470: Kamera mukaan ja menoksi

Salaisessa uutta!

Ei toimi nukahtamisen vastustaminenkaan, ei todellakaan. No, sain sentään näiden kokonaan valvottujen öiden välissä yhdet kunnon yöunet, kai niillä mennään tääkin päivä. Pakko keksiä tähän nukkumiseen jotain... Ainakin on yöt aikaa miettiä, jos muuten tuntuu siltä, ettei aika riitä. Eikä pääse asia unohtumaan, haha.

Ei mulla tänne sen suurempaa kirjoitettavaa tällä(kään) kerralla ollut, jos sais nukuttua niin ois helpompi kirjoittaa enemmän kunnon asiaakin... Yhden yöllisen idean vielä sain, oon tosin pyöritellyt sitä mielessä jo tämän blogin perustamisesta asti, mutta nyt sain homman alkuun. Jatkossa kaikki tämän blogin kuvat tulevat olemaan mun ottamia. En oo mikään huippukuvaaja, enkä todellakaan saa kuvien tunnelmaa vietyä kovin hyvälle tasolle, mutta opetellaan. Oon kuvannut lähiaikoina vaan koiria, ja niitäkin tosi laiskasti. Muutakin ois kiva kuvata, mutta en oo keksinyt niille kuville mitään käyttöä, joten se on tuntunut vähän turhalta. Nyt on hyvä syy ulkoiluttaa kameraa vähän useammin ja eri maisemissa. Kyllä niitä koirakuviakin silti tänne aina välillä eksyy.

Tää on joku ikivanha ja masentava, mutta vähän esimakua:

469: Kun uni ei tuu...

Kokonaan valvottu yö takana, joten pahoittelen ajatus- ja kirjoitusvirheitä. Iski kirjoitusinspis, mutten jaksa kirjoittaa mitään kovin järkevää.

Oon nukkunut pienestä asti kausittain, joskus tosi hyvin, joskus taas en ollenkaan. Unettomuuskausina on tullut kokeiltua vähän kaikkea:

Puhtaat lakanat

Ei auta ei. Kokeiltu viimeksi tänään.

Ei alkoholia, kofeiinia eikä tupakkaa ennen nukkumaanmenoa

Edes vuosi putkeen ilman noita kaikkia ei vaikuttanut nukkumiseen mitenkään.

Liikunta

Liikun joo ihan tarpeeksi, kiitos koirien. Lenkkiaikojen vaihtaminen ei vaikuta, testattu on.

Makkari viileämmäksi

Liian viileä --> en pääse aamulla pois peiton alta. Eli vaikka nukahtaisin helpommin (jota ei tosin tapahdu), en silti nousisi silloin kuin pitäisi.

Lämpimät sukat

Ja jalkahiki haisee.

Äänet

On kokeiltu hiljaisuutta, musiikkia, kännisten kuuntelua, lasten riehumista... Ei vaikuta. Ok känniset naapurit ei ole kiva, mutta mikään ei myöskään auta nukahtamaan.

Pimeys

Jos pystyn nukkumaan keskellä päivää ongelmitta, liika valo tuskin on ongelma yöllä..? Liian pimeää ei ainakaan mun kohdalla voi olla.

Ei päikkäreitä

Hah. Jos mun aivot on sitä mieltä, että en nuku yöllä, en myöskään nuku yöllä, onnistui se päivällä tai ei. Kokeiltu valvoa reilut pari vuorokautta putkeen, joo nukun mieluummin ne päikkärit.

Säännöllinen unirytmi

Tää on kai joku vitsi. Helppo se on sanoa jos osaa itse nukkua. Toiset ei osaa, ylläpidä siinä sit jotain säännöllistä rytmiä. 

Pillerit

Melatoniini ei auta, magnesium ei auta. Monet lääkkeet joo, mutta seuraava päivä menee samassa tokkurassa (ellei pahemmassa), jollaisessa se menisi valvomisen jälkeen. Diapam on ainoa joka toimii aiheuttamatta tokkuraa, mutta sitäkään viitsisi popsia mitenkään säännöllisesti. 

