598.

Riideltiin. Vaihteeks vähäteltiin mun ongelmii (niit harvoi jotka porukat tietää) ruokapöydässä kaikil sukulaisille. Makasin sit sängys itkees loppupäivän. Sellanen oli joulu, ku sittenki vahingos tulin tänne. Ei ois kannattanu.

Ja uusvuos, voin kertoo senki kulun jo tällee etukäteen: vedän kännit, jossain vaihees joustan mun "älä ole idiootti ja mene faceen juhlapäivinä"-säännöstä, selaan sielt miten kukaki on kenenki kans ja on nii hauskaa jeejee, vihaan kaikkii siit et oon ite taas vaa yksin, sit vihaan itteeni sen takii, käyn itsetuhoilees, vaihan vihast itsesääliin, vedän lääkeöverit ja jossai vaihees toivottavast sammun. Tulee oleen siis tosi kivaa.

Haluisin vaan et joku välittäis. Ois läsnä ja sellanen jol ei tarttis koko aika esittää. Mut se nyt on ihan liikaa toivottu. Kellään oo ees muutamaa minuuttii aikaa tälläsel paskalle. Eikä oo kii siit ettenkö ois näkemist ja tekemist ehdottanu. Ei ketään vaa kiinnosta.

Haluisin ol kärpäsenä katossa sit ku ne saa tietää et oon kuollu. Ihan vaan uteliaisuuttani. Et kiinnostaaks niit sekää yhtään. Tuskin.

597.

No tulihan sitä valitettavaa. Oli suunnitelmii, muitakin ku ne mist salaseen kirjotin. Mut neki voi nyt sit unohtaa. Meninki kirjottaan ettei mikään voi estää. Raha estää sittenki, kuten aina.

Työkkäri pamautti sit karenssin. Enkä saa työmarkkinatukee ennen ku oon ollu 3kk jossain työssäolovelvotteen täyttävässä paskassa. Ja tämä koska en saanu työkokeilupaikkaa koska auto lahos, eikä julkisil melkein mihinkään eläinalan paikkoihin pääse, parist kysyin mihin ois ehkä saanu kulkemisen järkättyy mut ne ei ota. Jos jonki pääsiski ni matkat veis jo enemmän ku kulukorvaus eikä mul nyt kyllä oo varaa maksaa siitä et kävisin ilmastöissä :)) Ja toistuvan menettelyn täst teki se, kun sovittiin (ts. työkkäritäti päätti vaik sanoin et vihaan ihmisii) kesällä et haen yhteen kahvioon työkokeiluun. JA sit ne laitto työtarjouksen samast paikasta, ja työkkärin omas asioinnissa oli mainittu se paikka vaan kerran, ni en sit tajunnu et ois samaan paikkaan pitäny hakee kahta eri väylää. Oli muutaki paskaa siin sillon ni ei tullu ees mieleen. Ja näin jo itteni heittämäs kahvii ärsyttävien asiakkaitten päälle.

Ja koska tää nyt on työkkärin mielest toistuvaa ni eiköhän tt-tuestaki perusosaa alenneta. Et meneeki ne nyt säästetyt rahat elämiseen. Ja lisää on ihan turha kuvitel tienaavansa. PITI vittu ens kuun alusta alottaa vihdoin ne koirahieronnat, ku vihdoin viime kuussa mun työkkärin työntekijä vaihtui ja tää jopa autto mua selvittään saanks tehdä niitä sovitellul työmarkkinatuella, aikasemmat on kaikki ilmottanu ettei ne tiedä, eikä kukaan oo jaksanu selvittää. Tält uudelta sit sain kaikki tuntirajat ja laskukaavat ja kaikki ja se anto ymmärtää et ois ollu hyväki idea. No erehdyinpä hetkeks uskoon et voisin muka joskus tehä jotain. Tt-tuella en tasan niit alota, täyttää homma työssäolovelvotet tai ei. En ilmaseks mitään tee, toimeentulotuestahan ne nappaa heti osan pois jos erehtyy tienaan jotain. Ja tarttisin ne rahat maaliskuun lopussa, et vaik se sen täyttäiski ni ei siihen hätään sit enää auta kuitenkaan. Ei tyhjäst nyt mitään työpaikkaakaan repästä ja vaik repästäski ni täs kunnos oisin saikul varmaan heti ekan päivän jälkeen. Jos saisin raahauduttuu paikalle ees sillon.

Tuntispa jonkun tarpeeks epärehellisen yrittäjän. Joka suostuis tekeen mun kans 3kk työkokeilusopparin ilman et oisin päivääkää paikalla. Ois yks toinenki tapa mil saattais ehkä mahdollisest kusetus onnistuu, mut siihenki tarttis muitten apuu. Eikä oo ketään kelt pyytää. Etenkään ku siit joutuis muutki kuseen jos jäis kii, ja siin ois liian iso riski et käräytettäs. Mut mul ei itelläni oo enää mitään menetettävää. Aina voi kuolla jos jää kiinni, siinäs perivät kuolleelta sit saataviaan takasin.

Ehken kuitenkaa jaksa lähtee kieroileen. Oli ens vuodel kaks vaihtoehtoo. Joko teen suunnitelmien mukaan ja laitan ne onnistuun tai kuolen. Ei tarvi enää miettii kumpi. Se siitä sitte. Ois vaan tälläki kertaa voinu muistaa et ihan turha ees yrittää yhtään mitään, ei siit seuraa ku lisää paskaa niskaan. Tää sai nyt sit luvan ol ihan oikeesti se viiminen kerta ku yritän yhtään mitään.

596.

Salasessa pitkästä aikaa uutta!

Yritän jatkossa kirjotella sinnekin enemmän. Lukijat vähän vaihtunut siitä kun viimeks asiasta mainitsin, eli salaseen pääsee lukijaksi laittamalla sähköpostia eksynyttt@gmail.com
Pienillä muutoksilla tosin, täysin anonyymit ei enää sinne pääse. Eli laita sähköpostiin vähän tietoja itsestäsi ja linkitä blogisi. Halutessaan toki voi sen sähköpostiosotteen kommentteihinkin laittaa (ja jos on julkinen blogger-profiili jota kautta blogiin löytää, niin ei tarvii mitään esittelyjä), mutta kommenttien valvonta ei enää oo käytössä. Kiitos bloggerin uudistuksen, jonka takia mun "laitan tän valvonnan käyttöön ni nään heti etusivulla jos on uusii kommentteja, ja jätän julkaisematta jos en heti jaksa vastata niin nään sen tiedon siitä kommentista etusivulla aina kun täällä käyn"-tyyli ei enää toimi. Jaksa käydä monen klikkauksen takana niit hyväksymässä, huomaamattakin jää liian helposti nii.

