443

Salasessa uutta!

Kyllä mua vähän lauantaina hymyilytti, kun koiranäyttelyssä todella tiukka ja tarkka tuomari, jolle moni ei edes uskalla koiraansa näyttää, tuli kehumaan mun esitystyyliä ja Toren kuntoa. Mutta en mä silti jaksa olla iloinen, en vaikka Tore keräsikin itselleen läjän ruusukkeita ja on nyt myös askeleen lähempänä muotovalion arvoa. En, vaikka isossakin kehässä päästiin jatkoon asti, yli puolet heitettiin siinä vaiheessa pois kehästä, meidät käskettiin jatkamaan.

Kämppiksen touhut jatkuu vaan. Asuntotoimistolta soitettiin, ne sieltä kertoi että kämppis on vienyt irtisanomislappusen niille. Onneksi soittivat, kun kämppis ei näköjään osannut kertoa siitä mulle, vaikka eilen illalla siltä kysyin, että kannattaisko se hoitaa. "Emmätiijä" ja sit oli kuitenki vieny sen lapun jo..? Jos ne ei ois toimistolta soittanut, oisin syyskuun alussa vasta tajunnu olevani yksin ton vuokran kanssa (tai en, oisin kyllä tänään soittanu toimistolle jos ne ei ois ehtiny ensin). Joo jään sen kanssa silti yksin, mulle on nyt varattu ihan naapurista yksiö, mutta saan sen avaimet vasta 1.10, eli toi syyskuun jumbovuokra on pakko jotenkin maksaa. Ja tietty ne laitto kelalta postia, saan opintotukea. Vittu. Laina taitaa kutsua, tähän asti oon onnistunu välttämään sen, oisin onnistunut nytkin, mutta kun kämppis ei voi puhua asioista suoraan nih eipä oo tarpeeksi aikaa taikoa rahaa. Se on muuten mulle 40e velkaa, mutta vähän tuntuu siltä, että jää ne rahat saamatta.

Kämppis muuten oletti, että oon muutamassa sen mukana..? Laittoi fb:ssä yks päivä viestiä, että se on hankkinut meille kämpän. Multa on mennyt ihan ohi, koska oon luvannut muuttaa sen perässä..? Ehkä se sit otti nokkiinsa siitä kun sanoin etten oo muuttamassa ja sen takia jätti kertomatta, että irtisanoi jo kämpän omalta osaltaan. Tai jotain. Ehkä en mieti tota enempää.

Mulle jää maksettavaks kaksinkertanen vuokra, mun vastuulle jää loppusiivous, joudun pelastaan mun kattilat sun muut koska kämppis on ominut ne ja varmasti yrittää ottaa ne mukaansa ja sit sellasia juttuja joita en viitti tänne kirjottaa. Tää kaikki palkaksi siitä, että se on saanu käyttää kaikkia mun tavaroita (eihän tossa nykysessä kämpässä oo melkein yhtään kämppiksen omaisuutta), joita se ei oo ees käsitelly mitenkään nätisti, siitä, että oon auttanu sitä selvittämään omia sotkujaan, auttanu sitä aina kun se on jotain pyytäny, kuskannu sitä ja uskonu sen lupauksia bensojen maksamisesta, eipä oo rahoja näkyny. 

Ehkä mun pitäs pikkuhiljaa oppia, ettei keneenkään kannata luottaa. Ei, vaikka ois tuntenut kuinka kauan ja vaikka vittu asunu kaks vuotta saman katon alla. 

Enää en ainakaan auta sitä, vaikka mikä ois. Se muuttaa kai kahen viikon päästä, turha oottaa multa muuttoapua. Tai mitään muutakaan. Vahin vaan ettei se ota mitään mun tavaroita mukaansa. Marsut lähtee sen matkaan molemmat raukat, mähän ne oon hoitanut kun kämppistä ei kiinnosta. Se yritti myydäkin niitä yhdessä vaiheessa, muttei saanut niitä vuorokaudessa kaupaksi eikä jaksanut yrittää kauempaa. 