Älä nuku lemmikkien kanssa

Koska varoisin potkivani niitä, tai koska niillä on eri unirytmi? Öö, en varo, osaavat kyllä väistää, ja nukkuvat sen ajan kuin minäkin. Onpahan halittavaa vieressä, saa unettomuudesta tulevaa vitutusta pienemmäksi koiria rapsuttamalla.

Tyynyn asento

Eiköhän ne kaikki tullut tänäänkin testattua.

jne.

----

Tuossa selaillessa löytyi Ylen sivuilta jotain mielenkiintoista: "Lopeta yrittäminen. Sen sijaan voit kokeilla, miten unen vastustaminen toimii. Sammuta valot, mutta pidä silmät auki. Kun silmät menevät väkisin kiinni, ajattele: "Yritän vielä pysytellä hereillä muutaman minuutin ja nukahdan vasta sitten.""

Toi onkin noista jutuista ainoa, jota en ole vielä kokeillut. Illalla pääsee testiin, ja itseni tuntien saattaisi jopa toimia. Toivottavasti. Tossa sängyssä pyöriessä nimittäin tajusin, että nukun huonommin tai en ollenkaan niinä öinä, joiden jälkeisinä päivinä on jotain pakollista tekemistä. Eli menen sänkyyn just sen "nyt on pakko nukkua, tai en jaksa huomenna"-ajatuksen kanssa. Hm. Kouluaikoina en nukkunut viikonloppuisinkaan, koska viikonloppunahan olisi ollut 'pakko' nukkua univelat pois, että jaksaa seuraavan viikon...

Noo, ei tässä, tulee varmaan kivaa tallilla muutaman tunnin päästä. Sen jälkeen nukun ne hirvittävän kamalat ja vaaralliset päikkärit, joita ei koskaan saisi nukkua, ja koska torstaina ei ole mitään pakollista menoa, nukun luultavasti päikkäreistä huolimatta kunnon yöunet. 

468: Taustaa

Pari uutta lukijaa löytänyt tänne, eikä mielenvirkistys liene pahaksi pidemmän aikaa mukana olleillekaan. Enkä mä osaa aloittaa uutta blogia millään muulla tavalla kuin omalla esittelyllä, vaikka vanhoista postauksista suurin osa täältä löytyykin.

Tiivistetty paketti:

Olin pienenä tosi positiivinen, aina valmis kaikkeen uuteen enkä osannut pelätä mitään, tai jos pelkäsinkin, en antanut sen estää mitään. Vaan eipä maailma ollutkaan niin kiva paikka kuin luulin. Joskus olin se, jolta kysyttiin aina ensimmäisenä neuvoa ja apua, oman kaveriporukan 'pomo', kaikessa täysillä mukana. 10,5 vuotta sain pelkästään paskaa niskaan koulussa (peruskoulu, kymppiluokka, 6kk amista, jonka jätin kesken), eikä se elämä kovin turvallista koulun ulkopuolellakaan aina ollut, osa tosi läheisistäkin ihmisistä sai aiheutettua yllättävän paljon paskaa. Niistä en tällä hetkellä uskalla kirjoittaa sen enempää, tutut osaisivat yhdistää henkilöt toisiinsa, enkä halua aiheuttaa kenellekään hankaluuksia. Kaiken muun päälle hyvän peruskouluaikaisen ystävän itsemurha, josta syytin monta vuotta itseäni.

Ala-asteella alkoi viiltely ja muille esittäminen, yläasteen puolella typerä pelleily alkoholin kanssa ja ensimmäiset syömisoireilut, aiheutin tahallani ongelmia, tuhosin lähes kaikki ihmissuhteet ja perseilin jatkuvasti. Oon halunnut kuolla, oon ollut muutamaan otteeseen päivystyksessä oman toimintani takia, viimeksi yön yli kestänyt sairaalareissu taisi tapahtua heinäkuussa. Luultavasti en olisi nyt kirjoittamassa tätä, jos lanssi (jonka bloggerin kautta löytynyt ystävä soitti, iso kiitos siitä♥) olisi tullut paikalle edes pari minuuttia myöhemmin. Oon ollut pisimmillään kaks viikkoa ilman kiinteää ruokaa, vihasin itseäni niin paljon, etten antanut itselleni lupaa syödä. Oon maannut kylppärin lattialla itkemässä, painanut terää kerta kerralta yhä syvemmälle ihoon osaamatta lopettaa. On ollut kausia, jolloin en ole osannut ajatella mitään muuta kuin kuolemaa, mutta oon ollut liian väsynyt edes itseni tappamiseen.

