439

"Etkö sä ymmärrä, kuinka pahalta sun vanhemmista tuntuu kun teet tällästä?"

"Ei niistä varmaan kovin pahalta tunnu, kun ei ne tiedä tästä mitään."

"Eikö sulla oo ketään läheistä kenelle puhua?"

"Ei."

Siihen loppui sen hoitsun vittuilu. 

Oli taas "vähän" vaikeeta. Lääkkeitä ja alkoa, tyylillä "yks vielä, ei tunnu miltään". Ei tuntunutkaan, tuntui ihan selvältä, mutta mitä oon noita lähetettyjä viestejä lukenut, ei herranjumala sitä kirjotusvirheiden määrää. Pirun petolliset lääkkeet, noiden kanssa ei jatkossa pelleillä. Kaiken lisäksi sekotin osan viesteissä kirjotetun todellisuuteen, olin mm. uhannut laittaa kännykän kiinni ja häipyä johonkin, sairaalassa ihmettelin miten känny on auennut itsestään. Köhh.

Lanssikyytiin taas. Yritin kävellä sinne suoraan, mutta ei ihan onnistunu. Kaiken lisäksi istuin siellä lanssissa (avaamaton)lonkerotölkki sylissä, miksiköhän vitussa otin sen mukaan... Lääkehiiltä hyi ja naapurikaupungin päivystykseen, jossa sain ihan oman huoneen (olin kai liian sekaisin muiden joukkoon, ei niillä siellä isoja tiloja oo). En muista siitä päivystyksestä paljoa, lääkäri tais jossain vaiheessa käydä sanomassa, että oisin voinut päästä hengestäni. Ja näin kaikki kahtena, mutta sitä en uskaltanut sanoa kellekkään. Jotkut arvot oli viturallaan (verenpaine etenkin) ja päivystys menossa kiinni, joten seuraavaan lanssiin... Tässä vaiheessa en saanu edes kävellä itse, sängyt vaan vierekkäin ja siitä toisen kyytiin. Teki mieli huutaa niille, että on mulla jalatkin, mutta ehkä yliarvoin kuntoni...

Sairaalaan siis ja miljooniin johtoihin kiinni. Siellä sit oltiinkin seuraavat 17h. Nukuin siitä ehkä pari tuntia, muun ajan tuijotin kattoa ja itkin ja nauroin(??) vuorotellen. Housujen lahkeesta irtos yks naru, kuristin sillä itteäni, revin arpia auki ja yritin epätoivoisesti etsiä jotain terävää, mutta hoitsut ois huomannut jos oisin irrottanut ne piuhat itestäni eikä lähellä ollu mitään kivaa. Avaimella(?!) yritin, mutta se oli ihan surkee siihen hommaan. Aamuyöllä uskalsin vessaan, onneksi hoitsu tuli irrottamaan mut piuhoista ja sai kopattua kiinni, kun meinasin lentää turvalleni (tää oli täysin lääkkeitten syytä, sairaalaan tullessa puhalsin jo nollat). 

Joku psyk. sh kävi siinä juttelemassa, oli ihan mukava tyyppi kuten ihmeekseni kaikki hoitsut ja lääkäritkin. Onnistuin taas välttymään osastolta ja nyt oon varma myös siitä, etten todellakaan halua sinne. Ahisti olla siellä sairaalassa jumissa, enkä mä osaa nukkua ilman Torea, toi oli pisin aika minkä oon koskaan ollut siitä erossa ja mietin vaan miten se pärjää, vaikka sainkin isän vanhemmat hoitamaan piskien kusetukset ja ruokinnat. 

Olin muuten yllättävän rohkea. Monet kysyi, haluanko mä kuolla. 

"No ainahan mä oon halunnut kuolla, aika monta vuotta, mut en mä silti tee sitä ainakaan vielä"

Siis sanoin noin pitkän lauseen täysin vieraille ihmisille. Oho. Psyk. sh:lle taisin selittää mun suunnitelmatkin siinä tokkurassa. 

"Sulla oli myrkytystila niistä lääkkeistä, mutta ei sulla enää mitään hätää ole. Sanon tolle hoitajalle että päästää sut kotiin"

Sit olinkin yhtä hymyä taksin tuloon asti, kuskikin oli ihan mukava tyyppi ja juteltiin koko matka.

Porukathan luulee että mua alkoi vaan yhtäkkiä huippaamaan ja pyörryin, pakko oli kehittää niille joku tarina et sain koirille hoitajaa hankittua. 

Oli ihan vitun fiksua taas. Mut lähti ainakin ahdistus. Katotaan koska se tulee takasin. Toivottavasti ei ihan heti.

Oon vähän miettiny, että ehkä teen tota siksi, että saisin sen tunteen ettei oo pakko olla/pärjätä yksin. Porukathan lähti eilen = jäin yksin, ja siitä meni alle tunti siihen kun olin jo lääkekaapilla. Ei mulla siis oikeestikaan ollut aikomuksena kuolla. Piti vaan ottaa pari nappia että pääsis ahistuksesta eroon, mutta se lähti taas pikkasen käsistä. En mä kyllä sitä lanssiakaan ois toivonut, mutta nyt kun miettii, ni en tiedä oisinko hengissä ilman sitä..? Jos oisin vaan ottanut lisää ja lisää lääkkeitä, kun en tuntenu niiden vaikutusta mitenkään. Ja pakko kai se on myöntää, et tuntui se aika hyvältä kun ne lanssityypit, hoitsut ja lekurit kaikki vaan sanoi mitä tehdään, eikä ite tarvinnut päättää yhtään mitään.

Njoo, kai sitä vois lähteä kohta ajelemaan kämpille. Huikeesti kaheksi yöksi, perjantaina varmaan takasin tänne. Täällä koirat saa ulkoilla sillon kun tahtoo, näillä kuumilla keleillä kun ei voi mitään pitkiä lenkkejä tehdä. 

Rehellisesti, jos en tapa itteäni jossain vaiheessa, mun tulevaisuus on varmaan jossain huumepiireissä. Niitä tekis ihan vitusti mieli ja tiiän kyllä mistä niitä sais. Onneks(?) ei oo rahaa niihin.