583

Äh, mulla oli joku tietty asia mistä piti kirjoittaa, mut päätin sit käydä lenkillä ensin. Ja päädyin heti metsästämään naapuritalosta karannutta saksanpaimenta, joka oli rynnimässä suoraan mun hurttien luo. Onneks noi omat on niin luottoja, et ne voi vaan päästää vapaaksi ja käskeä odottamaan just millilleen siinä mihin ne jätin, ei siellä jäätikössä ois pystynyt pitämään omia kiinni ja reuhtovaa sakua toisessa kädessä kaatumatta, tai en ainakaan halunnu kokeilla. Sen jälkeen vielä tunnin lenkki, ni arvatkaa vaan ehtikö jo unohtua se, mistä sit ikinä pitikin kirjottaa. No, olipahan mustakin kerrankin jotain hyötyä.

Ihan järkyttävän kipee olo. Kävin eilen tallilla ja heti sen jälkeen lenkillä, ei vaan jaksanu enää välittää ja alkoi pääkin hajoileen siihen malliin, että ulos oli päästävä. Ois ehkä sittenki pitäny välittää. Toisaalta selvisin tosta iltalenkistäkin ihan hengissä, muutama päivä sit ei ois tullut mieleenkään edes yrittää. Laahustin vaan vieressä olevaan koirapuistoon aina öisin istuskelemaan, saivat koirat vähän liikuntaa kuitenki.

Yks ilta lattialla maatessa melkein annoin itelleni luvan kuolla. Tai siis annoinkin, mut aattelin sit kuitenki yrittää vielä hetken. Tai mun aivot aatteli niin. Tuli mieleen ne kaikki aiemmat lääkepelleilyt ja sairaalareissut, kaikki "tajuutko että oisit voinut kuolla"-keskustelut, joihin ei koskaan voinut osastokeikan pelossa vastata että joo, se tässä oli tarkoituksena mut munasinpa kaiken taas. Ja älytön ahdistus moneksi päiväksi, nam. Jatkossa se on sit joko tai, ei mitään välimuotosekoiluja kuten ennen. Aattelin et käytän taas jotain rajotetta niinku joskus aikasemmin, vaikka päiviä joita ennen ei saa kuolla vaikka mikä olis, mut äh. Jos mä haluun kuolla ni sit vaan kuolen, vittuuko sillä on väliä.

582

En mä pysty tähän enää. Väsyttää ihan helvetisti ja yritin mennä aikasin nukkumaan, mut päädyinki vaan pariks tunniks itkemään (taaaaaaaas -.-), eikä mun päähän mahtunu mitään muuta kuin se fakta, et haluisin vaan kuolla... Nousin sit lopulta hetkeksi ylös, kokeillaan jos vaikka vetäsis vaihteeks kunnon kännit tähän kohtaan, ni ehkä sais hetken nukuttuakin. Oon kyhänny lattialle kunnon "turvapesän", paikat ei kestä enää sohvalla nukkumista ja sitä makkaria en edelleenkään uskalla ees kokeilla.

Alkaa pikkuhiljaa napsuun pää ihan totaalisesti. Ois vaan helpompi kuolla, eikä mulla kauaa oo enää muita vaihtoehtoja jos ei mikään muutu. Ja mulla ei oo voimia muuttaa yhtään mitään enää. Oon jo luovuttanu.

581

Mitä vittua mä teen tän elämän kanssa. Kyllä mä jaksan käydä lenkeillä, treeneissä, tallilla ja aina välillä kaverillakin, tai sen kanssa juoksuttamassa piskejä. Eikä kämppäkään mitenkään pahassa kunnossa oo. Välillä on jopa ihan siedettävä olo.