Julkisen puolelle ei tällä kertaa mitään kirjotettavaa sen enempää. Samaa yksinäisyyttä ja tylsistymistä tää joka päivä on, ei siitä paljoo kirjotettavaa saa. Ei tuu enää tehtyy mitään "kaikki on perseestä vihaan kaikkia"-postauksiikaan, oon jotenki turtunu kai. Ei oo mitään kunnon epävakailuu, tasast paskaa vaan. Ei voi epävakailla ku ei koskaan oo mitään syytä parempaan oloon, eikä sitä mul koskaan tyhjästä tuu (vaik hyvästä paskaan voiki vaihtuu ilman syytä). Ni miks nii kävis. Pysytään pohjalla sit vaan. Tähänki tottuu.

Täl kertaa kuva jota en oo ite ottanu/tehny. Mut tuli vastaan ja oli ihan osuva:

595.

Melkein kaks viikkoo jumissa porukoilla, kiitos ihanan ja luotettavan auton <3 Mut sain sille sentään lopulta ilmasen korjauksen :D Ärsyttää vaan ku jäi kahet treenit taas välistä enkä oo muutenkaan kovin aktiivisest jaksanu niissä käydä. Treenimotivaatio ollu jossain hukassa. Jaksanu mitään muutakaan kyl tehdä.

Toisaalt ihan kiva oli ol porukoilla pidempi pätkä täs, ku joulun aattelin hengaa yksin. Ihan vaa koska kaikki muutki juhlapäivät ollu yksin tänä vuonna. Ni joulu sit kans. Ja uusvuos tietty. Oikeestaa en aatellu nähä tänä vuon enää ketää, paitsi jos treeneihi jaksaa. Haluisin mut ketä muka mun seura kiinnostas. Saatana. No voipahan kännää kotona. Sellaset viinavarastot et riittäs vaik kuin monelle pitkäks aikaa mut ei ketää kiinnosta ees ilmanen viina jos sen mukan tulee se et pitää mun naamaa jaksaa katella. Ei sillä uusvuos on sellanen et tykkäänki ol yksin. Mut en kyl kotona ku känniset örveltää kavereittensa kans ikkunan alla. Jippii. Ei vaa oo mitää muutakaa paikkaa mihi mennä.

Ja aina yht ihanaa jos erehtyy pyytää joltai apuu. Menin taas yks päivä sanoo äitille et en uskalla/haluu tehä asiaa X. "No se on sun ongelma" ja nauruu päälle. Kiitti ihan helvetisti taas. Seuraavaks taas ihmetellää miks en koskaa puhu mistää kellekkää. No miksiköhän.

Oon tullu siihen tulokseen et parempi kuolleena yksin ku hengissä yksin. Jaksa enää sitä et jos haluu nähä ihmisii ni pitää ajaa muutama tunti porukoille eikä niitäkää oikeesti kiinnosta. Mut täs on tietty se ongelma et ketään ei haittaa et kuolen. Kukaa varmaa ees huomaa. Enkä ees muista koska joku ois viimeks koskenu. Paitsi koirat tietty mut ei ne kaikkee korvaa. Harmittaa vaan niittenki puolest ku en jaksa tehä mitään. Siis joo kyl pakotan itteni pihalle niitten kans ja ne pääsee melkein joka päivä vapaan juokseen, mut tiiän et ne ois noin sata kertaa onnellisempii jos jaksas enemmän. Ei oo kerta eikä yks ku oon vaan hajonnu sen takii et jompikumpi on tuonu mul pallon. Ku tietää et ne haluis tehä enemmän mut ei vaan vittu jaksa ottaa ees siit saatanan pallost kiinni ja heittää. Ei vaa pysty. Ei enää.

594.

Tuli tällänen vastaan.

”Yksinäisyys kuristaa hitaasti hengiltä. Kaikki kapenee, näköala, värisävyt, kiinnostuksen aiheet. Käpristyy hiljaa oman tyhjyytensä ympärille. Lopulta on jäljellä vain ihmisen kuori. Sitten ei mitään.”
"Ainoat ihmiskontaktini ovat kaupan kassa ja pakolliset virastot… Mikään ei kuitenkaan muutu, joten miksi edes pitäisi jaksaa? Kukaan tuskin edes huomaisi kuolemaani."

Niin.

Luulin joskus että olin yksinäinen. Melkein naurattaa. Enhän mä sillon edes tiennyt mitä yksinäisyys on. Ei se ollut mitään tähän verrattuna. Joo tuntui paskalta enkä sitä vähättele, mut...

Enkä osaa ees kirjottaa enää. Joskus sitä vaan istui koneelle, avasi bloggerin ja kirjoitti mitä sattui mieleen ekana tulemaan. Nyt ei niin mitään. Haluisin kirjottaa taas kunnolla. En pelkästään vain mulle näkyvään blogiin, mut jotenkin se on helpompi. Tosin ei kauheesti jaksa sinnekään puolelle. Oon vaan jotenkin niin tyhjä. Ei sille oo sanoja. Päivät on kaikki samanlaisia, ei niistäkään mitään kirjoitettavaa ja ajatukset ei päässä liiku tai jos joskus harvoin liikkuukin, mennään niin synkillä vesillä etten edes kehtaa kirjoittaa. Eikä niissä oloissa ees pysty. Turhaa se jälkeenpäin on, ei se mitään muuta kuitenkaan.

Eikun joo, kerran jopa tapahtui jotain epänormaalia, joka palautui kyllä aika nopeesti takasin normaaliksi. Piti nähdä yhtä nettiforkalta löytynyttä ihmistä. Kävelin muutaman kilsan päähän todetakseni, ettei se vaivautunut paikalle eikä edes vastannut puhelimeen. Siellä puolla kaupunkia asuu pari tuttua, kyselin sit josko ne ois ehtineet näkemään mut ei kelvannut seura ees tupakalle. Kotimatkalla koirakin alko ontumaan. Tostakin on jo aikaa mut vituttaa edelleen. Lähtee fiiliksillä "jee joku haluaa nähdä, ehkä siitä sais jopa kaverin" ja painelee kotiin fiiliksillä "jaha ei ketään sit kiinnostanutkaan". Vedin pienet lääkeöverit sen jälkeen. Tosin siitäkin tuli vaan entistä paskempi olo. Se siitä sitten, ei kiinnosta edes yrittää enää.

593.

Täällä taas.

Suunnitelmat ois edelleen mutta ne ei etene. Ei siksi etteikö voisi vaan siksi, ettei yksinkertaisesti jaksa. Makaan sohvalla 24/7. Itken ja nukun vuorotellen, koirien kanssa yritän raahautua sentään välillä hetkeksi pihalle. Kroppa sanoo sopimusta irti mutten kamalasti jaksa välittää. Pelkään että kuolen mut samalla toivon sitä. Kukaan ei tiedä kuin pohjalla oon, ei oo ketään kelle kertoa. Ei ketään jota kiinnostais eikä ketään joka auttais. Viinaa ja tupakkaa kuluu ihan liikaa.