Joo jotain ihan hyvääkin. Kävin työhaastattelussa ja sain paikan. Ainoo vika, etten sit ottanut sitä vastaan. Koska ne ei ois luultavasti pystyny joustamaan siellä niin paljoa, että sen sivussa pystyis hoitaan koulun loppuun (siis se saatanan kurssi rajottaa ihan vitusti kun en ees tiedä koska se on enkä kehtais perua mitään ni en sit sovikaan mitään mihinkään) + käymään polilla siellä ryhmässä. Hain pariin muuhunkin paikkaan, mutten tiedä haluunko niihinkään. Mut tää nyt ainaki todisti sen, että mulla on ehkä vielä joskus mahollisuus saada jostain töitä. Etten oo ihan menetetty tapaus sen suhteen. Kai. 

Oon taas porukoilla, joten blogi pysynee edelleen hiljasena. Mutta eiköhän tää tästä aktivoidu taas viimeistään ku jään yksin asumaan, jos en tapa itteeni heti. Pelkään, että vedän viinan ja lääkkeitten kanssa ihan överiksi ku oon jatkuvasti yksin. Varmaan lukittaudun neljän seinän sisälle ja mun ainoot kontaktit ihmisiin on kaupassa, jos pääsen koskaan ees sinne asti. 

Ahistaa ihan helvetisti. En oo pystyny pysymään terästäkään erossa. Ei se ees auta mitään, mutta teen sitä silti. Viinaaki on menny aika reilusti. Pari vuorokautta syömättä kokeiltu myös, mutta lopetin sen ku tasapaino petti ja löysin itteni lattialta. Itkettää jatkuvasti, mut siihen en anna itelleni lupaa paitsi joskus harvoin. Ettei kukaan vahingossakaan huomaa mitään. 

Kyllä mä vielä jonain päivänä tapan itteni. Ei oo muutakaan vaihtoehtoa, kaikki menee aina vaan enemmän ja enemmän sekasin enkä saa kiinni mistään. 

Plaah. Kaiken kukkuraksi yhteen koira-aiheiseen fb-ryhmään, jossa oon ollu suht aktiivinen, on ilmestyny entisen amiksen pahin kusipää. En mä enää uskalla kirjottaa sinne mitään, varmaan häivyn koko ryhmästä. 

Tulipas sekavaa taas. Jos kirjottais useemmin ni ei ehkä ois miljoonaa eri asiaa samaan postaukseen. Mut ei saa aikaseks, ei jaksais ees kirjottaa, vaikka tää auttaakin ees vähän. Enkä ees tiedä, haluunko enää mitään helpotusta tähän, kuolema ois niin paljon helpompi. 

442

Välillä on hyvä, oikeastaan tosi hyvä. Esimerkiksi yhtenä yönä, kun oltiin saatu auto parkkiin keskelle maaseutua. Kävelin pienillä hiekkateillä, koirat juoksi edellä kilpaa ja painivat mennessään, käytiin katselemassa laitumella olevia hevosia ja lenkin jälkeen hyppäsin järveen uimaan, koirat tuli tietysti perässä. Leikittiin vesileikkejä, onneksi kukaan ei nähnyt, juoksin koirien perässä ja yritin heittää vettä niiden päälle, lopulta kaaduin hetkeksi rannalle makoilemaan. Siinä oli hyvä olla, siihen asti kunnes hyttysparvi löysi samalle rannalle.

Kuitenkin samana yönä tuijotin itseäni vessan peilistä...
sä oot läski
sun laihdutusyritykses on ihan turhia, kun päädyt kuitenkin aina leikkimään possua ja syömään kaiken mitä eteesi saat
sunhan piti laihduttaa kesällä, muistatko? mutta et oo ilmeisesti jaksanut ees yrittää? 
kuolisit pois vaan.