Mut sit on se toinen puoli. Mä vaan pakenen mun ajatuksia kun teen jatkuvasti jotain, ku en osaa enää käsitellä niitä enkä jaksaskaan. Sillä samalla vitun sekunnilla ku tuun vaikka treeneistä kotiin, saan päivän kouluhommat tehtyä tai mitä ikinä, hajoon aina ihan totaalisesti. Oon yksinäinen sillonkin ku oon jonkun seurassa, tää on kyllä ihan tuttua, sellasta se on aina ku yrittää pitää kulissit pystyssä. Siihen varmaan taas jossain määrin tottuu, ku tarpeeks kauan jaksaa, vaik eihän siitä kivaa tuu koskaan. Tuntuu jatkuvasti siltä, ettei kukaan välitä, senkin oppii toivottavasti taas sietään. Tosin toi nyt johtuu kait osittain siitäkin, etten mä jaksa pitää yhteyttä keneenkään, tai ehkä jaksasin mut en haluu olla taakka ja muutenki tuntuu aina siltä et vaan häiritten jos yritän ottaa yhteyttä johonki, ni parempi näin. Vituttaa 24/7 eikä noi herkkiskoirat oikeen osaa olla mun seurassa nyt, huono omatunto siitäkin mut en osaa tehä sille mitään. Oon kännissä aina, jos oon varma siitä, ettei seuraavana päivänä tarvii ajaa mihinkään. Unohdan syödä, tai jos muistankin ni en kuitenkaan pysty ku näykkimään jotain, mikä on toisaalta ihan hyvä, eipä mulla ruokaan rahaa oliskaan. Välillä löydän itteni suihkun lattialta istumasta ja tuijottamasta veren valumista, että se siitä viiltelyn lopettamisesta sitten. Mut rutiinit tuo turvaa, enkä saa sitä nyt mistään muualtakaan, ni minkäs teet. Okei ehkä vähän koomista hakea turvaa asiasta, josta voi parhaimmillaan pahimmillaan lähteä henki, kyllä mä ne lääkärin pelottelut muistan. Ei vaan jaksa välittää.

Vihaan itteeni, pelkään itteeni, pelkään et joskus tulee se päivä ku päässä vaan napsahtaa ja oon jossain junan alla sen ihmeempiä miettimättä. Tuskin sitä huolta just nyt on, mut jos tää menee vähänkin pahemmaksi ni... Siis ei mua haittais tippaakaan kuolla, en mä sitä pelkää. Mut en vaan saa tehä niin porukoille, ainakaan vielä. Niillä on ihan tarpeeks vaikeeta muutenkin enkä todellakaan voi kuolla ennen ku oon maksanu kaikki velat niille takasin.

Kaiken lisäksi oon tulossa kipeeksi ja yks hammaskin yrittää taas tulehtua. Jos mulla on joku vitun possunuha vähänkin samoilla oireilla ku viimeks, ni tulee kivaa ravata neloskerroksesta käyttämään koiria monta kertaa päivässä. Koska mulla oli se possunuha sillon kun siitä oli kauhee meteli, enkä pystyny moneen päivään ees kävelemään ilman tukea.

En jaksais olla tällänen paska. Mut en osaa mitään muutakaan.

580

Kai mä vaan palaan taas takaisin siihen vanhaan, kun ei oo muutakaan tapaa millä tässä elämässä voi selvitä tällä päällä. Eli ihan tiedoksi mulle: ketään ei saa päästää enää liian lähelle, kenellekään ei saa näyttää oikeita tunteita, pitää olla etäinen, pitää esittää. Ja EI VITTU SAA KIINTYÄ YHTÄÄN KENEENKÄÄN ja siitä ei ainakaan jousteta. Mulle siitä on vaan haittaa. Ei kukaan koskaan pysy kuitenkaan, ja sit on vielä ne, jotka haluu oikeesti vaan pahaa, huijaa luottamaan ja mä oon niin sinisilmänen paska etten haluu uskoa sitä kenestäkään. Vaik ois mun pitänyt jo oppia. 

Ei se mitään elämää oo, muttei oo muitakaan vaihtoehtoja. Kulissit vaan takas kuntoon taas.