Ei vaan jaksa enää. Yhtään mitään.

592.

Mainostusmielessä vaan tällä kertaa. Josko blogin lukijoista löytyisi ihmisiä, joita kiinnostaa mielenterveysaiheinen keskustelufoorumi. Löytyy osoitteesta hullujenhuone.com :) Vielä aika alkutekijöissään, mutta aktiiviset keskustelijat foorumin loppupeleissä tekevät ja toivon, että sinne aktiivista porukkaa löytää!

Mut löytää sieltä saman nimimerkin takaa kuin täältäkin, jos vaikka jaksais siellä välillä jotain kirjoitella. Edes vähän useammin kuin bloggerissa. En mä kirjoittamistakaan halua kokonaan jättää, vaikkei blogi juuri nyt sille oikealta paikalta tunnukaan.

(ja mä lupaan, että jos joskus vielä teen paluun blogimaailmaan nykyistä aktiivisempana, mulla tulee olemaan paaaljon kerrottavaa! jos en kuole pelosta ennen sitä.)

591.

En tiedä, palaanko vielä joskus tänne kirjoittamaan. Voi olla, mutta ainakaan nyt ei kirjoittaminen kovin innosta, onhan se postaustahdissakin näkynyt. Pikainen päivitys nyt, jatkosta en sano mitään.

Toisinaan menee hyvin ja toisinaan hyvin huonosti. Joskus sitä vaan makaa peiton alla päivät pitkät tekemättä mitään ja jaksamatta mitään. Yksinäisyys painaa edelleen, helposti menee pari viikkoa näkemättä ihmisiä. Paniikkikohtaukset on kaveri vähän turhan usein. Viiltelystä oon suht hyvin pysynyt erossa, muutama lipsahdus tullut pahimpien ahdistusten hetkellä, mutta mitenkään koukussa en siihen hommaan enää ole. Syömiset menee miten menee, välillä laihdutan välillä en, tiedostan kyllä ettei mitään tarvetta siihen oikeasti ole.

Mutta ei mitään niin huonoa ettei jotain hyvääkin. Koirat on molemmat taas terveitä ja kunnossa, molempien kanssa pyöritään harrastuskentillä ja parin kuukauden päästä vihdoin kisakentilläkin, jos en jänistä. Oon innostunut pitkästä aikaa vaeltamisesta, muutamat kansallispuistot kierretty ja uusia lenkkereittejä löydetty. Lapsuudenystävän koiranpentuja lällytelty ja ehkä ens vuonna omaakin penneä, jos suunnitelmat menee putkeen. Kamera on kulkenut mukana ja ehkä jotain pidentä kehitystä huomaa kuvissakin. Hyvät päivät on tosi hyviä. Vastapainoksi toki ne huonot on tosi huonoja. Mutta kai se kuuluu elämään.

On suunnitelmia, joiden toteuttaminen tulee ottamaan koville. Sattuu irrottaa vanhasta, jättää monet hyvätkin asiat taakse. Mutta ehkä siinä samalla tulee tehtyä tilaa jollekin uudelle. Ei niistä kuitenkaan sen enempää, aika omana tietona oon vielä kaiken pitänyt, eikä toteutuskaan onnistu ihan heti. Enkä halua antaa muiden vaikuttaa liikaa, tällä kertaa teen niin kuin parhaalta tuntuu, kyselemättä muilta. Muuten tekisin kuten muut tahtovat, en niin kuin itse haluan. Joskus pitää ajatella vain itseään. Vaikka se onkin vaikeaa, ainakin tämän pään kanssa.

Terve en ole, tuskin tulen koskaan olemaankaan, mutta kai näiden nuppivikojenkin kanssa voi oppia elämään. Ainakin toivon niin.

Iso kiitos kaikille teille, jotka olette jaksaneet olla tukena, lukea mun kirjoituksia ja tsempata eteenpäin. Ja kunnon voimahalit kaikille, yritetäänhän jaksaa eteenpäin jokainen.

♥

590.

Salaseen pitkästä aikaa raapusteltu jotakin.

Ei saa mistään ajatuksista kii. Periaattees haluis kirjottaa mut sit taas ei. Ehkä meen vaan nukkuun ja koitan joskus taas uudestaan. Mut hengissä ollaan vaik välillä paskasti meneeki.

Ja mulla on vihdoin kone jonka kans ei mee kuvanmuokkauksiin hermot. Ei tarvi pitää tätä kuvattomana enää. Tosin taidot vähän ruostunu mut ehkä se tästä taas.

589

Must on tullut kauheen vainoharhanen, se on ehkä kuitenkin se suurin syy miksen oo kauheesti kirjotellut tänne. Kuitenkin kirjotan ihan tunnistettavasti, vaikkei tänne nykyään kovin helposti minkään googlen kautta voi löytää, oon ottanu ne kaikki pois päältä. Muutama ihminen joiden en haluu tänne eksyvän, tosin en oo keksinyt yhtään syytä miks ne ois ees tänne päätynyt eikä mikään niiden käytöksessä viittaa siihen et ne tietäis. Eikä se kai maailmanloppu ois vaikka ne tänne eksyiski. Kai.

Kaikki menee ihan päin helvettiä. Siinä kaikki tiivistettynä. En vaan enää jaksa tätä yksinäisyyttä, en jaksa epävakailla koko vitun ajan ja muutenki alkaa oleen aika kyllästyny kaikkeen. Oon turha, musta ei oo mitään hyötyä kenellekään, eikä mitään järkevää tekemistäkään koskaan. Istun vaan koneella tai tuijotan telkkaria, siinä mun elämä. Välillä jaksaa jopa raahautuu koirien kanssa mettään, mut ei siitäkään saa nykyään mitään irti. Säälin niitä, kun en pysty tarjoon niille yhtään parempaa elämää vaik näänki et niillä on tylsää. Monta kertaa miettinyt et pitäs vaan ettiä niille uus koti/kodit, mutta siinä on se toinen puoli etten pärjäis ilman niitä... Mut ei tääkään niille reilua oo.

Juhannuski tulee ilmeisest vaan istuttuu yksin kämpässä. Onneks valtaosa ihmisistä on vaihtanu maisemaa, vituttaa ne harvatki onnellisen näköset vastaantulijat. En haluu nähdä onnellisii ihmisii etenkään toistensa seurassa.

Haluisin vaan kuolla. En tiiä mitä teen tän elämän kanssa. Miettiny polii mut jos yksinäisyys on mun suurin ongelma ni eipä ne voi mulle kavereita taikoo. Viimeksiki ne oli muut ihmiset jotka mut täältä paskasta osittain tietämättään ylös kiskoi, sit vaan kaikki hylkäs heti ku alko saamaan elämästä kii. Kauheesti tekosyitä jos yrittää ehdottaa näkemistä, tai sit luvataan ja perutaan. Enkä kestä pettymyksii ni en jaksa ees yrittää enää.