Tää reissaaminen sopii mulle, ei tarvii olla kauaa samassa paikassa. Toki välillä oon löytänyt itteni jostain radanvarresta kyyläämästä junia ja miettimästä sitä, koska mä 'saan' tehdä sen. Mutta ei reissussa, eikä ihan heti kotonakaan. Huomenna pitäis näyttelyn jälkeen jaksaa vielä matkata kämpille asti, eli aika loppusuoralla reissua ollaan.

Eilen illalla tippu kuitenki pommi. Kämppikselle tarjottiin töitä tunnin junamatkan päästä ja se laitto tossa viestiä, että se on nyt sitte varma. Ja se ei todellakaan pitkää aikaa jaksa tota työmatkaa, eli alkaa näyttää siltä, että mun on opeteltava asumaan yksin. Siitä nyt ei tuu yhtikäs mitään, mutta ei oo muitakaan vaihtoehtoja. Tietysti se helpottaa mm. kännäystä ja lääkesekoiluja, kun ei tarvii miettiä huomaako se jotain, eikä tarvii vittuuntua kämppiksen sotkuihin, mutta mitään muuta hyvää siinä ei sit ookkaan. Pitäs jaksaa lenkittää koirat täysin itekseen, ei voi vaan huikata kämppikselle sängystä, että ottasko se noi mukaan. Pitäs uskaltaa tehdä asioita yksin, ei oo ketään kenet voi houkutella mukaan pyykkituvalle, kauppaan tai mihin ikinä pitäiskään mennä, jos ei yksin uskalla.

Toosi kettumaista, mun pitää vaan venailla enkä voi tehdä millekään asialle mitään. Täytyy oottaa mitä kela sanoo siitä, saanko opintotukea vai en (toivon etten, sossusta sais enemmän ja sieltä en saa mitään ilman lainan ottamista jos saan kelalta jotain), täytyy oottaa kämppiksen päätöstä siitä muuttaako se vai ei, täytyy käyä asuntotoimistolla ja sit vaan oottaa vapautuuko niiltä jotain yksiötä vai täytyykö alkaa ettiä kämppää muualta (mahoton homma, pari koiraa, ei rahaa enkä uskalla ottaa mitään kämppää jossa ois pakko asua pidemmän aikaa ja niitä täällä tietty suurin osa on + halvimmat kämpät näitten nykysten lisäksi on huumetyyppien keskellä että jes, vaikka varmaan sopisinkin hyvin joukkoon), onneksi siellä nyt on sen verran mukavaa porukkaa että asumishommat varmaan järjestyy jotenki vaikkei heti pystyis kaikkea maksamaankaan. Täytyy oottaa alkaako toi uus lääke vaikuttaan enemmän vai ei (oon muuten taas selvinny ilman sivuvaikutuksia!), oottaa koska ne kertoo koululta miten ja milloin voin suorittaa sen vitun puuttuvan kurssin et nään pystynkö ees käymään sitä ja ääh.

On muuten ehkä aika huolestuttavaa, että mulla ois molemmille piskeille uudet kodit tiedossa. Olipas toi vaikee kirjottaa, mut totta se on. Molemmat pääsis harrastaviin, aktiivisiin koteihin, joissa ois just niiden rotusista kokemusta. Eli mun ei periaatteessa tarttis enää miettiä miten niille käy sit kun tapan itteni. Mutta jos haluun ne noihin nyt tarjolla oleviin koteihin, pitäs se tehdä aika vikkelään, ei ne aio ikuisuuksia odottaa.

Huomenna mulla on omat bileet terän kanssa, täytyy selvitä vielä vuorokausi ilman. Sen jälkeen mikään ei estä. Haha, jatkossa ei sit ole muuten kämppis rajottamassa viiltelyäkään, jos se nyt oikeesti muuttaa sen työn perässä.