579

en mä pysty tähän enää. en jaksa en kestä en pysty.

voispa vaan kuolla.

578

Voisin alottaa tän ihan samalla lauseella ku maanantainakin. Etin porukoilla ollessa koulukamppeita sun muita, mitkä on ollu muuton tieltä siellä säilytyksessä. Oli muutama teräkin näemmä siellä kätkössä, eka ajatus oli et niille ainakin on tarvetta ja pakkasin ne mukaan. Miehän asun taas yksin ja oon muutenkin onnistunu erakoitumaan aika hyvin, ni mitäpä sitäkään rajottamaan, ainakaan pelkoa siitä et kukaan näkis niitä jälkiä.

Ettekä arvaa kuinka paljon mua ärsyttää. Just tuli lunta ja ois ihan mahti vetohiihtokelit Toren kanssa, mut yks pieni ongelma. Se koira ei tee yhtään mitään raskasta ennen ku saan sen uudestaan luustokuviin ja koplattavaks, sain sen siskon selkäkuvan (sanon vaan että paska mikä paska, eihän sille mitään voi) ja muutakin tietoo sen suvusta sen verran reilusti, etten enää uskalla luottaa siihen, et ne sen ontumiset johtuis vaan jumeista. Ihan sama vaikka se ei koskaan hieronnan jälkeen oireile, jo se et se jumiutuu niin helposti voi paskassa tapauksessa kertoo siitä et se on ihan risa koko koira, vaikka kuin ois terveeksi kuvattu aikasemmin. Oon oottanu lunta vaan ja ainoostaan sen takia, et päästäs sen kanssa vetohommiin pitkästä aikaa, mut eheii ja se eläinlääkärikin menee johonkin viidensadan vuoden päähän kuitenkin koska äiti, ja millä vitun rahalla mä muka sitä ite kiikuttaisin mihinkään. Ellen ala myymään persettä mut vittuako musta ois siihenkään.

En ees ottanu pyykkejä porukoille mukaan, ku ostin joululahjarahoilla pyykkikoneen, mut vittuako sitäkään paskaa voi käyttää. Kiva mennä viikonloppuna kouluun paskasilla vaatteilla, kun ei täällä oo kai ees pyykkitupaa. Vituttaa se koulu muutenkin, tai lähinnä yks tyyppi siellä, mut en viitti siitä kirjottaa tänne sen enempää.

Vihaan tätä kämppääkin. Siis joo tää on kiva, ja jos oisin saanu tän vaikka vuos sitten, oisin ollu enemmän ku onnellinen. Mut nyt vaan... ei. En ees tiedä miks maksan vuokraa jostain kaksiosta, ku kuitenki käytän tätä yksiönä. En oo ees yrittäny nukkua makkarissa, vaikka tää sohvalla nukkuminen onki jo hajottanu selän ihan kivasti. Mut tiiän et hajoisin jos yrittäisin, ja hajoilen muutenki ihan tarpeeksi. Joka ilta saa tapella paniikkikohtauksien kanssa muutenkin, tarvi tehä niitä enää yhtään vaikeemmaksi.

Vihaan kyllä itteeni ja tätä mun "elämää" enemmän ku tätä kämppää. Paaaaljon enemmän. Mut kai se on pakko vaan jaksaa ja yrittää ees sietää itteään, vaikkei yhtään kiinnostaskaan.

Onneks löysin porukoilta lisää unipillereitä, luulin et ne on jo loppu. Mut tosta riittäis normiannoksella varmaan pariks kuukaudeks, et kyllä ne mun omilla annostuksillakin hetken ehkä riittää. Saapahan nukkua välillä ees hetken.

haha, en ees muista koska oon viimeks ollu näin pohjalla.