Toivottavast teillä on parempi juhannus ku mulla.

588

Täällä pitkästä aikaa, uusi kone vihdoin käytössä, pystyy taas kirjoittamaan ilman hermojen menetystä.

Tänne kuuluu erittäin epävakaata.

Oon ravannu koirien kanssa treeneissä, yhden uudenkin lajin parissa. Heittänyt treenikaverin kanssa sellasia kolmen tunnin metsälenkkejä, päässyt vihdoin tutustumaan lapsuudenystävän uuteen kotiin (=maalle! <3), jutellut, nauranut, leikkinyt kameralla, käyny heppailemassa, unohtanu kaiken paskan aina välillä hetkeksi ja ollu jopa suht tyytyväinen hetkittäin. Hengaillu ulkona, kehittäny millon mitäkin hienoja suunnitelmia, uppoutunu kirjojen maailmaan, jutellu naapureitten kanssa, tutustunu uusiin ihmisiin yms.

Vastapainoks sitte. Kämppä on yks läävä, ei jaksa siivota, kouluhommat odottaa tekijäänsä, kotona ei saa mitään aikaseks ja suoraan sanottuna vihaan asua täällä, vaik alkuun täst kämpästä tykkäsinki. Erakoitunu, joku viikko-pari näkemättä yhtään ihmistä (paitsi kaupan kassaa) on ihan normi. Itsetuhoillu, viettäny yön sairaalassa koska ilmesesti meinasin tappaa itteni, en vaan muista siitä ite mitään. Jutellu kuolleen ystävän kanssa, tiiän ettei se oikeesti oo täällä mut mä nään sen ja nykyään se jopa puhuu, alkuun vaan istui jossain nurkassa tuijottamassa. Kännänny useemman kerran joka viikko, ihan vaan siks ettei tuntuis ihan niin paskalta.

Kauheesti kaikkee paskaa kaadettu taas niskaan. Mut ei niistä sen enempää nyt. Paskasti menee mut menkööt, kai tässä jotenki selvitään. Ei taida muutakaan vaihtoehtoo olla. Onneks ne satunnaiset paremmat olotilat auttaa pysyyn ees jotenki kasassa. Ainaki välillä.

Nyt ihan oikeesti yritän olla aktiivisempi tänkin blogin suhteen. Paino sanalla yritän, en lupaa mitään. Helpompi kirjottaa salaseen, sillon ei tartte ajatella mitä voi kirjottaa julkisesti ja mitä ei, ni tulee usein kirjoteltuu sinne puolelle neki jutut mitä vois tänne laittaa.

moi t. hullu huutava makkara

587.

Sanotaanko niin, että on mulla paremminki mennyt.

Kaikki vaan tuntuu menevän päin persettä. Ens kuussa mulle pamahtanee karenssi päälle ja rahatilanne nyt kusee muutenkin, auto pitäis huoltaa, treenimaksut maksaa ja kaikkee muutakin maksettavaa ilmestyny just tähän kohtaan. Oon ollut puoleenyöhön asti makaamassa eläinlääkärin lattialla kivusta tärisevän koiran vieressä hokemassa sille, ettei se saa kuolla. Oon yrittänyt tehdä sitä ja tätä ja tuota, mutta kaikki menee perseelleen, vaikka alku ois näyttäny kuinka hyvältä. Istunu kylppärin lattialla terä kädessä miettimässä viillänkö vaiko enkö viillä. Yrittäny järjestää asioita ja huomannut, että yrittämisestä huolimatta kaikki menee vaan huonommaksi. Enää en ees yritä.

Koulu on sentään loppukoetta vailla valmista, ja loppukokeen ajankohdan saa päättää itse, joten saa lukea silloin kun jaksaa. Eli aika harvoin. Siitä ei sentään tarvii enää stressata sen enempää.

586

Jotain joskus tännekin ja salaseenkin innostuin kirjottamaan.

Toivoin et voisin kirjottaa tänne et menee paremmin, mut kaikki ei mee ihan toiveitten mukaan.

Koirajuttuja ensin, ne kun nyt on ainoo sisältö mun elämäsä... Torelle pamahti kuukaus sitten agilitykielto päälle ja tyyppi on nyt varhaiseläkkeellä niistä hommista. Just kun saatiin hommat sen kanssa sujumaan ja se alko oleen kisavalmis. Ja nyt se on muutenki ollu ihan järkyttävän kipeenä taas vikan viikon, ettei oo päässy sen kanssa kunnon lenkeillekään, mut eiköhän se tosta toivu, parempaan päin mennään jo. Mulla on ikävä sitä tekemisen intoa mikä sen silmistä näkyi aina aksatessa, sitä nopeutta ja sitä, et saa hakata päätä seinään ku mikään ei onnistu. Lyltsi on saanu nyt käydä sen treeneissä, mut ei se voi tossa treeniryhmässä jatkaa, kun se on ihan eri tasolla. Ja niin kiva ku sen kanssa onkin treenata, ei se ikinä tuu korvaamaan Torea, ei se oo koskaan yhtä hallitsemattoman onnellinen viiropää ja se on se juttu miks Tore sopii mulle niin hyvin ja miks nautin sen kanssa tekemisestä niin paljon. Mut siis joo, joudun jossain vaiheessa vaihtaan treeniryhmää, ärsyttää kun toi nykynen porukka on niin tuttua ja rentoa ja jopa minä oon uskaltanu jutella siellä kaikkien kanssa vaikka ja mistä. Lisäks Lyltsi on astutettu, saas nähdä tuleeko pentuja vaiko ei, mutta jos, ni se tietää pitkää treenitaukoa.

Toren kanssa on kateltu vähän muita lajeja, mut ei ne tunnu samalta. Katotaan nyt mitä me päädytään treenaamaan, oon kahlannut oikeestaan kaikkien harrastuslajien säännöt läpi ja jotain suuntaa on jo. Sen kanssa tekeminen on niin kivaa, et ei se pelkäks kotikoiraksi jää.

Mitäs muuta... Melkein kaikki ihmiset on kaikonnu mun elämästä johonki, melkeinpä ketään ei kiinnosta enää nähdä mua vaikka oon monelle jotain tekemistä/näkemistä ehdottanu. Yksinäisyys ei sovi mulle, lahoo pää vielä pahemmin mut minkäs teet. Tallilla käyn nykysellään kerran-kaks viikossa, mut en saa siitäkään enää mitään irti, tuntuu lähinnä pakkopullalta. Enkä oo koko vuonna jaksanu viel kertaakaan kiivetä hevosen selkään, vaikka joskus olin aina intoa puhkuen menossa jos mahdollisuus oli. Ei vaan jaksa.

