625.

Mä oon hukannu itteni kokonaan tässä talven aikana. En oo yhtään oma itteni. Kavereiden seurassa yritän (tosin harvemmin jaksan ketään nähdä), en tiedä onko ne huomannut mitään, mut mä huomaan etenkin yksinollessa. Oon jotenki niin tyhjä, päässä ei liiku mitään ja vaikka oon tässä ni sit en kuitenkaan oo. Ja väsyny. Mut mitä huonommin mulla menee, sen paremmin alan taas saamaan ajatuksista kiinni, niissä on ehkä taas vähän järkeä. Vähän on parempi kuin ei yhtään. Ja mulla on taas enemmän tunteita, olkoonkin paskoja mutta nääkin on tyhjää parempi.

Ehkä mä tarviin tätä paskaa oloa nyt. Ei oo mitään hyvääkään niin paljon et siihen suuntaan sais oloja käännettyä, mut paska voittaa tyhjän. Mulla on pitkästä aikaa sanoja mun ololle, mä osaan taas kirjottaa sitä ulos. Paperille enimmäkseen, mut ei tän bloginkaan kanssa tuu tuijotettua vaan tyhjää sivua keksimättä mitä kirjoittas. Tää vaan tulee itellään. Ja mulla on ollu hiton kova ikävä tätä. Kirjottamista, mut toisaalta tätä paskaa oloakin. Tää on niin tuttua.

Ja hei nou hätä, en oo kuolemassa mihinkään vaikka välillä sellasia kirjottaisinkin, ja vaikka se usein mielessä pyöriikin. Tiiän kokeilemattakin etten pystyis siihen, ja luulen et mun osalta kaikki lääkesekoilut yms. on ihan tarpeeksi nähty ja koettu jo. Kyllä mä selviin tästäkin. Jotenkin. Tiiän et tää menee ohi kunhan vaan kestää tarpeeks pitkään, oon käynyt tän läpi niin monta kertaa. Se on totta et haluun kuolla, tai ainakin luulen haluavani, mut se on vaan ajatus. Ajatus, joka tuo tavallaan turvaa ja lohtua kun aina voi todeta, ettei mitään oo pakko kestää loputtomasti. Ja niin kauan kun se on vaan ajatus, se on ihan ok. Se saa olla eikä mulla oo mitään tarvetta tapella sitä vastaan. Parempi vaan hyväksyä se ajatus sellasena kun se on, niin sen kanssa on paljon helpompi elää. Joskus se on parempi kirjottaa ulos ja sillon se teksti on mitä on, muttei se yleensä tarkota sitä et mulla mitään niin isoa hätää oikeesti ois. Vaikken niissä fiiliksissä sit osaakkaan kirjottaa loppuun et tää on taas vaan tätä ylireagointia ja ihan normaalia mulle. Luulen ja toivon, et osaan ilmasta sen jollain eri tavalla ees jollekin jos tulee sellanen olo et ihan oikeesti oon ottamassa itteäni hengiltä. Oon ainakin joskus osannu, niinä aikoina kun se ei ollu vaan ajatus.

Sitä paitsi, parempinakin kausina mä haluun aina hetkittäin kuolla. Oikeestaan aina jos tulee joku paha, tai "paha" tilanne, se on mulla se eka ajatus. Oon miettiny ja halunnu sitä niin monta vuotta, et se vaan tulee aina ekana mieleen ja vasta sen jälkeen pystyy miettimään jotain muuta ratkasua. Kun on ensin todennu et ehkei se oo kuolemisen arvoinen asia kuitenkaan jos lusikka tippui lattialle, et hei senhän voikin nostaa sieltä ylös eikä mitään sen pahempaa tapahtunutkaan. Okei mä myönnän, voin oikeesti itkeä toimintakyvyttömänä tunninkin sitä et haluun kuolla vaan just jonkun lusikan pudottamisen takia. Mut yleensä se on ihan minuutissa-parissa ohi ja elämä jatkuu. Oli se sit kuinka paskaa tahansa.