577

Ku ei vaan jaksa. Lapsuudenystävänkin näkeminen ahdisti, eilen sen luo ajaessa oli koko matkan pala kurkussa, enkä sen seurassakaan osannut rentoutua. Tänään sentään vähän parempi, mut silti karkasin takasin porukoille jo parin tunnin lenkin jälkeen, vaikka ois sen luo voinut käymäänkin mennä. Mut haluun vaan olla yksin, vaikka sit samalla vihaan tätä yksinäisyyttä. Vitun epävakaa taas.

Pitäis hoitaa noin sata ja miljoona asiaa, oikeestaan niistä suurin osa ois pitänyt hoitaa jo ajat sitten, mut ei vaan saa aikaseks. Viikonloppuna pitäis taas selvitä koulustakin, miks nekin viikonloput osuu kaikki aina just niihin kohtiin kun ei vaan vittu jaksa. Menee varmaan puolet asioista ohi kun sinne on pakko raahautua joka kerta tälläsessä kunnossa. Ja mitä huonommin mulla menee, sitä enemmän kaikki sos. tilanteiden kammot sun muut vaikuttaa, mullahan oli yhessä vaiheessa luokkalaisiin ihan hyvät välit, nyt oon taas tosi etänen. Mut ehkä parempi näin. En mä kuitenkaan haluu mitään uusia ihmisiä mun elämään todellakaan (tai joo mut sit kuitenki ei), ni parempi ettei ees puhu niille mitään.

Haluisin osastolle. Siellä sentään vähän katottais perään, ei tarttis jatkuvasti pelätä. Tässä kunnossa pääsisinkin, mut pelkään etten pääsis sieltä halutessani enää pois, ellen esittäis sielläkin. Eikä se sit auttais mitään. Ei se kyllä muutoinkaan auttais ku hetken, jäisin sielläkin oloon jo lyhyessä ajassa liikaa kiinni enkä pärjäis itekseni senkään vertaa kuin nyt. Mut turha sitä on miettiä, en ees uskaltais antaa koiria mihinkään hoitoon joten...


pakko keksiä jotain millä pysyis elämässä kiinni. vielä ei saa kuolla, ei vaan saa.

576

Viis vuorokautta puhumatta yhdellekään ihmiselle pamahtaa täyteen ihan kohta. Periaatteessa vois sanoa että viikko, ei niitä lyhyitä näkemisiä voi oikeen laskea. Ei ois pitäny ajatella sitä, tulipa vaan tajuttua kuinka helvetin yksin on. Mut ainakaan en satuta olemassaolollani enää ketään, ku ei kukaan ees muista et oon olemassa. No, ainaki tietää ettei porukoita lukuunottamatta kukaan kauheesti välitä, saa vapaasti kadota ilman et ketään kiinnostaa, ei tarvii pelätä et huolestuttais ketään muuta. Jos porukoita ei ois ni ois ihan helvetin helppoa kuolla, sillon sekään ei satuttais ketään.

Hajoo pää ihan totaalisesti. Haluis purkaa jotain ees tänne, mut ei jaksa ei pysty, ei mua oikeestaan ees kiinnosta. Ei kiinnosta auttaa itteeni enää yhtään, helpompaa vaan vetää ittensä ihan kunnolla pohjalle, niin pohjalle ettei jaksa enää välittää ees muista. Sit ei tarvii enää pysytellä hengissä kenenkään takia, voi vaan kuolla.

Oon vaan niin helvetin kyllästyny tähän elämään ja itteeni. Siihen, et oon joskus tyhmänä kakarana antanu muitten kohdella mua niin helvetin paskasti, etten ees kehtaa kirjottaa niitä tänne. Tai ees salaseen. Et sen yhden tietyn kakslahkeisen kusipään takia en voinu enää ees asua porukoiden ja lapsuudenystävän lähellä, enkä vieläkään uskalla muuttaa takas sinne. Ja kukaan ei voi väittää ettenkö ois yrittäny päästä yli niistä, oon yrittäny ihan helvetisti mut jossain se rajaki tulee vastaan. En vaan pysty, ehkä oon sit vaan liian heikko mut ei voi mitään. Jos en pääse niistä yli ni en koskaan voi saada elämässä mitään mitä oikeesti haluun, joten miks sit ees elää? Jotta vois kattoa vierestä kun muut jaksaa yrittää ja onnistuukin melkein kaikessa, ja ite voi velloa itsesäälissä miettimässä ettei voi koskaan saada mitään. Kuulostaa helvetin kivalta, oikeen unelmaelämältä.

