608.

Oon oppinu tykkäämään aamuista. En täällä oo kirjottanutkaan, mut olin alkukuusta koirien kans yhen yön reissun kansallispuistossa, nukuttiin tyylikkäästi autossa (mut farmari ja kaadetut takapenkit, oli yllättävänkin mukava). Noustiin sillon aamulla joskus viiden(?) aikaan kun oli ihan helvetin kylmä eikä nukkumisesta tullu mitään, mut ai että sit kun seikkailtiin siellä niin aikasin <3 Ei ketään missään, aurinko just nousemassa, vähän aamusumuu, linnut heräilemässä ja jotenki vaan niin täydellistä:

Oon sen jälkeen useempana aamuna heränny aikasin, napannu koirat mukaan ja painunu mettään. Ei oo sama asia, ei pääse ees kovin lähelle, mut silti. Auttaa vähän selviimään tääl kaupungissa, vihaan ihmisiä ja meteliä jne, et pääsee ees hetkeks pois. Lähimettissä on päivisin muitaki liikkeellä, mut aamusin saa olla rauhassa. Ja tietyst koiria ajatellen muutenkin parempi hoitaa pisin lenkki aamulla nyt ku kelit lämpes.

Ei mulla silti mitenkään hyvin mee. Oon ollu täs reilun viikon putkeen kipeenä näkemättä ketään, seinät kaatuu päälle ja kaikki ahistaa. Nyt oon sentään muutamana aamuna päässy jo mettään, hidasta laahustamista se on mut onneks mulla on aikaa. Piti käydä täl viikolla taas reissaamassa, mut ne suunnitelmat sit meni.. Maanantaina pitää selvii työkkäriin kertomaan etten edelleenkään lähe orjatyöhön (palkkatyö kyl kelpais), ni pakko nyt ainaki siihen asti pysytel täällä. Jos sit sen jälkeen vois lähtee jonnekki taas. Nyt ku pitäs öittenkin pysyä plussan puolella.

Jos aamut on ihan jees ni vastapainoks sit illat on ihan täyttä paskaa. Ei oo kerta eikä kaks ku oon vaan maannu sängyssä itkemässä ja tuijottaas buranapurkkia, jossain vaiheessa aina todennu itelleni et ei nyt vittu millään buranalla ja vittuuntunu siihen ettei oo mitään vahvempaa. Iltalenkeillä jotenki automaattisesti kävelee vaan rataa kohti. Välillä tekis mieli tarttuu terään, en ees muista koska oon viimeksi mut silti se käy toisinaan mielessä.