Nukkumiset kusee ja pahasti, viime yönä nukuin tunnin. Viime viikonloppuna en nukkunu yhtään. Yks hammas yrittää tulehtua, mut en uskalla lääkäriin, onneks sain sen kotihoidolla melkein oireettomaks mut tiiän kyllä et jossain vaiheessa se alkaa vaivaamaan taas ja sit on pakko mennä. Stressaan siitäki koko vitun ajan.

Että sellasta. Nyt ei jaksa kirjottaa enempää, mut yritän jatkossa päivitellä tännekin jotain useemmin.

Mut hei, syömiset sentään sujuu. Jos jotain positiivista haluu tähän viel repiä.

585

Koskakohan tää pää oikeesti tajuais sen, ettei oo mikään pakkopakko pärjää kaikkien asioiden kanssa yksin.

Ekaks tiistaina sain eläinlääkäriltä pikkasen ennen viittä tiedon, ettei niillä ole oikeen kokosia kaulureita, ja sellanen oli pakko saada saman päivän aikana. Tuttu eläinkaupanpitäjä sit kävi hakemassa sellasen viereiseltä eläinlääkäriasemalta ja jätti sinne pihalle mun noudettavaksi, kun ehti lähteä kotiin ennen kuin ehin ite sinne, kävin seuraavana päivänä maksamassa sen.

Ja jouduin torstaina vähän pakon edessä ottamaan apua vastaan, kun olin ajelemassa porukoilta kotiin ja auto päätti jättää tielle. No, ei mitään, konepelti auki (vaikken siitä mitään ymmärrä), niin aina joku pysähtyy :D Ei menny edes montaa autoa ohi, kun siihen jo ilmestyi joku mies, jonka avulla hinattiin pösötin vähän paremmin penkan puolelle ja lisäks se heitti mut ja koirat takas porukoille, vaikka sille tuli siitä ihan reilusti ylimäärästä matkaa. Eikä ees raha kelvannu, jätin sille kyl silti setelin penkille, kun sattui taskussa oleen. Muutama tunti siitä ja pari sukulaista kävi heittämässä mut takasin pösölle, ja hinauspalvelun mies kelpuutti mut kyytiinsä (tosin se ei ois löytäny porukoille ilman mua, eli sen vaihtoehdot oli aika vähissä...). Ja nyt se auto on korjaantunut ihan itsekseen tuolla pihalla ja taitaa olla ihan ajokelponen taas, vaikka alkuun luultiinkin ettei siitä enää ajokelposta saa (ja ehin jo stressaamaan mistä revin uuden nopeella aikataululla ja rahattomana).

Ei vaan ois voinu paskempaan väliin auto lahota (tulee tää valitusosiokin kattokkees). Nyt on sit viikko täynnä porukoilla, menee hermot niihin, kun täällä ei tunneta käsitettä oma rauha. Lisäks mulla oli kyydissä leikkauksesta toipuva koira, joka osais ottaa kotona paaaaaaljon rauhallisemmin kuin täällä, mut ei voi mitään. Huomenna uus yritys, josko vaikka pääsis perille asti.

Muutenki... Tietty tollasissa tilanteissa on helpompi ottaa apua vastaan ku päänupin kanssa, ohan se henkilökohtasempaa jne kuitenkin, mutmut... Ehkä joskus oppii, kun ei yksinkään pärjää.

584

En mä osaa enää kirjottaa tänne. Tai uskalla. En haluu enää koskaan siihen tilanteeseen, et joku soittas lanssin mun kirjotusten takia. Eikä muutenkaan saa huolestuttaa. Harmittaa sinänsä, kun tein ekaa blogia, sen piti olla paikka, jonne voi kirjottaa ihan kaiken valehtelematta, ja vaikka osote onkin muutamaan otteeseen vaihtunut, ni haluisin sitä edelleen. En mä täällä oo valehdellut, mut joka kerta kirjottaessa huomaa, kuinka paljon sitä osaakin kaunistella asioita.

Tein uuden blogin. Vaan mulle. Et voi ees johonkin kirjottaa asiat just niin kuin ne on. Kyllä mä tänne ja salaseenkin edelleen jotain kirjotan (=valitan) jos jaksan, mut pakko olla joku paikka mihin voi purkaa ihan kaikki. Tää se ei enää oo.

583

Äh, mulla oli joku tietty asia mistä piti kirjoittaa, mut päätin sit käydä lenkillä ensin. Ja päädyin heti metsästämään naapuritalosta karannutta saksanpaimenta, joka oli rynnimässä suoraan mun hurttien luo. Onneks noi omat on niin luottoja, et ne voi vaan päästää vapaaksi ja käskeä odottamaan just millilleen siinä mihin ne jätin, ei siellä jäätikössä ois pystynyt pitämään omia kiinni ja reuhtovaa sakua toisessa kädessä kaatumatta, tai en ainakaan halunnu kokeilla. Sen jälkeen vielä tunnin lenkki, ni arvatkaa vaan ehtikö jo unohtua se, mistä sit ikinä pitikin kirjottaa. No, olipahan mustakin kerrankin jotain hyötyä.

Ihan järkyttävän kipee olo. Kävin eilen tallilla ja heti sen jälkeen lenkillä, ei vaan jaksanu enää välittää ja alkoi pääkin hajoileen siihen malliin, että ulos oli päästävä. Ois ehkä sittenki pitäny välittää. Toisaalta selvisin tosta iltalenkistäkin ihan hengissä, muutama päivä sit ei ois tullut mieleenkään edes yrittää. Laahustin vaan vieressä olevaan koirapuistoon aina öisin istuskelemaan, saivat koirat vähän liikuntaa kuitenki.

Yks ilta lattialla maatessa melkein annoin itelleni luvan kuolla. Tai siis annoinkin, mut aattelin sit kuitenki yrittää vielä hetken. Tai mun aivot aatteli niin. Tuli mieleen ne kaikki aiemmat lääkepelleilyt ja sairaalareissut, kaikki "tajuutko että oisit voinut kuolla"-keskustelut, joihin ei koskaan voinut osastokeikan pelossa vastata että joo, se tässä oli tarkoituksena mut munasinpa kaiken taas. Ja älytön ahdistus moneksi päiväksi, nam. Jatkossa se on sit joko tai, ei mitään välimuotosekoiluja kuten ennen. Aattelin et käytän taas jotain rajotetta niinku joskus aikasemmin, vaikka päiviä joita ennen ei saa kuolla vaikka mikä olis, mut äh. Jos mä haluun kuolla ni sit vaan kuolen, vittuuko sillä on väliä.

582

En mä pysty tähän enää. Väsyttää ihan helvetisti ja yritin mennä aikasin nukkumaan, mut päädyinki vaan pariks tunniks itkemään (taaaaaaaas -.-), eikä mun päähän mahtunu mitään muuta kuin se fakta, et haluisin vaan kuolla... Nousin sit lopulta hetkeksi ylös, kokeillaan jos vaikka vetäsis vaihteeks kunnon kännit tähän kohtaan, ni ehkä sais hetken nukuttuakin. Oon kyhänny lattialle kunnon "turvapesän", paikat ei kestä enää sohvalla nukkumista ja sitä makkaria en edelleenkään uskalla ees kokeilla.

