472: Pelottava muutos

Muutokset elämässä ovat yleensä pelottavia ja ahdistavia, usein ne hyvätkin muutokset. Etenkin, jos yrittää muuttaa itseään. Mä olen rikkonut omia rajojani ihan älyttömästi tämän vuoden aikana, ja vaikka se onkin välillä tuntunut tosi pahalta, hetkeäkään ei ole tarvinnut katua. Joskus on tullut mokattua, vedettyä itse itseään takaisin pohjalle, mutta siitäkin oppii.

Itsensä muuttaminen vaatii aikaa. Taas yksi syy lisää siihen, miksi en ole aikaisemmin onnistunut päästämään masennuksesta irti. Ei ole vaan voinut päättää, että "hei, huomenna olen onnellinen." Ei se vaan mene niin, vaikka kuinka toivoisi. Sen takia olen monta kertaa päättänyt, etten enää edes yritä. Todennut takapakkien olevan liian rankkoja ja paranemisen vievän liikaa aikaa. Tuntui helpommalta pitää masennuksesta kiinni, pysyä siinä samassa paskassa, johon oli tottunut.

"En mä nyt jaksa tehdä töitä itseni eteen, kun on tuo koulukin hoidettavana. Kesälomalla on aikaa"
Vanhasta päiväkirjasta. Ei, ei ja ei. Muutos vaatii paljon työtä, mutta ei sitä ole pakko, eikä edes mahdollista tehdä kerralla. Pari minuuttia päivässä riittää hyvin, jos aika ei muuhun riitä. Tekee asioita joista nauttii, kokeilee uusia juttuja, jos vaikka löytyisi lisää hyviä asioita elämään. Käy mielessään läpi jonkun menneen/tulevan tilanteen, sen miten juuri siinä tilanteessa olisi omasta mielestä järkevintä toimia. Tekee jonkun itselleen vaikean asian (esim. soittaa jonnekin, jos puhelimessa puhuminen jännittää tmv.), jotta se sujuisi jatkossa edes hieman helpommin. Muuttaa rutiineita. Käyttää hetken rentoutumiseen tai miettii normaalia tarkemmin, miltä juuri sillä hetkellä tuntuu. Miettii, missä asioissa on edistynyt ja onnistunut. Ei joka päivä tarvitse tehdä mitään isoa, kunhan tekee jotain.

Ah, niin ja ne muut ihmiset. "Mitä tuokin ajattelee, jos yhtäkkiä alan käyttäytyä eri tavalla kuin aikaisemmin?" Ajatelkoot mitä ajattelevat. Mä oon yrittänyt muuttaa käytöstäni esimerkiksi porukoiden seurassa tosi hitaalla tahdilla. Huomaavat ne sen silti, mutta eivät ihan heti. Kaikkia muutoksia ovat tuskin edes tajunneet, pieniä asioita. Jos mun muuttuminen, parantuminen, on jollekin suuri ongelma, asia jota ei voi hyväksyä, niin se on sitten vaan heihei eikä tule ikävä.

Mulla on aina takaovi auki, ihan tarkoituksella. Tiedän, miten masennuksen saa takaisin, tosi helposti. En ole tekemässä sitä, vaikka tapahtuisi mitä, mutta tuo se tavallaan turvaa. Jos ei pystyisikään ns. normaaliin elämään, aina voi palata takaisin entiseen. Mä en halua sitä, en todellakaan, silti ajatus siitä tuo lohtua ajoittain. Eikä siinä ole mitään väärää. Se on vain ajatus, joka antaa lisää rohkeutta itsensä muuttamiseen.