381

Liikuntajutussa olin eilen, ihan ok porukka ja vetäjät. Niillä on ollut samoja juttuja ilmeisesti aikasemminkin, mutta kaikki jaksoi neuvoa jos tipuin kärryiltä. Nyt kuolen lihaskipuun, mutta onpahan pitkästä aikaa sellanen olo, että on tullut tehtyäkin jotain. Jotain liikuntapäiväkirjaa pitää jatkossa muistaa täytellä, että saan kurssiin vaadittavan tuntimäärän täyteen. 5h/viikko riittäis kuulemma, mullahan toi tulee täyteen kahdessa-kolmessa päivässä, että ei tässä mitään hätää sen puoleen ole. Mietin vaan sitä, että jos mun pitää laskea liikkumisia, niin eihän se lähde taas käsistä..? Kännykkään ladattiin vetäjän kanssa joku sovellus mikä mittaa esim. kilometrejä ja nopeutta, mun epäonneksi se näyttää myös kulutetut kalorit ja se on kai aika paha. Etten vaan aloita taas sitä, että aina täytyy kuluttaa enemmän kuin edellisenä päivänä, etten ala laskemaan niitä liian tarkkaan tai tekemään mitään rajoja siihen, paljonko joka päivä on pakko kuluttaa.

Katotaan miten käy. Ruoka on hyvää ja siitä en luovu vaikka mikä olisi. Ei mulla nyt ole edes sellasta oloa, että pitäis lisätä liikuntamääriä, mutta mitäs sitten, kun niitä on kirjoittanut ylös vaikka pari viikkoa..? Ihan kaikkea en aio kirjoittaa ylös, kaikilla lenkeillä en käytä sitä sovellusta ihan sen takia, ettei ainakaan koirien lenkittämisestä tule mitään kiidän mahdollisimman pitkän lenkin mahdollisimman nopeesti-suorittamista.

Koululla olevat tunnit ei onnistu. Tai ei ainakaan eilen onnistunut. Oisin halunnut mennä, mutta alkoi ahdistaa liikaa. Tunnin hereilläolon jälkeen laitoin luokanvalvojalle viestiä, aattelin että ei ehkä oo fiksua aina vaan jättää menemättä ilmoittamatta mitään. Se lupas soitella tässä joskus. Maanantaina ois sitä teoriaa + pitäis nähdä se opettaja, joka sitä kurssia vetää, mutten uskalla sanoa varmaksi, pystynkö menemään edes sinne. Nyt stressaan tyyliin siitä, mihin voin istua siellä, etten vaan vie vaikka jonkun myöhässä olevan paikkaa enkä halua istua kenenkään ventovieraan vieressä. Siis kyllä mä tajuan, ettei siihen kuole vaikka istuis jonkun paikalle tai ois jonkun tuntemattoman vieressä, oonhan kaikissa koirajutuissakin vieraiden vieressä istunut ja jopa jutellut niille, mutta silti se tuntuu ihan mahdottomalta.

Oon vähän miettinyt... Miksi se voimankäyttö ja toi liikuntajuttu oli suht ok, miksi pystyn menemään oman luokan tunneille vaikka oonkin luokkalaisten mielestä ilman syytä pois tunneilta ja vaikka tiedän ainakin yhden luokkalaisen vihaavan mua nykyään (on sillä siihen syykin, mutta kuitenkin), miksi voin mennä täysin tuntemattomaan paikkaan tuntemattomien ihmisten keskelle kaikissa koirajutuissa, mutta kuitenkin noi kakkosluokkalaiset on niin "pelottavia"?

Okei.. Ensinnäkin tiedän, että ne tunnistaa mut, ne tietää että mulla pitäis olla toi kurssi jo käytynä. Häpeän sitä, etten pystynyt käymään sitä muiden mukana ja pelkään, mitä ne kakkoset ajattelee musta, jos yhtäkkiä ilmestyn suorittamaan sitä niiden kanssa. Tiedän, että ainakin pari niistä tulee kysymään multa, miksi suoritan sitä kurssia vasta nyt.

Ne on ollut samalla luokalla sen pari vuotta, ja niillä on mun tietääkseni aika tiivis porukka. Joo, ne tunsi toisensa siellä liikuntajutussakin kuten vähän aavistelin, mutta jotenkin tää on silti vaikeempi. Mun on aina(?) ollut jostain syystä helpompi mennä täysin tuntemattomaan porukkaan kuin sellaisten seuraan, jotka tiedän mutta joita en kuitenkaan tunne.

On siihen pari muutakin syytä, mutta en osaa selittää niitä mitenkään pikaisesti enkä jaksa ajatella. En oo tainnut nukkua viikkoon kunnolla...

Tulipas taas tekstiä, enkä edes kertonut sitä mitä tulin kirjoittamaan :D Lyhyesti, vaikka se koulu ei onnistunutkaan, se ei jostain syystä jäänyt mun päähän pyörimään mitenkään hirvittävänä mörkönä enkä ees ollut kauaa vihainen itelleni siitä, etten mennyt sinne. Yritin mennä ja se saa luvan riittää. Vituttaahan se, jos valmistuminen jää yhdestä kurssista kiinni, mutta pitää nyt jutella opettajien kanssa ja pistää ne käyttämään aivojaan, saavat tehdä vähän jotain palkkansa eteen. Voin mä vielä ensviikolla sitä koulua yrittää, mutta jos ei onnistu niin ei siihen kai kuole.