Oon silti edelleen täällä. Viiltelystä pysytty erossa lähemmäs 3kk, eikä pitkään aikaan ole edes tehnyt mieli tarttua terään. Syömiset sujuu ongelmitta. Jaksan pitää huolta koirista, käydä tallilla, nähdä ihmisiä ja tehdä töitä itseni kanssa. Uskallan kohdata ja käsitellä kaikki vaikeudet, en enää juokse niitä karkuun, vaikka edelleen välillä tekisi mieli käpertyä peiton alle maailmaa piiloon. Viimeisetkin masennuslääkkeet on lopetettu. En enää esitä mitään, mitä en ole. Osaan hyväksyä itseni tälläisenä kuin olen, vaikka tässä asiassa riittäneekin vielä hetkeksi työstämistä. Näen elämässä paljon enemmän hyvää kuin ennen, osaan nauttia pienistäkin asioista. Sain ammattikoulusta paperit ulos kuukausi sitten, nyt 'lomailen' hetken ja mietin ihan rauhassa, mitä tästä eteenpäin. Pieni suunta alkaa jo hahmottua, mutta ei siitä vielä sen enempää.

Ja mikä tärkeintä, en enää halua kuolla.

Mun blogi ei ole enää tarina kuolemasta. Tämä on tarina selviytymisestä.

467: Uusi blogi!

Yli 50 000 sivun katselun, 1500 kommentin ja lähes 500 postauksen jälkeen alkoi tuntua siltä, että on aika kehittää jotain uutta.

Uusi blogi, uudet kujeet. Niinhän se oli. Mulla on aika paljon suunnitelmia tän suhteen, mutta jähtäväksi jää, miten tämän kanssa käy. Haluun kokeilla vähän uusia juttuja, mutta tuskin tää hirveästi tulee vanhasta eroamaan. Salainen blogi pysynee entisellään, saattaa jopa aktivoitua vähän, ja sinne on siirretty osa vanhan blogin postauksista. Kaikki vanhat jutut ei pääse tänne, suurin osa kuitenkin. Osasin jopa siirtää ne kommentteineen, wuhuu!
Koirablogiakin yritän herätellä, muutoksen tuulet sielläkin suunnalla. Saa sen siirrettyä saman käyttäjätunnuksen alle, jos vaikka jaksais kirjoitella useemmin ja enemmän asiaa.

Suuret on suunnitelmat, toteutus saattaa etenkin alkuvaiheessa vähän tökkiä, pahoittelut siitä. No, intoa ei ainakaan puutu, taitoa senkin edestä.

Nyt ei ole aikaa kirjoitella sen enempää, kohta siirryn porukoille viettämään viikonloppua, ja ensi viikolla jatketaan blogi(en) kunnostamisen parissa. Tän ulkoasu kusee vielä aika pahasti, mutta eiköhän tästä hyvä tule.

Tervetuloa kaikki uudet ja vanhat lukijat!

466

Tää on kirjotettu joskus seiskan aikaan illalla, en vaan jaksanu kirjottaa loppuun enkä julkasta. Nyt en näköjään pysty nukkumaan vaikka tuntuuki siltä, ettei silmät pysy auki. Sama se sit kai on kirjottaa tää loppuun.

------------------

Aavistelin jo eilen aamulla jotain pahaa, en tiennyt mitä, tuntu vaan siltä, ettei kaikki oo ihan hyvin. Ei siitä sit kovin hyvää päivää tullutkaan, vaikka siihen mahtuikin paljon hyviä hetkiä.

