475: Muisto

Olis ilosempiakin asioita kirjoitettavana, mutta tää nyt vaan tuntuu ajankohtaiselta.

Me tutustuttiin ala-asteen loppupuolella. Siihen asti me oltiin melkeinpä vihattu toisiamme, mutta sen yhden parityön aikana me huomattiin, että meillä oli sittenkin aika paljon yhteistä. Me leikittiin, ulkoilutettiin koiria, puhuttiin kaikesta mahdollisesta, itkettiin ja naurettiin. Naurettiin paljon, oikeastaan kaikelle, ei me jaksettu ottaa asioita niin vakavasti. Kerran raahasin ystävän mukaani tallille, sain hänetkin innostumaan hevosista. Siellä me sitten asuttiin tallinvintillä kaikki viikonloput ja lomat.

Ei sitä iloa montaa vuotta kestänyt. Heräsin puhelinsoittoon, ystävä oli tappanut itsensä yöllä. Vielä illalla me oltiin juteltu ja naurettu, en ollut huomannut mitään ihmeellistä ystävän käytöksessä. En suostunut uskomaan sitä heti, se vaan tuntui mahdottomalta. Talliporukan kanssa puhuttiin siitä paljon, mutta jossain vaiheessa jättäydyin porukasta pois. En vaan pystynyt käymään tallilla, en mennyt vuoteen lähellekään hevosia. Liikaa muistoja. Katkaisin välit kaikkiin muihinkin kavereihin.

Sen vuoden verran olin vain omissa oloissani, ennen kuin uskalsin taas nähdä ihmisiä koulun ulkopuolella. Talliporukka otti mut hyvin vastaan, oikeastaan ne jopa houkutteli mut sinne takaisin. En mä kauaa pystynyt sillä tallilla käymään, ei se enää ollut sama. Peruskoulu onneksi loppui ja pääsin vaihtamaan maisemaa. Uudet ihmiset, uusi talli, ne auttoivat pääsemään takaisin jaloilleen. Ja kirjoittaminen, kun en suostunut puhumaan asiasta kenellekään. En mä siitä mielelläni nykyäänkään puhu, mutta enää ei ole nimeä, jota ei saa mainita. Jos tulee jotain muistoja mieleen, saatan kyllä mainita niistä etenkin niille, jotka myös tunsivat tän ystävän.

Ystävän kirjoittama kirje on mulla edelleen tallessa. Se tuli postissa, ettei kukaan ulkopuolinen päässyt lukemaan sitä. Enkä mä ole siitä koskaan kenellekään kertonut. Oon lukenut sen tasan kaksi kertaa, tuskin luen enää koskaan, ei mun tarvii lukea kun muistan sen ulkoa. Mutta se on tallessa, siitä mä en luovu. Se on se juttu, jonka takia mä en ole ollut ystävälle missään vaiheessa vihainen sen teosta. Tiedän mitä sillä oli taustalla.

En mä koskaan unohda. En sitä hymyä, naurua, itkua, luottamusta, mitään. Enkä edes halua unohtaa. Pidän niistä hyvistä muistoista kiinni, nykyään niille pystyy onneksi nauramaankin.

Tää on tavallaan yksi niistä asioista, jotka on pitänyt mut vaikeimpina hetkinä elämässä kiinni. Sillon, kun ei ole jaksanut elää itsensä takia, on aina voinut muistella, miltä ystävän itsemurha tuntuu. En mä pysty tekemään niin paskaa temppua kenellekään, etenkään porukoille.