441

Kämppis oli muutaman yön mun seurana porukoilla, saatiin hetkeksi omia koko talo ison pihan kera, pitihän se mahdollisuus käyttää. Oli tosi mahtavaa, kierrätin sitä siellä ympäriinsä, grillattiin, huudatettiin musiikkia naapureiden iloksi, käytettiin koiria uimassa, lenkkeiltiin lapsuudenystävän kanssa kuuden koiran voimin, heittelin kämppistä makkaralla ja löin sitä auton ovella takaraivoon. Naurettiin, ulkoiltiin, leikittiin koirien kanssa, kunnostettiin pösötintä ja käytiin naapurikaupungissa pyörimässä. Yritettiin ottaa lapsuudenystävän miehen koira mukaan ees yhdeksi yöksi, se oli jo autossa asti, mutta mies juoksi hakemaan sen pois (oon itseasiassa tainnu lastata sen koiran omien mukana autoon aina kun oon nähny sen.. hups).

Silti joka ikinen ilta mietin, kuinka ihanaa ois kuolla. Välillä kesken nauramisenkin huomasin miettiväni, että koskakohan kuolen. Mä en vaan näe enää muita vaihtoehtoja.

"Vuokra"möksä oli tyhjillään joten käytiin siellä,
kameralla leikkimistä, pekonimakkaraa,
Tore uimassa, löhöömistä lyllerön kanssa
ja kaikki piskit nukkumassa
 (Tore ei halunnu mukaan, siksi se on poistumassa paikalta)

Tänään lääkäriltä labran kautta apteekkiin, sieltä valdoxan mukaan. Kokeillaan sitten vaikken lääkkeitä tykkääkään popsia, ei kai kokeilulla mitään menetä. Tai ei mulla ainakaan oo mitään menetettävää. Paitsi raha, mutta sossu maksakoot. Diapameitakin sais kuulemma käyttää enemmän, mutta en oikeen tie. Joo en oo koukussa enkä aatellu koukkuun jäädäkään, mutta tää pää on vähän tällänen.. Jos kerran annan itelleni luvan ottaa sitä pienempään ahistukseen ku mihin oon sitä käyttäny, ni oisinki ehkä jatkossa 24/7 rauhottavissa.

Kämppis häipyi päiväksi äidilleen, tulee onneksi illalla takasin, koska mä en vaan uskalla olla yhtään yötä yksin tän pään kanssa. Nytkin olin pää jääkaapissa tutkimassa, oisko siellä juotavaa ja lääkekaapilla katsomassa, oisko siellä mitään kivaa. Onhan siellä, samoja jotka johti viimeksi sairaalakeikalle, sama määräkin vielä, ja vähän vahvempia viinaksia. Mutta ei tänään. Säästetään pahan päivän varalle. Tää päivä tuntuu ainakin tällä hetkellä ihan siedettävältä, vaikka tekiskin mieli vaan kömpiä sänkyyn.

Salaseen tulee luultavasti tässä päivän-parin sisällä uutta, mutten varmaan jaksa tulla tänne huutelemaan siitä. Tää blogi hiljenee (taas) reiluksi viikoksi. La-su hoitotamma (tai oikeestaan koko talli) on täysin mun vastuulla, siihen päälle koirat ja pakkaaminen ni ei jää aikaa kirjottamiseen. Su-illalla hyppään kai porukoiden asuntoauton kyytiin, reilun viikon päästä pitää olla Porvoossa koiranäyttelyssä, mutta sitä ennen en tiedä mihin suunnataan, eikä taida tietää porukatkaan. Suunnitelmat on tylsiä, mennään sinne minne huvittaa.