575

Salasessa taas uutta.

Julkisessa ei mitään uutta. Ei vaan pysty.

574

Salasessa uutta.

Meinasin tossa maksaa laskut, mutta totesin että saavat jäädä maksamatta melkein kaikki. Ruokaan ei jääny melkein mitään, vaikka maksoin vaan pienimmät laskut, mut väliäkö sillä, kun ei näitten olojen kanssa kuitenkaan pysty syömään. Jos en revi jostain tosi nopeesti töitä (joita en tällä hetkellä oikeesti pystyis tekemään), ni joudun keväällä lopettaan treenitki kokonaan. Sit mulla ei oo enää mitään säännöllistä. Ja mikä tässä on paskinta on se, että nykynen treeniryhmä on ihan huippu, tuun kaikkien kanssa toimeen ja koutsikin on sanonu, että meillä on sen nykysistä ja entisistä ryhmistä ehdottomasti paras yhteishenki. Niitten seurassa uskallan olla oma itteni, en radalla ollessa mieti miltä näytän tai mitä teen väärin, teen vaan ja otan palautteen vastaan. Sit taas yks syy lyltsin vakkaritreenien lopettamiseen oli se, että vaikka siellä oli hyvä koutsi ja kiva porukka, en mä osannu olla niiden kanssa. En uskaltanu treenata kunnolla. JA jos lopetan tossa nykyisessä ryhmässä, kukaan ei voi taata pääseekö siihen porukkaan koskaan takasin. Ei agissa voi tehdä mitään "pidetään tää kausi taukoa ja jatketaan sit"-sopimusta, vaan jos lopetan ni se mun paikka annetaan seuraavalle jonossa.

Vituttaa se, että oon ennen ollut ihan helvetin hyvä rahankäyttäjä (siis oon osannu ees jotain, jee), mut nyt oon ollu niin saatanan idiootti ja hyväuskonen paska, et joudun ehkä luopuun tosi monesta asiasta, joitten takia oon taas luopunu monesta muusta. Eikä mulla välttämättä oo mahista saada niistä mitään sit enää takas. Joo onhan mulla porukat, mut en todellakaan voi pyytää niiltä yhtään nykystä enempää avustusta, ainakaan ku oon niille ihan helvetisti velkaa muutenki. Eikä niitten tarvii kärsiä siitä et oon ite onnistunu sotkemaan raha-asiatki. Vaikka mitä vitun väliä niilläkään on.

Mitkään suunnitelmatkaan ei (yllätyys, taaskaan) mee niinku pitäis, mutten jaksa tehdä niiden eteen mitään. Pitäs varmaan sitä uutta lähetettä polille oikeesti pikkuhiljaa yrittää, mutta koska kuitenki jänistäisin lääkäristä enkä uskaltais ees perua sitä, pamahtais sieltäki muutaman kympin lasku uudestaan. Ni parempi etten varaa mitään aikaa mihinkään, tota rahanmenoo ihan tarpeeks muutenki. Enkä tie muuttaisko se polikaan mitään, tuskin. Kyllä mä tien mitä siellä sanottais mihinki.

Toisaalta oon ehkä vähän huolissani itestäni, mut sit en kuitenkaan jaksa välittää. Ei mua säikäyttänyt ees se, että tänään ajellessa tuli auto vastaan mun kaistalla, en jaksanu ees hidastaa, aattelin antaa törmätä jos se ei ite ehdi alta pois, kun ei koiratkaan ollu mukana. Ehtihän se. Se muuten vitutti.

Oispa ees jotain "taju kankaalle"-lääkkeitä, sais hetken taukoa kaikesta paskasta.

