiden avulla pääsis taas vähän paremmin mun pään sisälle. Jos teillä on jotain ideoita, mitä tekstejä mun kannattaisi tulostaa, niin laittakaahan kommenttia! Avasin hetkeksi myös vanhan blogin (tosi mielikuvituksellinen osoite sillä), sieltäkin vois ehkä jotain tulostaa. Osa vanhoista jutuista on samassa mallissa kuin edelleen, osa paremmassa ja jotkut harvat jutut huonommassa, mutta sellaisiakin uskallan vanhasta blogista tulostaa nyt, kun luotan siihen, että pystyn puhumalla kertomaan, mitkä asiat ovat muuttuneet.

Mua sattuu lukea noita vanhoja tekstejä. Toisaalta mua harmittaa, kun oon poistanut ne edellisen amiksen aikaiset kirjoitukset, mutta toisaalta ne saattais olla liian rankkoja luettavaksi nyt. Sillon mulla taisi olla se vaikein kausi menossa, kiusaaminen oli vahvasti mukana siinäkin koulussa ja mä en aatellut muuta kuin itsaria. Oisin varmaan tehnyt sen silloin, mutta en jaksanut. Noi on ne asiat mitkä siitä ajasta päällimmäisenä on mielessä, ja ne riittää. Mä en nyt jaksa kaivella liian vanhoja juttuja. Haluun vaan päästä eteenpäin, en saa taas jäädä liikaa kiinni menneeseen. Etenkään, kun mä en ole se sama ihminen kuin ennen.

Käytiin tänään keilaamassa terapeutin kanssa. Mua ei huvittanut yhtään jutella, ahdisti ja kaikki ärsytti, joten vastasin vaan lyhyesti kysymyksiin ja muuten olin suu tukossa. Meillä oli onneksi kahdestaan oma rata, joten ei siinä paljoa edes ehtinyt jutella. Ihan kivaa oli kuitenkin, pääsi hetkeksi muualle kämpältä homehtumasta.

Maanantaina seuraava aika ja mä päätin, että täytän noi laput, jotka siltä viimeksi sain rehellisesti, mitään kaunistelematta. Ensin siis beckin ahdistuskyselylomake, 41 pistettä eli pelkän testin mukaan ahdistus menee vaikean puolelle. Alkoholinkäytön riskit, tuloksena lieväati kohonnut riski, eli ei mikään paha. Masennuskysely, 32 pistettä, eli testin mukaan vaikea masennus, mutta veikkaan diagnoosiksi keskivaikeeta, vaikean masennuksen kanssa eläneitä seuranneena tiedän, että ei tää ihan vaikee ole kuitenkaan. Ja toihan on ihan keskivaikeen ja vaikeen rajalla toi pistemäärä kuitenkin. MDQ, eli kaksisuuntasen joku kyselylomake, ei viittaa kaksisuuntaiseen. Noita pistemäärien tuloksia ei ollut lapuissa mukana, mutta kaivoin ne netistä, halusin ensin tietää itse mitä tuloksia noista saan, ja sitten vasta antaa ne terapeutille.

Keskiviikkona on hoitoneuvottelu, sillon ollaan varmaan taas viisaampia, tai jollei, niin ainakin saan tietää vähän jatkosta.

Jos mun fiiliksiä seuraisi pelkästään koulumenestyksen mukaan, niin oon nyt aika pohjalla. Ekasta matikankurssista ykkösvuonna kymppi, nyt hylätty. Siis hylätty. Mä en voi uskoa, se ei oo vielä uponnut kunnolla mun tajuntaan. Enhän mä voi saada hylättyä, mulla ei ole varaa ottaa sitä riskiä, että joku sen perusteella tajuaisi jotain liikaa. Onhan mun kaikki muutkin numerot laskeneet tasaista tahtia viimisen puolvuotta, mutta ikinä ennen en ole saanut mistään aineesta tai edes kokeesta hylättyä.

Mä oon vaan niin voimaton. En jaksa tehdä koulun eteen mitään, hyvä että ees pystyn toisina päivinä istumaan tunneilla. Huomenna on koe, josta on _pakko_ päästä läpi, se on kuulemma vaikea ja minähän en mitään pysty lukemaan. Yrittänyt oon, mutta keskittyminen harhailee eikä silmät meinaa pysyä auki.

Huokaus.

Mulla on enää kolme terapiakertaa jäljellä ennen hoitoneuvottelua. Neuvottelua, jossa päätetään, tarvitsenko mä polikäyntejä. Pelkään, etten siihen mennessä saa kerrottua mun ongelmien laajuudesta, ja jään taas ilman apua.

Yksi edistysaskel kuitenkin: Mä sanoin tänään terpalle ääneen, että toisinaan ahdistaa, eikä sen ääneen sanominen pahentanut oloa kuten ennen. Edistyn vaan liian hitaasti, musta tuntuu siltä, että tämä tahti ei riitä. Jään taas ilman apua.