On muuten pakko valittaa tänne, kämppis ei jaksa enää kuunnella :D Mun kamerassa on kaks eri putkea, mutta toinen on ollut hukassa varmaan vuoden. Tässä kämpässä se ei ole, kai se ois muuton aikana tullu vastaan. Porukoiltakaan en oo sitä löytäny. Ja arvatkaa vaan, saako tolla mun tallessa olevalla putkella otettua kuvia muuta kuin kaukana olevista kohteista...? Plaah, rakastan lähikuvia ja mulla ois pää täynnä ideoita, mutta ei. Sossu tuskin maksaa mulle uutta putkea kameraan, ja porukoilta en todellakaan kehtaa pyytää. Ottaa vaan päähän kun tiiän, että kameran kanssa leikkiminen, kuvien selaaminen, muokkaaminen sun muut tutut jutut auttaa aina ahistukseen. Mut en voi tehdä sitä koska raha (...sen puute). prkl. Tai ois tilillä nyt sen verran, jäis vähän ylikin, mutta en tiedä vielä mistä saan enskuussa rahaa ni ei oikeen uskaltais ostaa mitään.

Ei lisättävää.

Miten musta tuntuu, et kirjotan nykyään jotenki eri tavalla ku ennen? En mieti niin tarkkaan mitä tänne voi kirjottaa ja mitä ei, en jaksa välittää kielioppi- ja kirjotusvirheistä, kirjotan vaan just sen mitä mieleen tulee. Sen takia hypin nykyään aiheesta toiseen, mutta jos tää auttaa paremmin ni noh, mun blogihan tää on...

Kohta kaks viikkoa viiltämättä! Tekis ihan järjettömästi mieli, pyörittelenki terää välillä tossa, mutta jos ei nyt kuitenkaan. En yritä lopettaa, ei huvita, mut tiiän miltä tuntuu ku joku haava aukee jalassa ja se veri alkaa leviimään housuihin jonkun ollessa vieressä. Ei huvita kokea sellasta missään reissussa, joten yritän olla ilman siihen asti, että pääsen sieltä takasin kämpälle.

Nyt lopetan tän aiheesta toiseen hyppimisen ja lähen lenkittään piskit.

440

Salasessa uutta!

Paljon kirjotettavaa, mutta sit vaan tuijotan tyhjää ruutua. Tästä tulee taas tosi sekava kirjotus, mutta yrittäkää kestää.

Mä lähden huomenna takasin porukoille, vaikkei siellä ketään kotona olekaan. Tyhmää ehkä, mutta oikeesti. Mun on pakko saada olla välillä yksin. Mikä on tosi vittumaista, kun sit en kuitenkaan aina kestä sitä. Toivotaan et tällä kerralla kestän, ehkä pelkään vähän itteäni. Mut yritän pärjätä. Vaikkei mua oikeestaan kiinnosta elänkö vai kuolenko, parantua mä en ainakaan enää yritä. Ihan perseestä aina hokata että jee, nyt menee paremmin kuin aikoihin, ja seuraavaks ollaankin pohjalla. Mulla meinaan oli ennen tota sairaalakeikkaa paljon parempi olo, mut sit se porukoiden reissulle lähteminen kai oli mulle silti liian iso juttu.

Yritän vaan kestää sen ajan kun kestän. Sit vaan tapan itteni, mä en siinä ite mitään menetä. Tuntuu tosi paskalta tehä niin porukoille + muille sukulaisille, kämppikselle ja teille, mutta en mä vaan nää enää muita vaihtoehtoja. Oon yrittäny kaiken mitä oon keksiny. Liikunnan, hyvät syömiset, vitskulisät, lääkkeet, polikäynnit, mitähän muuta.. Puhumista en kunnolla, kun oon niin vitun idiootti etten pysty ees siihen.

Ne ei muuten siellä päivystyksessä + sairaalassa meinannut uskoa, etten ottanut muuta kuin ne lääkkeet mitkä kerroin. Mietin, et eikö mun kroppa sit vaan kestänyt niitä yhtä hyvin kuin keskimääräsesti pitäis, vai otinko mä jotain muutakin niin, etten vaan muista sitä... Ja muistan, et olin ihan tosissani häipymässä porukoilta lääkepäissäni, halusin vaan juua kesken olleen siiderin ensin loppuun ja olinki liian hidas. Kai sen puhelimenkin sit sammutin, mutten muista koska laitoin sen takasin päälle.

