389

Mä en tiedä haluanko oikeasti parantua. Tai siis välillä olen varma siitä että haluan, mutta aika usein epäröin sen asian kanssa. Kuten nyt.

Pelkään, että jäisin jotenkin yksin jos parantuisin, vaikka tiedän ettei niin ole. Silti se vaan välillä tuntuu siltä. Tykkään kuitenkin tutustua ihmisiin silloin kun voimat siihen riittää ja nykyiset kaverit kai todistaa sen, etten mä voi ihan hirveä ihminen olla. Uskallan kuitenkin nähdä ihmisiä tyyliin parin sähköpostin jälkeen ja olen niin monesti tehnytkin, kaikki tutustumisyritykset vaan kaatuu siihen omaan jaksamiseen. Oon käynyt koirien kanssa ties missä miiteissä joista en oo tuntenut ketään etukäteen, yleensä oon ottanut kämppiksen mukaan, mutta sujuis ne yksinkin.

Tää on näistä varmaan vaikein asia kirjoittaa, mutta yritän vaikken tavallaan uskaltaisi. Tarvitsen turvaa, en sellaista mitä pystyisin itse järjestämään. Haluaisin, että joku asettais mulle rajat ja vahtisi, että noudatan niitä. Enkä nyt tarkoita mitään lakeja, vaan sellasta jotenkin henkilökohtaisempaa, tyyliin ettei saa viillellä tai tehdä muuta pahaa itelleen. Sellasia huolta pitäviä rajoja. Et joku muutenkin pitäis huolta ja kattois vähän mun perään. Olisi joku, jolle voisi kertoa ihan mitä tahansa ilman, että aiheuttaisi turhaan huolta eikä olisi vaivaksi. Miten sellaista muka voisi saada terveenä?

Terveenä menettäisin tän blogin ja kaikki teidät ihanaiset tavallaan (tiedän ettei pari teistä katoaisi mun elämästä mihinkään, mutta suurin osa kuitenkin). Aina kun oon pitänyt taukoa kirjoittamisesta, mulla on ollut ajatuksena kokeilla pärjäisinkö ilman tätä. Mitä muka tekisin tällä blogilla, jos olisin terve? En osaa kuvitella, että kirjoittaisin jotain blogia mun elämästä terveenä, enkä oikeastaan edes halua kirjoittaa sellaista. Koirienkaan blogia en jaksa kirjoittaa ja sen tarina tuleekin loppumaan jahka saan oman kasvattajanimen (saan sen heti kun revin jostain pirusta 200e, en tajua miksi sen pitää maksaa niin paljon) ja sitä kautta nettisivut pystyyn. Hyppäsinpä taas aiheesta toiseen. Tuntuu liian vaikealta luopua tästä, oon kuitenkin kirjoittanut blogia muistaakseni jotain melkein viis vuotta. Kerran päätin lopettaa kokonaan, poistin vanhan blogin ja kahden päivän päästä tein uuden...

Toki kirjoittamista vois pikkuhiljaa vaihtaa puhumiseen kun mulla kuitenkin ois mahdollisuus siihen, tuntuu siltä että se vois auttaa enemmän. Se on vaan niin vaikeeta, enkä edes tiedä miksi. Muistan kyllä että blogiin kirjoittaminenkin oli mulle aluksi tosi vaikeeta, istuin mun huoneessa ja nauroin ja itkin vuorotellen kun se tuntui niin tyhmältä. Se muuttui onneksi nopeesti helpommaksi, parin kuukauden päästä mun ei tarvinnut kuin avata blogger ja tekstiä tuli joskus liikaakin, ilman mitään suunnittelua. Pitäis kai yrittää enemmän, mutta oon jotenkin puoliksi luovuttanut sen asian kanssa, en jaksa yrittää täysillä. Mulla ois yksi idea, mikä voisi auttaa, mutta siinä on myös se riski että se vaan romahduttaa. Taidan kuitenkin yrittää sitä.

Ohhoh, pyyhin osan tekstistä pois ja tästä jäi silti näin pitkä ja epäselvä. No, sainpahan haaskattua yli kaksi tuntia elämästäni taas tähän.

Tää onkin hyvä päättää taas siihen tuttuun kirjoitustaukoon. En kirjoita ainakaan ennen näyttöjä enkä ihan heti niiden jälkeenkään. Tähän on syynsä, nyt tämä ei ole pelkästään kokeilu ilman pärjäämisestä. Kerron joskus, nyt en voi kirjoittaa sitäkään, mutta mihinkään pahaan se ei liity :)