Ekaksi jäin jumiin siihen ajatukseen, että mun ois oikeasti pakko pystyä käymään töissä, ees osa-aikasesti. Jaksaminen luultavasti riittäis joo, mutta. Mä en halua töihin, joskus joo, mutta en ihan vielä. Mä en ole koskaan saanut vaan olla ja nauttia hyvästä olosta, en oo koskaan ennen saanut valoa aamuyöhön asti stressaamatta seuraavasta päivästä, en oo koskaan ennen käynyt keskellä viikkoa aamuyön tunteina lenkittämässä koiria ilman, että ois mitään stressiä tai muuta minkä takia ois turha yrittää nukkua. Ja paljon muuta. Haluun pitää tästä kiinni hetken, nauttia elämästä ilman turhaa stressiä ja miettiä ihan rauhassa, mitä oikeasti haluisin tehdä. Kyllä mä ehdin töitä tekemään enkä usko, että mulla mitään suuria vaikeuksia niiden löytämisessä tulee, mulle on tarjottu yli puolia niistä työpaikoista, mihin oon koskaan hakenut. Oon vaan yleensä sanonut kiitos ja ei.

Stressaa. En haluais vielä töihin, ei täällä oo ees haussa mitään mielenkiintosta nyt, mutta sit taustalla on kuitenki se pelko, että ne sit työkkäristä löytääkin mulle jonkun työpaikan kauempaa. Mä en todellakaan suostu muuttamaan täältä mihinkään tällä hetkellä, mut pitkä työmatka on ehdoton ei. Onneks osaan näytellä, voin vaikka feikata etten osaa puhua kunnolla tmv, mutta stressaa silti ihan helvetisti. Jossain paskatyössä hajottaisin tän pään vaan uudestaan, samoin jos tunteja on liikaa tai työmatka liian pitkä. Plaah. En oo saanu vielä ees sitä henkilökohtasta aikaa sinne työkkäriin, täytyy siellä vähän udella mut enhän mä voi suoraan siellä sanoa, et joo sössin tahallani kaikki työhaastattelut. Ku ei ilman rahaakaan voi elää.

Ei siinä, sain sit ton pois mielestä, oli vähän muuta tekemistä. Yksi kaveri sit soitti, kun lähin siitä käveleen takasin kämpälle. Itki siinä puhelimessa täys överikännissä, ei muuta kun Tore autoon mukaan ja menoksi, koskaan ennen ajanut tota väliä niin nopeesti, vaikka sit kerran sen luo mennessä eksyinkin, perkeleen keskusta. Viittiny lanssiakaan soittaa, tiesin ettei sillä ollu mitään hengenhätää, ei se ollu yksin kuitenkaan eikä halunnu apua joten ne lanssityypit ei ois tehny mitään, ei ne ois voinu sitä mukaansa pakottaa.

Ei tullu yöllä oikeen nukuttua, ja tulin vasta takasin kotiin. Oon koko ajan sen kaverin seurassa ollu oma itteni, jaksanu kannustaa jne, osaan yleensä aina pitää itteni kasassa jos on pakko. Ajelin takasin kotiinki ihan rauhassa. Mut nyt ku pääsi rojahtaan omalle sohvalle ni ei tuu mitään. En ees yritä päästä tästä ylös nyt, tien ettei se onnistu.

Piti pitää kiva viikonloppu. Kaikki suunnitelmat meni/menee päin persettä, en tie saanko itteeni ees Toren kanssa lenkille enää tänään. Piti nukkua univelat pois, mutta kerään niitä vaan lisää.

En haluis kirjottaa näin paljon muista ihmisistä tänne, mut oli pakko purkaa tää johonkin. Enkä nyt jaksa kaivaa mitään kuvaa tähän, kunhan sain noi asiat kirjotettuu. Enköhän oo huomenna ihan pystyssä taas.

465

Koko postaus löytyy salasesta.