Joo ei en oo huonolla tuulella tai mitään.

573

Neljä yötä uudella kämpällä takana, tää alkaa pikkuhiljaa tuntua kodilta. Oon muokannut mun aamurutiineita ja yritän ne tälläisinä pitääkin. Aamukahvi keittiössä radiota kuunnellen ja ikkunasta tuijottaen, yritän siinä samalla aina syödäkin jotain pientä, vaikka aamupalat ei todellakaan oo mun juttu. Koirat lenkille ja aamuröökille (röökin vois kyllä jättää poiskin), ja vasta sen jälkeen saa avata koneen, kun ei tässä 24/7 istuminen tee mitenkään hyvää. Päivisin joko laitan tätä uutta kämppää tai siivoan vanhalla, vanha tosin alkaa jo olemaan valmis eikä uudellakaan enää ens viikolla kauheesti laittamista ole. Ens viikosta eteenpäin yritänkin sit käyttää päivittäin edes vähän aikaa koulujuttuihin ja muutama hierontakeikkakin on heitettävänä, maanantaina oottaa ekat täysin vieraan ihmisen koirat, jos ei koulussa hierottuja lasketa. Koulussa nyt on aina pari ja opettaja siinä tukena, onhan se vähän eri asia mennä vieraaseen paikkaan itsekseen, ainakin tän pään kanssa. Mut ehkä siitäkin selvii.

Pitäis silti keksiä lisää tekemistä. Tää on tää perus, kaikki on hyvin niin kauan kun on jotain tekemistä, eikä oo liikaa aikaa velloa ajatuksissa. Ku pitää ittensä kiireisenä, ni ei oo mitään ongelmaa. Mut jos pysähtyy ees hetkeksi, ni tekis mieli tehdä kaikkea typerää. Oon keskittynyt vaan tökkimään mun mustelmia, joita on molemmat jalat täynnä (muuttaminen on rankkaa). Ei mulle ees tuu kovin helposti mustelmia, toki tavaroita vois kantaa vähän varovaisemmin. Ei vaan jaksanu välittää, halusin vaan sen paskimman vaiheen nopeesti pois alta.

Yöt ei oikeen suju, mutta sehän ei oo mikään yllätys. Makkarissa en oo edes yrittänyt vielä nukkua, se nyt toimiikin lähinnä varastona, mutta silti se tyhjyys ahdistaa. Käperryn siis joka ilta itkien halityynyn kanssa sohvalle, ja yleensä jossain vaiheessa pyydän koiratkin viereen, kun ei kestä sitä turvattomuutta/yksinäisyyttä/mitä lie, vaikka niiden kanssa aika ahdasta tuleekin. Eikä ne tässä edes kauaa viihdy, taitaa tulla nopeesti liian kuuma ja oon aika levoton, itekkään nukkuis kenenkään jatkuvasti pyörivän polvitaipeessa tai selän päällä.

Työkkäristäkin saisivat pikkuhiljaa ottaa yhteyttä, pitänyt monta kuukautta jo mennä sinne juttelemaan, mutta eipä niillä koskaan ole aikaa. Niillä ois yks mulle suunnitelmien kannalta pakollinen koulutus taas alkamassa, en oo koskaan kelvannut sinne hakemuksista huolimatta, vaikka kaikkia muita (mulle hyödyttömiä) koulutuksia yritetäänkin jatkuvasti tuputtaa. Nyt jos pääsis hakuajan aikana vielä sinne sanomaan niille päin naamaa, että hei tajuutteko mikä tässä ois järkevintä, ni ois ihan jees. Jos eivät tajua niin jatkan sitten ihan huoletta tuilla elämistä, jos kerran itsensä työllistäminen pitää tehdä niin helvetin vaikeeksi, vaikka oikeesti se ois tosi yksinkertaista. Työkkärin tädit vaan tykkää tehdä yksinkertaisesta monimutkaista.

vituttaa.