Äh, ei tää kirjottaminenkaan mitään auta.

439

"Etkö sä ymmärrä, kuinka pahalta sun vanhemmista tuntuu kun teet tällästä?"

"Ei niistä varmaan kovin pahalta tunnu, kun ei ne tiedä tästä mitään."

"Eikö sulla oo ketään läheistä kenelle puhua?"

"Ei."

Siihen loppui sen hoitsun vittuilu. 

Oli taas "vähän" vaikeeta. Lääkkeitä ja alkoa, tyylillä "yks vielä, ei tunnu miltään". Ei tuntunutkaan, tuntui ihan selvältä, mutta mitä oon noita lähetettyjä viestejä lukenut, ei herranjumala sitä kirjotusvirheiden määrää. Pirun petolliset lääkkeet, noiden kanssa ei jatkossa pelleillä. Kaiken lisäksi sekotin osan viesteissä kirjotetun todellisuuteen, olin mm. uhannut laittaa kännykän kiinni ja häipyä johonkin, sairaalassa ihmettelin miten känny on auennut itsestään. Köhh.

Lanssikyytiin taas. Yritin kävellä sinne suoraan, mutta ei ihan onnistunu. Kaiken lisäksi istuin siellä lanssissa (avaamaton)lonkerotölkki sylissä, miksiköhän vitussa otin sen mukaan... Lääkehiiltä hyi ja naapurikaupungin päivystykseen, jossa sain ihan oman huoneen (olin kai liian sekaisin muiden joukkoon, ei niillä siellä isoja tiloja oo). En muista siitä päivystyksestä paljoa, lääkäri tais jossain vaiheessa käydä sanomassa, että oisin voinut päästä hengestäni. Ja näin kaikki kahtena, mutta sitä en uskaltanut sanoa kellekkään. Jotkut arvot oli viturallaan (verenpaine etenkin) ja päivystys menossa kiinni, joten seuraavaan lanssiin... Tässä vaiheessa en saanu edes kävellä itse, sängyt vaan vierekkäin ja siitä toisen kyytiin. Teki mieli huutaa niille, että on mulla jalatkin, mutta ehkä yliarvoin kuntoni...

Sairaalaan siis ja miljooniin johtoihin kiinni. Siellä sit oltiinkin seuraavat 17h. Nukuin siitä ehkä pari tuntia, muun ajan tuijotin kattoa ja itkin ja nauroin(??) vuorotellen. Housujen lahkeesta irtos yks naru, kuristin sillä itteäni, revin arpia auki ja yritin epätoivoisesti etsiä jotain terävää, mutta hoitsut ois huomannut jos oisin irrottanut ne piuhat itestäni eikä lähellä ollu mitään kivaa. Avaimella(?!) yritin, mutta se oli ihan surkee siihen hommaan. Aamuyöllä uskalsin vessaan, onneksi hoitsu tuli irrottamaan mut piuhoista ja sai kopattua kiinni, kun meinasin lentää turvalleni (tää oli täysin lääkkeitten syytä, sairaalaan tullessa puhalsin jo nollat). 

Joku psyk. sh kävi siinä juttelemassa, oli ihan mukava tyyppi kuten ihmeekseni kaikki hoitsut ja lääkäritkin. Onnistuin taas välttymään osastolta ja nyt oon varma myös siitä, etten todellakaan halua sinne. Ahisti olla siellä sairaalassa jumissa, enkä mä osaa nukkua ilman Torea, toi oli pisin aika minkä oon koskaan ollut siitä erossa ja mietin vaan miten se pärjää, vaikka sainkin isän vanhemmat hoitamaan piskien kusetukset ja ruokinnat. 