Oon huomannu, että mulla ei oikeestaan enää oo edes huonoja päiviä, on vaan huonoja hetkiä ja osaan jotenki hassusti nostaa ite itteni ylös sieltä paskasta olosta vellomasta. Ihan aina en halua eikä se joka kerta muutenkaan onnistu, mut yleensä joo. Harmi kun en osaa selittää miten sen teen, kai vaan hilaan perseeni ylös sängystä ja heitän masentavat ajatukset roskikseen, tai oikeestaan syrjäytän ne jollain paremmilla ajatuksilla ja tekemisellä.

Syksy on ollu yleensä aina mulle se vaikein. Viime vuonna etenkin. Kai sen uskallan kertoa, mulla oli vielä kesällä suunnitelma, et tapan itteni alkusyksyllä. No, täällä ollaan edelleen. En oo edes miettiny itsaria varmaan melkein kuukauteen sen enempää, joskus tulee joku ajatus et ois helpompaa olla kuollut, mut en jää jauhamaan sitä vaan toteen että helpompaa ehkä, mut kuolleena mulla ei ois niitä hyviä asioita, mitkä mulla on nyt.

Tykkään nykyään välillä jopa siivoomisesta, kun ei oo ku omat ja omien koirien sotkut siivottavana. Muutki saa täällä sotkea ihan vapaasti, ei kukaan saa yhtä pahaa sotkua aikaseks ku entinen kämppis :D

Niin, ja hengaan nykyään aika paljon erään naapurissa asuvan miehen luona. Sen seurassa on ihan älyttömän hyvä olla :)

464

Ei mulla oo mitään kirjotettavaa, aattelin vaan tulla kertomaan, että hengissä ollaan ja hyvin menee. Illat kuluu milloin kenenkin naapurin luona. Päivisin laittelen kämppää, seikkailen pisin metsiä Toren kanssa (yks päivä eksyttiin johonki luonnonsuojelualueelle, mut tuli ainakin pitkä lenkki ku taisin pyöriä ympyrää siellä :DD), hoidan asioita (ravaan kelassa ja työkkärissä, pe hain koululta todistuksen, käyn kaupoilla, tutkailen vapaita työpaikkoja yms.) ja satunnaisesti käyn auttelemassa tuttuja, missä ne sit millonkin apua tarvittee. Ja tietty talli on sen pari kertaa viikossa edelleen. Päikkäreitä en enää tarvii, mutta aamutallipäivinä ne on tullu tavaksi eikä nukkumisesta mitään haittaakaan ole.

Joskus hajottaa, muttei koskaan mitenkään pahasti. Oon alkanut vähän luottaan siihen, että mä oikeesti pärjään.

Leikin pitkästä aikaa masennustesteillä. DEPS antoi mulle 5 pistettä (Vastauksesi perusteella näyttää siltä, että et pode masennusta.), joskus oon vetänyt siitä lähemmäs 30 pistettä. BDI 6 pistettä (=normi), joskus siitä revitty muistaakseni 48p, voi olla että enemmänkin.

En tarvi tätä blogia enää, mutta en aio lopettaa kirjottamista. Tää vaan muuttuu vähän, tai on oikeestaan muuttunut jo, mutta lisää muutoksia on tulossa. Jossain vaiheessa vaihdan ehkä toiseen blogiin, kun en kuitenkaan halua muuttaa tätä miksikään entisen 'vastakohdaksi'. Haluun pitää tän tavallaan muistona, muistutuksena siitä mistä kaikesta oon selvinny, kenties tsemppinä teille muillekin, todisteena siitä, että pohjaltakin pääsee ylös.

Vihasin joskus syksyä. Toi jatkuva tuuli, sade ja kylmyys on edelleen ärsyttävää. Mut syksyllä on oikeastaan aika kaunista. Nyt on taas 'lupa' haudata arvet vaatteiden alle, lipittää teetä lämmikkeeksi ja löhötä peiton alla katsomassa telkkaria.

Ja oon jo päättäny. Sit ku tulee kevät ja ilmat alkaa lämpeemään, mä en enää piilota noita arpia. Ne ehtii vielä haalistuunkin lisää talven aikana.