Onhan mulla toki moniin muihin verrattuna asiat hyvin: mulla on kavereita (joille tosin esitän nykyään aika usein iloisempaa kuin oikeasti olen), kiva kämppis (jonka seuraa en jaksaisi joka päivä), tilava kämppä kivalla paikalla (joka tosin on paskasessa kunnossa, kun en jaksa siivota), maailman ihanin koira (joka on liian vähällä liikunnalla ja aktivoinnilla, koska oon laiska paska), hyvät välit vanhempiin (paitsi etten voi kertoa niille melkein mitään tai syntyy riita), sekä saan suoritettua opintoja samaan tahtiin muiden kanssa (pakko vaan jaksaa, jos en halua, että kaikki saavat tietää tästä masennuspaskasta, vaikka en jaksaisikaan nousta aamuisin ja poissaolotilastot näyttää kivalta). Suluissa olevat on ne, mitä muut ei tiedä. Niin, ehkä mun elämä on päällisin puolin ihan jees. Ehkä mä näytän siltä, että mä pärjään, ettei mulla ole mitään hätää. Mutta oikeasti, en mä pärjää yksin. Mun on vikalla kerralla pakko kirjoittaa sille terapeutille, jos en saa sitä muuten kerrottua. Mulla ei oo enää yhtään toivoa jäljellä, jos polilta päätetään, etten tarvitse apua.

Yksi asia on paremmin. Mä en laihduta enää. Nyt yritän olla aloittamatta sitä enää uudelleen.

Edelleen: kertokaa jos tunnistatte, kiitos :)

Miksi mun päähän ei mahdu mitään muuta kuin kuolema?

Yritin soittaa terapeutille eilen ja tänään, pitäisi vaihtaa perjantain aika, mutta enpäs uskaltanut. Nyt jumitan sähköpostin kanssa, enkä osaa päättää, miten asiani muotoilisin. Kohta pitäisi taas lähteä leikkimään sosiaalista, argh. Ja huominen ja perjantai pakko jaksaa koulussa, meillä on yksi kurssi, jolta ei saa olla tuntiakaan pois. Ahdistaa. En mä jaksa, tän päivän kolme tuntiakin oli liikaa.

Mä jaksoin olla tänään koko päivän koulussa, kävin koiran kanssa puolentoista tunnin lenkillä ja aamullakin ulkoiltiin melkein tunti. Oon jaksanut käydä suihkussa, kaupassa, tehdä ruokaa ja olla kämppiksen seurassa melkein koko päivän. Silti musta tuntuu siltä, että mä en riitä, en saa aikaiseksi mitään eikä mun kannata edes yrittää tehdä mitään. Vaikka en oo tietääkseni edes mokannut tänään mitään.

Koulu stressaa, terapia stressaa, oon jatkuvasti väsynyt ja itkettää jatkuvasti, mutta mä en pysty taas itkemään. Ahdistaa jatkuvasti se, että talvilomaan on vielä kaksi kokonaista viikkoa. Onneksi huomenna pitäisi liikkua koulussa melkein koko päivä, ja mun nilkka on ollut viimeisen puoli vuotta paskana ja tällä hetkellä taas pahemmassa kunnossa, joten mulla on hyvä syy jäädä kotiin nukkumaan. Loppuviikko pitäis sitten jaksaa koulussa, perjantaina pitäisi jaksaa taas leikkiä sosiaalista kera alkoholin ja kavereiden, ja sunnuntaina pitäisi lähteä tuon koiran kanssa katsomaan uusia ihmisiä ja koiria. Melkein joka päivälle jotain, ja mä en vaan millään jaksaisi.

Kaiken pitäisi nytkin olla hyvin, mutta mä vaan ahdistelen ja mietin, kuinka helppoa olis olla kuollut.

Toimintaterapia... Ei se ehkä ole niin kamalaa kuin luulin. Terapeutti on kiva, sille on helpompi puhua kuin kenellekään tähän asti, en jännitä sen seurassa kovin paljoa ja suunnitelmissa olisi tehdä kaikkea kivaa yhdessä. Kolmen viikon päästä käydään keilaamassa, viikon päästä olevaan aikaan en keksinyt mitään, muttamutta piirretään sitten vaikka, jos en muuta keksi. Ärsyttävää, kun mun pitäisi päättää mitä me tehdään, ja mä yritän heti päättää kaikki sen mukaan, mitä terapeutti haluaisi tehdä, vaikken tunne sitä yhtään. Meni siis taas "enmäätiedä"-sössötykseksi siinä kohtaa, mutta ei paha alku silti. Huomasin jo ekalla kerralla, että mun on paljon helpompi puhua, kun saan tehdä jotain samalla. Hiljaiset hetket ei tunnu niin kamalilta, kun on jotain näprättävää tai muuta tekemistä. Voi aina näytellä keskittyvänsä täysillä jonkun asian tekemiseen, vaikka oikesti mielessä pyörisi mitä, ja samalla voi järjestellä mielessä pyöriviä asioita niin, että pystyy ehkä sanomaan edes jotain niistä ääneen.

Ainoa ongelma on kotitehtävälaput, joita sain. Ei muuten, mutta mitä kirjoittaa kohtaan "haaveilen mielelläni," kun ainoa haave on kuolla? En kuitenkaan halua puhua siitä (ainakaan vielä), joten pitäisi kehittää siihen jotain muuta. Ja "mielestäni tähän astinen elämäni on ollut," ...paska?

En mä tiedä, kai noihin pitää kehittää jotain liirumlaarumia. Onneksi kohta pääsee baariin nollaamaan, tosin vähän sekin jännittää, eka kerta kun aion juoda kunnolla lääkkeiden aloittamisen jälkeen... Saas nähdä miten käy.