544: Ehkäpä elämä onkin pienen pienen pieni kupillinen teetä

Hörpin tässä mäntyteetä ja odottelen melatoniinin vaikutusta (tänään ei toivottavasti tarvii mitään vahvempia uninappeja), niin aattelin piipahtaa taas bloggerin puolella.

Kotiuduttiin just koirien kanssa parin tunnin metsäreissulta ja jaloista kyllä huomaa, että kävelty on. Enemmän kuin hetkeen. Sain ennen lenkille lähtöä idean, että mennäänkin pitkästä aikaa autolla vähän kauemmas vakiometsän sijaan, siellä kun alkoi eilen lenkillä ahdistaa ihan helvetisti, kai ne on nää samat vanhat paikat vaan. Oon viimeksi käynyt siellä joskus talvella hiihtämässä Toren kanssa, eli siitä tosiaan on aikaa.

Pyörittiin siellä ympäriinsä, aluksi mulla oli musiikit mukana, mutta tulin siihen tulokseen, että kuuntelen kerrankin mieluummin hiljaisuutta. Varmaan tunnin kävelyn jälkeen musta alkoi pitkästä aikaa tuntua siltä, että oon elossa. Jalkojen väsyessä etsin lähimmän penkin ja makoilin siinä hetken tuijottamassa pilviä ja niiden välistä pilkottavia tähtiä, ja näin tähdenlennonkin siinä maatessa. Kotimatkalla keräilin mukaan ilmaisia luonnon antimia, niistä saa kehitettyä kaikkea kivaa ja vähän erilaista, eikä maksa mitään.

Muistin taas, miksi olin välillä niin hyvässä kunnossa - etsin ne kaikki pienet onnen hetket ja osasin tarttua niihin kiinni, unohtaa hetkeksi yliajattelun ja vaan olla. Nyt oon taas unohtanut miten se tehdään. Olin unohtanut ihan kokonaan. Reissussa niitä hyviä hetkiä tuli jatkuvasti vastaan kuin itsestään, kotona kaikki on niin tuttua, ettei siitä osaa nauttia samalla tavalla, ellei tee välillä jotain erilaista. Tänään lenkkimetsän vaihtaminen riitti.

Tossa aika lähellä ois 30km kävelypolku, en oo koskaan vielä käynyt siellä. Jos sitä joku aamu pakkaisi kamat ja koirat, hyppäisi autoon ja viettäisi koko päivän siellä. Nyt ihan heti siihen ei ole aikaa, mutta tänä vuonna kuitenkin. Sais vähän muistutusta siitä, että vaihtelua voi saada ilman mitään pidemmälle reissaamistakin.