371

Se siitä kirjoitustauosta. Samapa tuo.

Puolkuntosena vähän kuumeessa hipsin aamulla koululle. Kämppis tuli onneksi sittenkin mukaan, ilman sitä ois ollut aika vaikeeta. Aluksi mulle ei taas puhuttu, se nyt ei ollut mikään yllätys. "Lusmuilen" kai edelleen niiden mielestä. Onneksi kämppis on ainoo joka tietää, että teen työharjoittelunkin kevennettynä. Mikä sota siitä syttyiskään, jos nuo työaikojen pituuksista valittavat tyypit kuulisi että saan tehdä siitä osan kotoa käsin ja teen muutenkin lyhyempää päivää...

Joka tapauksessa iltapäivällä tuntui jo siltä, etten ollut koskaan poissa koulusta ollutkaan. Vitsailtiin kavereiden kanssa kuten ennenkin. Jotenkin löysin mut ja kämppiksen myös auditoriosta luokan edestä nauramasta ja puhumasta minuutin varoitusajalla. Ilman mitään suunnitelmaa siitä, mitä me sanottaisiin siellä. Repeiltiin siinä sit yhdessä hetki meidän keskeneräisen opinnäytetyön kanssa (tehdään se sittenkin yhdessä), jota ei kehdattu näyttää ja selitettiin jotain turhaa. Ei se oikeestaan ollut edes kamalaa. Ei ollut ees diapameja mukana, mutta en oikeestaan edes kaivannut niitä.

Ruokalassa vähän ahdisti, mutta se nyt on ollut mulle aina vaikee paikka. Näin pitkän tauon jälkeen ei kai oo mikään ihmekään ettei siellä mitenkään ilosta kiljuttu. No, selvisin kuitenkin ja sain jopa syötyä.

Tätä hyvää oloa on jatkunut pelottavan pitkään. Oon alkanut etsimään jatkuvasti merkkejä romahduksesta. Jos hetken tuntuu pahalta, joku asia harmittaa tmv., oon heti ajattelemassa ettei tästä tuu sittenkään yhtään mitään. Yritän vaan ajatella, että kaikkia kai vituttaa/masentaa/mitälie joskus, eikä jotkut pari minuuttia kestävät huonommat hetket oikeesti oo romahduttamassa mua yhtään mihinkään. Toivottavasti.

Silti vähän pelottaa. Huomenna taitaa olla taas aika pitää "teen vain ja ainoastaan kivoja asioita"-päivä. Ihan varmuuden vuoksi, jos siitä sais taas lisää voimia. Kämppiskään oo täällä, saa olla rauhassa.