Olin muuten yllättävän rohkea. Monet kysyi, haluanko mä kuolla. 

"No ainahan mä oon halunnut kuolla, aika monta vuotta, mut en mä silti tee sitä ainakaan vielä"

Siis sanoin noin pitkän lauseen täysin vieraille ihmisille. Oho. Psyk. sh:lle taisin selittää mun suunnitelmatkin siinä tokkurassa. 

"Sulla oli myrkytystila niistä lääkkeistä, mutta ei sulla enää mitään hätää ole. Sanon tolle hoitajalle että päästää sut kotiin"

Sit olinkin yhtä hymyä taksin tuloon asti, kuskikin oli ihan mukava tyyppi ja juteltiin koko matka.

Porukathan luulee että mua alkoi vaan yhtäkkiä huippaamaan ja pyörryin, pakko oli kehittää niille joku tarina et sain koirille hoitajaa hankittua. 

Oli ihan vitun fiksua taas. Mut lähti ainakin ahdistus. Katotaan koska se tulee takasin. Toivottavasti ei ihan heti.

Oon vähän miettiny, että ehkä teen tota siksi, että saisin sen tunteen ettei oo pakko olla/pärjätä yksin. Porukathan lähti eilen = jäin yksin, ja siitä meni alle tunti siihen kun olin jo lääkekaapilla. Ei mulla siis oikeestikaan ollut aikomuksena kuolla. Piti vaan ottaa pari nappia että pääsis ahistuksesta eroon, mutta se lähti taas pikkasen käsistä. En mä kyllä sitä lanssiakaan ois toivonut, mutta nyt kun miettii, ni en tiedä oisinko hengissä ilman sitä..? Jos oisin vaan ottanut lisää ja lisää lääkkeitä, kun en tuntenu niiden vaikutusta mitenkään. Ja pakko kai se on myöntää, et tuntui se aika hyvältä kun ne lanssityypit, hoitsut ja lekurit kaikki vaan sanoi mitä tehdään, eikä ite tarvinnut päättää yhtään mitään.

Njoo, kai sitä vois lähteä kohta ajelemaan kämpille. Huikeesti kaheksi yöksi, perjantaina varmaan takasin tänne. Täällä koirat saa ulkoilla sillon kun tahtoo, näillä kuumilla keleillä kun ei voi mitään pitkiä lenkkejä tehdä. 

Rehellisesti, jos en tapa itteäni jossain vaiheessa, mun tulevaisuus on varmaan jossain huumepiireissä. Niitä tekis ihan vitusti mieli ja tiiän kyllä mistä niitä sais. Onneks(?) ei oo rahaa niihin.

438

Nyt on pakko kirjoittaa. Oottelen tässä diapamin vaikutusta, vaikka tiiän, ettei se tätä kaikkea ahdistusta poista. Toivon vaan, että helpottais ees vähän. Piti lähteä kämpille eilen, mutta oon vielä porukoilla. Jos en ois, oisin tän olon kanssa luultavasti taas harrastamassa lääkeövereitä viinan kera, enkä varmaan pystyis pysymään terästäkään erossa.

Porukat lähtee aamulla reissuun. Mulla on torstaina aamutallivuoro (ois ollu eilenkin mut ilmotin että oon kipeenä, en vaan pystyny lähteen täältä), eli viimeistään keskiviikkona pitää raahautua kämpille. Nyt tässä arvon, että lähenkö ajeleen sinne heti kun porukatkin lähtee reissulleen, vai ominko niiden talon yheksi yöksi. Tää ois koirien kannalta helpompi ja täällä mäkin uskallan olla pihalla, kun naapurit ei nää tänne, mutta sit toisaalta kämpällä ois se kämppis seurana... Mut täällä en voi kuolla, en ees tällä paikkakunnalla, et sinänsä tää ois ehkä vähän turvallisempi, vaikka pitäskin olla yksin. Kun oon joskus vetänyt lääkeöverit kämppiksen ollessa kotona, ja sain sillonkin esitettyä sille et kaikki on ihan kunnossa. Ni ei siitä kauheesti apua kai ois, ku en usko että sen seurakaan auttais tähän oloon. Ja jos siellä oikeesti päättäsin tappaa itteni, luulen että mulla ois ajatustoimintaa sillonkin sen verran, et tajuisin hoitaa sen homman ulkona, poissa kämppiksen silmien edestä.