Alkaa pikkuhiljaa napsuun pää ihan totaalisesti. Ois vaan helpompi kuolla, eikä mulla kauaa oo enää muita vaihtoehtoja jos ei mikään muutu. Ja mulla ei oo voimia muuttaa yhtään mitään enää. Oon jo luovuttanu.

581

Mitä vittua mä teen tän elämän kanssa. Kyllä mä jaksan käydä lenkeillä, treeneissä, tallilla ja aina välillä kaverillakin, tai sen kanssa juoksuttamassa piskejä. Eikä kämppäkään mitenkään pahassa kunnossa oo. Välillä on jopa ihan siedettävä olo.

Mut sit on se toinen puoli. Mä vaan pakenen mun ajatuksia kun teen jatkuvasti jotain, ku en osaa enää käsitellä niitä enkä jaksaskaan. Sillä samalla vitun sekunnilla ku tuun vaikka treeneistä kotiin, saan päivän kouluhommat tehtyä tai mitä ikinä, hajoon aina ihan totaalisesti. Oon yksinäinen sillonkin ku oon jonkun seurassa, tää on kyllä ihan tuttua, sellasta se on aina ku yrittää pitää kulissit pystyssä. Siihen varmaan taas jossain määrin tottuu, ku tarpeeks kauan jaksaa, vaik eihän siitä kivaa tuu koskaan. Tuntuu jatkuvasti siltä, ettei kukaan välitä, senkin oppii toivottavasti taas sietään. Tosin toi nyt johtuu kait osittain siitäkin, etten mä jaksa pitää yhteyttä keneenkään, tai ehkä jaksasin mut en haluu olla taakka ja muutenki tuntuu aina siltä et vaan häiritten jos yritän ottaa yhteyttä johonki, ni parempi näin. Vituttaa 24/7 eikä noi herkkiskoirat oikeen osaa olla mun seurassa nyt, huono omatunto siitäkin mut en osaa tehä sille mitään. Oon kännissä aina, jos oon varma siitä, ettei seuraavana päivänä tarvii ajaa mihinkään. Unohdan syödä, tai jos muistankin ni en kuitenkaan pysty ku näykkimään jotain, mikä on toisaalta ihan hyvä, eipä mulla ruokaan rahaa oliskaan. Välillä löydän itteni suihkun lattialta istumasta ja tuijottamasta veren valumista, että se siitä viiltelyn lopettamisesta sitten. Mut rutiinit tuo turvaa, enkä saa sitä nyt mistään muualtakaan, ni minkäs teet. Okei ehkä vähän koomista hakea turvaa asiasta, josta voi parhaimmillaan pahimmillaan lähteä henki, kyllä mä ne lääkärin pelottelut muistan. Ei vaan jaksa välittää.

Vihaan itteeni, pelkään itteeni, pelkään et joskus tulee se päivä ku päässä vaan napsahtaa ja oon jossain junan alla sen ihmeempiä miettimättä. Tuskin sitä huolta just nyt on, mut jos tää menee vähänkin pahemmaksi ni... Siis ei mua haittais tippaakaan kuolla, en mä sitä pelkää. Mut en vaan saa tehä niin porukoille, ainakaan vielä. Niillä on ihan tarpeeks vaikeeta muutenkin enkä todellakaan voi kuolla ennen ku oon maksanu kaikki velat niille takasin.

Kaiken lisäksi oon tulossa kipeeksi ja yks hammaskin yrittää taas tulehtua. Jos mulla on joku vitun possunuha vähänkin samoilla oireilla ku viimeks, ni tulee kivaa ravata neloskerroksesta käyttämään koiria monta kertaa päivässä. Koska mulla oli se possunuha sillon kun siitä oli kauhee meteli, enkä pystyny moneen päivään ees kävelemään ilman tukea.

En jaksais olla tällänen paska. Mut en osaa mitään muutakaan.

580

Kai mä vaan palaan taas takaisin siihen vanhaan, kun ei oo muutakaan tapaa millä tässä elämässä voi selvitä tällä päällä. Eli ihan tiedoksi mulle: ketään ei saa päästää enää liian lähelle, kenellekään ei saa näyttää oikeita tunteita, pitää olla etäinen, pitää esittää. Ja EI VITTU SAA KIINTYÄ YHTÄÄN KENEENKÄÄN ja siitä ei ainakaan jousteta. Mulle siitä on vaan haittaa. Ei kukaan koskaan pysy kuitenkaan, ja sit on vielä ne, jotka haluu oikeesti vaan pahaa, huijaa luottamaan ja mä oon niin sinisilmänen paska etten haluu uskoa sitä kenestäkään. Vaik ois mun pitänyt jo oppia. 

Ei se mitään elämää oo, muttei oo muitakaan vaihtoehtoja. Kulissit vaan takas kuntoon taas.

579

en mä pysty tähän enää. en jaksa en kestä en pysty.

voispa vaan kuolla.

578

Voisin alottaa tän ihan samalla lauseella ku maanantainakin. Etin porukoilla ollessa koulukamppeita sun muita, mitkä on ollu muuton tieltä siellä säilytyksessä. Oli muutama teräkin näemmä siellä kätkössä, eka ajatus oli et niille ainakin on tarvetta ja pakkasin ne mukaan. Miehän asun taas yksin ja oon muutenkin onnistunu erakoitumaan aika hyvin, ni mitäpä sitäkään rajottamaan, ainakaan pelkoa siitä et kukaan näkis niitä jälkiä.

Ettekä arvaa kuinka paljon mua ärsyttää. Just tuli lunta ja ois ihan mahti vetohiihtokelit Toren kanssa, mut yks pieni ongelma. Se koira ei tee yhtään mitään raskasta ennen ku saan sen uudestaan luustokuviin ja koplattavaks, sain sen siskon selkäkuvan (sanon vaan että paska mikä paska, eihän sille mitään voi) ja muutakin tietoo sen suvusta sen verran reilusti, etten enää uskalla luottaa siihen, et ne sen ontumiset johtuis vaan jumeista. Ihan sama vaikka se ei koskaan hieronnan jälkeen oireile, jo se et se jumiutuu niin helposti voi paskassa tapauksessa kertoo siitä et se on ihan risa koko koira, vaikka kuin ois terveeksi kuvattu aikasemmin. Oon oottanu lunta vaan ja ainoostaan sen takia, et päästäs sen kanssa vetohommiin pitkästä aikaa, mut eheii ja se eläinlääkärikin menee johonkin viidensadan vuoden päähän kuitenkin koska äiti, ja millä vitun rahalla mä muka sitä ite kiikuttaisin mihinkään. Ellen ala myymään persettä mut vittuako musta ois siihenkään.

