Toimintaterapia... Ei se ehkä ole niin kamalaa kuin luulin. Terapeutti on kiva, sille on helpompi puhua kuin kenellekään tähän asti, en jännitä sen seurassa kovin paljoa ja suunnitelmissa olisi tehdä kaikkea kivaa yhdessä. Kolmen viikon päästä käydään keilaamassa, viikon päästä olevaan aikaan en keksinyt mitään, muttamutta piirretään sitten vaikka, jos en muuta keksi. Ärsyttävää, kun mun pitäisi päättää mitä me tehdään, ja mä yritän heti päättää kaikki sen mukaan, mitä terapeutti haluaisi tehdä, vaikken tunne sitä yhtään. Meni siis taas "enmäätiedä"-sössötykseksi siinä kohtaa, mutta ei paha alku silti. Huomasin jo ekalla kerralla, että mun on paljon helpompi puhua, kun saan tehdä jotain samalla. Hiljaiset hetket ei tunnu niin kamalilta, kun on jotain näprättävää tai muuta tekemistä. Voi aina näytellä keskittyvänsä täysillä jonkun asian tekemiseen, vaikka oikesti mielessä pyörisi mitä, ja samalla voi järjestellä mielessä pyöriviä asioita niin, että pystyy ehkä sanomaan edes jotain niistä ääneen.

Ainoa ongelma on kotitehtävälaput, joita sain. Ei muuten, mutta mitä kirjoittaa kohtaan "haaveilen mielelläni," kun ainoa haave on kuolla? En kuitenkaan halua puhua siitä (ainakaan vielä), joten pitäisi kehittää siihen jotain muuta. Ja "mielestäni tähän astinen elämäni on ollut," ...paska?

En mä tiedä, kai noihin pitää kehittää jotain liirumlaarumia. Onneksi kohta pääsee baariin nollaamaan, tosin vähän sekin jännittää, eka kerta kun aion juoda kunnolla lääkkeiden aloittamisen jälkeen... Saas nähdä miten käy.