Sais ees kiinni siitä mistä tää ahistus johtuu. Mut ei. Täällä on ollu parempi olla kuin moneen viikkoon missään, niissä äidin juhlissakin pystyin olemaan, vaikka sukulaisten utelut koulun edistymisestä (tai sen puutteesta) ahdistikin. Mutta hokasin tehdä itestäni lapsenvahdin, painelin niiden muksujen kanssa siellä eikä tarvinnu puhua aikuisille enempää. Muutenkin täällä tulee oltua paljon enemmän ulkona ku kämpillä, kun on toi oma piha.

En tiiä, en osaa päättää mitä teen. Haluisin vaan kuolla, mutta jos nyt leikitään ettei se oo vaihtoehto (vaikka se on), ni mitäs sitten? En mä voi diapameitakaan napsia kuin karkkia, ne ees riittäs siihen ku ehkä päiväksi tai kaheksi jos nappaisin napin naamaan aina kun ahistaa.

Yölenkki kutsuu, diapam alko jo vaikuttaa sen verran, et uskallan lähteä pihalle. Turha mun on yrittää nukkua, ei se onnistuis kuitenkaan. Pahentais vaan oloa kun alkasin miettiä sitä, etten pysty ees nukkumaan ja jäisin miettiin kaikkea muuta typerää.

Ei tässäkään postauksessa ollu mitään järkeä. Mut sitä nyt ei taida löytyä mun päästäkään, ni mitä sit voi diapamhuuruissa, ahdistuneena ja väsyneenä kirjotetusta tekstistä odottaakaan.

Vittu että tekiskin mieli lopettaa tää kaikki. Mut ei ihan vielä.

437

Salasessa uutta!

Mä yritän vielä selvitä. Mut en lupaa mitään. Jos en onnistu ni sit vaan tapan itteni, mut eipähän kukaan voi sanoa etten ois yrittäny. Ei aikarajoja, ne vaan ahistaa.

Tää blogi saattaa olla vähän normaalia hiljasempi hetken (sitähän tää on jo vähän aikaa ollut). Kokeilen taas yhtä juttua, mut en jaksa selittää sitä nyt. Positive journal päivittyy entiseen tapaan (eli ei ihan joka päivä koska laiskuus, mut yritän silti keksiä joka päivälle jotain) ja salaseen tulee joka viikko uutta jos vaan jaksan. Tän blogin puolelle vaan sillon, jos on jotain oikeeta asiaa. En tuu kirjottamaan joka kerta kun ahistaa, testaan vähän muuta. Voi olla että oon jo huomenna täällä itkemässä, mutta kokeilen.

Eikä oo pakko onnistuu. 

436

Salasessa uutta!

Mietin, et jos sitä kuitenkin yrittäs lopettaa viiltelyn. Mut en tiiä, pahentaisko se vaan oloa kun ei siinä kuitenkaan onnistu heti ekalla yrityksellä... En ees halua lopettaa sitä, mut alkaa menemään vähän yli taas, pakko ees rajottaa jotenkin.

Ei mulla tänne sen suurempaa kirjotettavaa ole. Laahaan perseeni huomenna takaisin porukoille ja oon siellä sunnuntaihin tai maanantaihin asti. Ei tarvii ihmetellä jos en kirjota siellä ollessani, en mä tällä viikolla voi itteäni tappaa.