En ees ottanu pyykkejä porukoille mukaan, ku ostin joululahjarahoilla pyykkikoneen, mut vittuako sitäkään paskaa voi käyttää. Kiva mennä viikonloppuna kouluun paskasilla vaatteilla, kun ei täällä oo kai ees pyykkitupaa. Vituttaa se koulu muutenkin, tai lähinnä yks tyyppi siellä, mut en viitti siitä kirjottaa tänne sen enempää.

Vihaan tätä kämppääkin. Siis joo tää on kiva, ja jos oisin saanu tän vaikka vuos sitten, oisin ollu enemmän ku onnellinen. Mut nyt vaan... ei. En ees tiedä miks maksan vuokraa jostain kaksiosta, ku kuitenki käytän tätä yksiönä. En oo ees yrittäny nukkua makkarissa, vaikka tää sohvalla nukkuminen onki jo hajottanu selän ihan kivasti. Mut tiiän et hajoisin jos yrittäisin, ja hajoilen muutenki ihan tarpeeksi. Joka ilta saa tapella paniikkikohtauksien kanssa muutenkin, tarvi tehä niitä enää yhtään vaikeemmaksi.

Vihaan kyllä itteeni ja tätä mun "elämää" enemmän ku tätä kämppää. Paaaaljon enemmän. Mut kai se on pakko vaan jaksaa ja yrittää ees sietää itteään, vaikkei yhtään kiinnostaskaan.

Onneks löysin porukoilta lisää unipillereitä, luulin et ne on jo loppu. Mut tosta riittäis normiannoksella varmaan pariks kuukaudeks, et kyllä ne mun omilla annostuksillakin hetken ehkä riittää. Saapahan nukkua välillä ees hetken.

haha, en ees muista koska oon viimeks ollu näin pohjalla.

577

Ku ei vaan jaksa. Lapsuudenystävänkin näkeminen ahdisti, eilen sen luo ajaessa oli koko matkan pala kurkussa, enkä sen seurassakaan osannut rentoutua. Tänään sentään vähän parempi, mut silti karkasin takasin porukoille jo parin tunnin lenkin jälkeen, vaikka ois sen luo voinut käymäänkin mennä. Mut haluun vaan olla yksin, vaikka sit samalla vihaan tätä yksinäisyyttä. Vitun epävakaa taas.

Pitäis hoitaa noin sata ja miljoona asiaa, oikeestaan niistä suurin osa ois pitänyt hoitaa jo ajat sitten, mut ei vaan saa aikaseks. Viikonloppuna pitäis taas selvitä koulustakin, miks nekin viikonloput osuu kaikki aina just niihin kohtiin kun ei vaan vittu jaksa. Menee varmaan puolet asioista ohi kun sinne on pakko raahautua joka kerta tälläsessä kunnossa. Ja mitä huonommin mulla menee, sitä enemmän kaikki sos. tilanteiden kammot sun muut vaikuttaa, mullahan oli yhessä vaiheessa luokkalaisiin ihan hyvät välit, nyt oon taas tosi etänen. Mut ehkä parempi näin. En mä kuitenkaan haluu mitään uusia ihmisiä mun elämään todellakaan (tai joo mut sit kuitenki ei), ni parempi ettei ees puhu niille mitään.

Haluisin osastolle. Siellä sentään vähän katottais perään, ei tarttis jatkuvasti pelätä. Tässä kunnossa pääsisinkin, mut pelkään etten pääsis sieltä halutessani enää pois, ellen esittäis sielläkin. Eikä se sit auttais mitään. Ei se kyllä muutoinkaan auttais ku hetken, jäisin sielläkin oloon jo lyhyessä ajassa liikaa kiinni enkä pärjäis itekseni senkään vertaa kuin nyt. Mut turha sitä on miettiä, en ees uskaltais antaa koiria mihinkään hoitoon joten...


pakko keksiä jotain millä pysyis elämässä kiinni. vielä ei saa kuolla, ei vaan saa.

576

Viis vuorokautta puhumatta yhdellekään ihmiselle pamahtaa täyteen ihan kohta. Periaatteessa vois sanoa että viikko, ei niitä lyhyitä näkemisiä voi oikeen laskea. Ei ois pitäny ajatella sitä, tulipa vaan tajuttua kuinka helvetin yksin on. Mut ainakaan en satuta olemassaolollani enää ketään, ku ei kukaan ees muista et oon olemassa. No, ainaki tietää ettei porukoita lukuunottamatta kukaan kauheesti välitä, saa vapaasti kadota ilman et ketään kiinnostaa, ei tarvii pelätä et huolestuttais ketään muuta. Jos porukoita ei ois ni ois ihan helvetin helppoa kuolla, sillon sekään ei satuttais ketään.

Hajoo pää ihan totaalisesti. Haluis purkaa jotain ees tänne, mut ei jaksa ei pysty, ei mua oikeestaan ees kiinnosta. Ei kiinnosta auttaa itteeni enää yhtään, helpompaa vaan vetää ittensä ihan kunnolla pohjalle, niin pohjalle ettei jaksa enää välittää ees muista. Sit ei tarvii enää pysytellä hengissä kenenkään takia, voi vaan kuolla.

Oon vaan niin helvetin kyllästyny tähän elämään ja itteeni. Siihen, et oon joskus tyhmänä kakarana antanu muitten kohdella mua niin helvetin paskasti, etten ees kehtaa kirjottaa niitä tänne. Tai ees salaseen. Et sen yhden tietyn kakslahkeisen kusipään takia en voinu enää ees asua porukoiden ja lapsuudenystävän lähellä, enkä vieläkään uskalla muuttaa takas sinne. Ja kukaan ei voi väittää ettenkö ois yrittäny päästä yli niistä, oon yrittäny ihan helvetisti mut jossain se rajaki tulee vastaan. En vaan pysty, ehkä oon sit vaan liian heikko mut ei voi mitään. Jos en pääse niistä yli ni en koskaan voi saada elämässä mitään mitä oikeesti haluun, joten miks sit ees elää? Jotta vois kattoa vierestä kun muut jaksaa yrittää ja onnistuukin melkein kaikessa, ja ite voi velloa itsesäälissä miettimässä ettei voi koskaan saada mitään. Kuulostaa helvetin kivalta, oikeen unelmaelämältä.

575

Salasessa taas uutta.

Julkisessa ei mitään uutta. Ei vaan pysty.

574

Salasessa uutta.

Meinasin tossa maksaa laskut, mutta totesin että saavat jäädä maksamatta melkein kaikki. Ruokaan ei jääny melkein mitään, vaikka maksoin vaan pienimmät laskut, mut väliäkö sillä, kun ei näitten olojen kanssa kuitenkaan pysty syömään. Jos en revi jostain tosi nopeesti töitä (joita en tällä hetkellä oikeesti pystyis tekemään), ni joudun keväällä lopettaan treenitki kokonaan. Sit mulla ei oo enää mitään säännöllistä. Ja mikä tässä on paskinta on se, että nykynen treeniryhmä on ihan huippu, tuun kaikkien kanssa toimeen ja koutsikin on sanonu, että meillä on sen nykysistä ja entisistä ryhmistä ehdottomasti paras yhteishenki. Niitten seurassa uskallan olla oma itteni, en radalla ollessa mieti miltä näytän tai mitä teen väärin, teen vaan ja otan palautteen vastaan. Sit taas yks syy lyltsin vakkaritreenien lopettamiseen oli se, että vaikka siellä oli hyvä koutsi ja kiva porukka, en mä osannu olla niiden kanssa. En uskaltanu treenata kunnolla. JA jos lopetan tossa nykyisessä ryhmässä, kukaan ei voi taata pääseekö siihen porukkaan koskaan takasin. Ei agissa voi tehdä mitään "pidetään tää kausi taukoa ja jatketaan sit"-sopimusta, vaan jos lopetan ni se mun paikka annetaan seuraavalle jonossa.

Vituttaa se, että oon ennen ollut ihan helvetin hyvä rahankäyttäjä (siis oon osannu ees jotain, jee), mut nyt oon ollu niin saatanan idiootti ja hyväuskonen paska, et joudun ehkä luopuun tosi monesta asiasta, joitten takia oon taas luopunu monesta muusta. Eikä mulla välttämättä oo mahista saada niistä mitään sit enää takas. Joo onhan mulla porukat, mut en todellakaan voi pyytää niiltä yhtään nykystä enempää avustusta, ainakaan ku oon niille ihan helvetisti velkaa muutenki. Eikä niitten tarvii kärsiä siitä et oon ite onnistunu sotkemaan raha-asiatki. Vaikka mitä vitun väliä niilläkään on.

Mitkään suunnitelmatkaan ei (yllätyys, taaskaan) mee niinku pitäis, mutten jaksa tehdä niiden eteen mitään. Pitäs varmaan sitä uutta lähetettä polille oikeesti pikkuhiljaa yrittää, mutta koska kuitenki jänistäisin lääkäristä enkä uskaltais ees perua sitä, pamahtais sieltäki muutaman kympin lasku uudestaan. Ni parempi etten varaa mitään aikaa mihinkään, tota rahanmenoo ihan tarpeeks muutenki. Enkä tie muuttaisko se polikaan mitään, tuskin. Kyllä mä tien mitä siellä sanottais mihinki.

Toisaalta oon ehkä vähän huolissani itestäni, mut sit en kuitenkaan jaksa välittää. Ei mua säikäyttänyt ees se, että tänään ajellessa tuli auto vastaan mun kaistalla, en jaksanu ees hidastaa, aattelin antaa törmätä jos se ei ite ehdi alta pois, kun ei koiratkaan ollu mukana. Ehtihän se. Se muuten vitutti.

Oispa ees jotain "taju kankaalle"-lääkkeitä, sais hetken taukoa kaikesta paskasta.

Joo ei en oo huonolla tuulella tai mitään.

573

Neljä yötä uudella kämpällä takana, tää alkaa pikkuhiljaa tuntua kodilta. Oon muokannut mun aamurutiineita ja yritän ne tälläisinä pitääkin. Aamukahvi keittiössä radiota kuunnellen ja ikkunasta tuijottaen, yritän siinä samalla aina syödäkin jotain pientä, vaikka aamupalat ei todellakaan oo mun juttu. Koirat lenkille ja aamuröökille (röökin vois kyllä jättää poiskin), ja vasta sen jälkeen saa avata koneen, kun ei tässä 24/7 istuminen tee mitenkään hyvää. Päivisin joko laitan tätä uutta kämppää tai siivoan vanhalla, vanha tosin alkaa jo olemaan valmis eikä uudellakaan enää ens viikolla kauheesti laittamista ole. Ens viikosta eteenpäin yritänkin sit käyttää päivittäin edes vähän aikaa koulujuttuihin ja muutama hierontakeikkakin on heitettävänä, maanantaina oottaa ekat täysin vieraan ihmisen koirat, jos ei koulussa hierottuja lasketa. Koulussa nyt on aina pari ja opettaja siinä tukena, onhan se vähän eri asia mennä vieraaseen paikkaan itsekseen, ainakin tän pään kanssa. Mut ehkä siitäkin selvii.

Pitäis silti keksiä lisää tekemistä. Tää on tää perus, kaikki on hyvin niin kauan kun on jotain tekemistä, eikä oo liikaa aikaa velloa ajatuksissa. Ku pitää ittensä kiireisenä, ni ei oo mitään ongelmaa. Mut jos pysähtyy ees hetkeksi, ni tekis mieli tehdä kaikkea typerää. Oon keskittynyt vaan tökkimään mun mustelmia, joita on molemmat jalat täynnä (muuttaminen on rankkaa). Ei mulle ees tuu kovin helposti mustelmia, toki tavaroita vois kantaa vähän varovaisemmin. Ei vaan jaksanu välittää, halusin vaan sen paskimman vaiheen nopeesti pois alta.

Yöt ei oikeen suju, mutta sehän ei oo mikään yllätys. Makkarissa en oo edes yrittänyt vielä nukkua, se nyt toimiikin lähinnä varastona, mutta silti se tyhjyys ahdistaa. Käperryn siis joka ilta itkien halityynyn kanssa sohvalle, ja yleensä jossain vaiheessa pyydän koiratkin viereen, kun ei kestä sitä turvattomuutta/yksinäisyyttä/mitä lie, vaikka niiden kanssa aika ahdasta tuleekin. Eikä ne tässä edes kauaa viihdy, taitaa tulla nopeesti liian kuuma ja oon aika levoton, itekkään nukkuis kenenkään jatkuvasti pyörivän polvitaipeessa tai selän päällä.

Työkkäristäkin saisivat pikkuhiljaa ottaa yhteyttä, pitänyt monta kuukautta jo mennä sinne juttelemaan, mutta eipä niillä koskaan ole aikaa. Niillä ois yks mulle suunnitelmien kannalta pakollinen koulutus taas alkamassa, en oo koskaan kelvannut sinne hakemuksista huolimatta, vaikka kaikkia muita (mulle hyödyttömiä) koulutuksia yritetäänkin jatkuvasti tuputtaa. Nyt jos pääsis hakuajan aikana vielä sinne sanomaan niille päin naamaa, että hei tajuutteko mikä tässä ois järkevintä, ni ois ihan jees. Jos eivät tajua niin jatkan sitten ihan huoletta tuilla elämistä, jos kerran itsensä työllistäminen pitää tehdä niin helvetin vaikeeksi, vaikka oikeesti se ois tosi yksinkertaista. Työkkärin tädit vaan tykkää tehdä yksinkertaisesta monimutkaista.

vituttaa.